Etsi

Kristiina Patja

Ajattelen, siis olen

kategoria

Yleinen

Tärkeät kuoleman ammattilaiset

hautajaiskimppuIhmisen elämän molemmissa päissä me kohtaamme samat ammattilaiset. Lääkärin ja papin ammateissa saa olla mukana syntymän ihmettä todistamassa sekä elämästä luopumisen vaikeuden äärellä. Tehtävä on vastuullinen ja merkityksellinen. Muistan mitä lääkäri sanoi vastasyntyneen tarkastuksessa tuoreena äitinä ja vanhemman poismenon hetkellä sanotut sanat jäivät mieleen. Ammattilaiset jakavat työssään ihmisen ainutkertaista ja merkityksellistä hetkeä. Se on vaikeaa ja antoisaa.

Kirkon merkitys yhteiskunnassa on joutunut monella tapaa suurennuslasin alle, kun yhteiskunta ympärillä näyttää muuttuvan vauhdikkaasti. Haluankin nostaa esiin kirkon merkittävän tehtävän kuoleman ammattilaisena. Elämän rajallisuus ja sen tuoma ahdistus ja tuska ovat kirkon arkea. Kuolemaa kohdatessa on hienoa, että meillä on kokenut toimija, jolla on selkeät toimintamallit omaisille uuden tilanteen edessä.

Kuolema aina yllättää. Vakavasti sairaan ihmisen kuolema voi olla hänelle vapautus kivuista ja tuskasta, silti luopuminen tutusta ihmisestä on vaikeaa. Lopullisuuden mahdollisuus omassa elämässä tulee eteen ja aiemmat surut nousevat pintaan. Ajatukset vilistävät ja toimintakyky ei ole parhain. Silloin on todella hienoa, että on olemassa ammattilaisia, joiden osaamiseen voi luottaa. Kokemukseni siitä ammattimaisesta avusta, jota kirkko antaa, on erittäin hyvä. Ohjeet omaisille ovat selkeät ja ne käydään hienotunteisesti yhdessä läpi. On todella helpottavaa, ettei tarvitse miettiä ja selvittää yksittäisiä asioita vaan se on koottu tiiviiksi paketiksi.  Kirkon työntekijällä on merkittävä tehtävä auttaa sureminen alkuun. Selkeä ja lämmin ohjaus hautaamiseen liittyvissä asioissa on hieno asia.

Kuoleman edessä me jätämme hyvästit meille tärkeälle ihmiselle. Hautaamisen ei tarvitse olla uskontoon liittyvä tilaisuus,  se on arvokas tilaisuus kaikissa eri muodoissaan. Hautajaiset ovat hyvää palvelua. Ne järjestyvät lyhyellä aikataululla, niihin on selkeä kaava ja kirkko tarjoaa tilat, ammattilaiset, musiikin ja rakenteen. Kun on työssä järjestänyt erilaisia tilaisuuksia, oppii arvostamaan näennäistä helppoutta, jolla kirkko hoitaa erilaisten kirkolliset riitit ja tapahtumat. Luulen, että se emme tule sitä useinkaan ajatelleeksi, niin sujuvaa se on.

Kirkon ammattilaiset jättävät näin tilaa surun suremiseen, kun omaisten ei tarvitse tietää, miten hautajaisten kulku menee tai mitä asioita tehdään milloinkin. Joustavuus ja omaisten huomioiminen ovat kirkolle itsestään selvyys ja omaisille varataan aikaa kertoa kuolleesta ja jakaa suruaan. Papin puhe voi olla yksilöivä ja edesmenneen elämää sivuava tai sitten ei. Omaisilla on mahdollisuus kertoa toiveensa.

Kirkko on yksin eläneiden kuolemankin mukana. Ehkä se voi olla lohdullista tietää, että ainakin hautaamisen hetkellä pääsee osaksi yhteisiä riittejämme. Ihmisen siunaaminen ilman ketään surevaa läsnä, on varmasti raskasta. Ihmisen elämän kunnioittaminen sen alussa ja lopussa on hieno tehtävä. Arvostan, että kirkko huolehtii molemmista kaikille sitä haluaville.

Terveydenhuollon ammatissa olemme tekemisissä kirkon kanssa. Katastrofien, onnettomuuksien ja muiden yllättävien kuolemien yhteydessä terveydenhuolto saa olla yhteydessä kirkkoon, jos omaiset niin tahtovat. On helpottavaa tietää, että on ammattilaisia, joiden tukee voi menetyksen kokeneen ihmisen luovuttaa luottamuksella. Kirkon kynnys on matala eikä katso uskontokuntaa. Yleisemminkin kirkolla on paljon toimintaa, joka menee vaikeisiin paikkoihin, jonne muut eivät enää mene. Köyhyyden ja syrjäytymisen seurausten lievittäminen on kirkon näkymätöntä työtä. Näin sitä terveydenhuollossa, kun pienellä paikkakunnalla tehdään yhteistyötä laajasti moneen suuntaan. Se toiminta oli vapaata uskonnosta. Vakavien uhkien varautumissuunnitelmissa oli kirkon työntekijöiden numerot yhtenä osana varautumista kriisien henkiseen hoitoon psykologien ja muiden ammattilaisten kanssa.

Kirkolla on varmasti paljon kehitettävää ja se kipuilee muutosten kanssa samalla tavalla kuin muut yhteiskunnalliset toimijat. Kuoleman kohtaamiseen tarvitaan ammattilaisia. Kirkolla on meidän yhteiskunnassamme merkittävä rooli isolle osalle suomalaisia. Se on ehkä niin itsestään selvä, ettemme sitä näe. Itsekin tulin sitä ajatelleeksi vasta, kun kuolema kohtasi omassa elämässä. Siksi aloin pohtia tässä kirkkokriittisessä ilmapiirissä, että onpa hyvää palvelua ja kirkollisveron vastinetta tällaiselle tapaluterilaiselle. Kuoleman kunnioittava kohtaaminen on omaiselle lohduttava kokemus. Ihmisen elämän kunnioittaminen on kuoleman ammattilaisten yhteinen ominaisuus.

Korvataan linja-autot takseilla – vertaileminen on monimutkaista

Processed with VSCOcam with c1 preset
Processed with VSCOcam with c1 preset

Linja-autoyhtiöt ja taksiyhtiöt ovat liikkumisen mahdollistavia yritysmuotoisia palvelujen tuottajia. Molemmat ovat osa julkista liikennettä. Taksi on selvästi linja-autoa joustavampi tapa liikkua paikasta toiseen. Taksien saatavuus on parempi kuin linja-autojen. Taksiyhtiöt pystyvät mukautumaan muuttuneisiin kilpailutilanteisiin linja-autoyhtiöitä paremmin. Linja-autot ovat isompia ja niillä ei pääse yhtä moneen paikkaan kuin taksilla. Olisiko tästä nyt vedettävä se johtopäätös, että suuri osa linja-autot tulisi korvata takseilla?

Julkisen ja yksityisen terveydenhuollon suora vertaileminen on vielä hedelmättömämpää. HS:n pääkirjoitustoimittaja vertasi 6.9.2017 Kiuruveden muutaman yksityisen ammatinharjoittajan toimintaa 230 000 asukkaan terveyskeskuksen kunnallisen päätöksenteon alaiseen julkiseen palvelutuotantoon. Ensimmäinen pulma oli selkeä: koko luokka on aivan eri. Toinen liittyy tuotantotapaan. Suomessa yksityisen ja julkisen terveydenhuollon säätely on osin erilaista. Julkisen tuotannon tulee kattaa noin 50 eri lain edellyttämät palvelut ja niiden sisällöt kuntalaisilleen. Valvontaviranomaiset valvovat näiden lakien noudattamisesta. Yksityisen terveydenhuollon pitää valita sellaisia palveluja, joissa on yritystoiminnan periaatteiden mukaisesti syntyvää katetta, jotta yritys voi olla olemassa jatkossakin. Kumpikin toimii tällä hetkellä erilaisen säätelyn alla, joka ei tee kummastakaan toista parempaa. Näitä ei voi vain verrata yksioikoisesti.

Julkisen palvelutuotannon ei tule tuottaa voittoa vaan pyrkiä mahdollisimman alhaisiin kustannuksiin. Kustannuksia säätelevät kuntien vaaleilla valitut päätöksentekijät, jotka asettavat raamit kustannuksille. Yksityisellä palvelun maksajia ovat suoraan potilaat tai välillisesti työnantajat, vakuutuslaitokset tai KELA. Kustannuksia säätelevät palvelun käyttäjien tarpeet yhdessä kannattavuuden kanssa. Aivan varmasti se vaikuttaa ajoittain ihmisten kokemuksiin palveluissa eikä julkisen palvelutuotannon tule piiloutua rakenteensa taakse, jos ihmiset saavat huonoa kohtelua.

 

Julkinen tarjoaa tällä hetkellä myös yksityiselle mahdollisuuden lähettää asiakkaitaan julkisten kustannusten piiriin. Kunta korvaa kaikki erikoissairaanhoidon menot kunnan alueella asuvien hoidosta. Tavallaan siis yksityinen myy maksusitoumusta julkiselle ilman, että maksaja eli kunta voi siihen vaikuttaa. Yksityisellä voidaan suoraan hakeutua erikoislääkärille, joka voi olla samalla julkisen puolen palveluksessa. Julkiselle on määritelty hoitoketju, jota on noudatettava. Kansalaiselle se on hyvä asia ja mahdollistaa nopeamman pääsyn erikoislääkärin vastaanotolle. Muistettava on, yksityisellä ei ole samaa riskiä antaa maksusitoumusta kuin julkisella toimijalla, jonka oma toiminta suoraan vaikuttaa sen käytettävissä oleviin resursseihin. Organisoimalla toimintaa uudella tavalla voidaan päästä pienempiin erikoissairaanhoidon kustannuksiin. Näin lääkärinkäynti sisältää kustannusten muodostumisen kannalta hyvin erilaisen polun julkisella ja yksityisellä. Tämä muuttuu nyt Sotessa, ehkä. Vertailu vain juuri nyt ei ole kovin hedelmällistä. Korostettakoon, että tämä on poliittisen päätöksenteon myötä syntynyt tilanne.

Työsopimuslainsäädäntö vaikuttaa lääkärien saatavauuteen julkisella. Julkisen terveydenhuollon lääkäripalvelujen riittämättömyyden taustalla on julkisen työvoiman palkkaukseen, työsuhteisiin ja työnkuviin luotu säätely. Terveyskeskuksen toimintamenot eivät ole ainoa asia, joka säätelee lääkärien määrää. Kunnallisessa maailmassa sitä säätelee käsite virkapohja ja palkkaa ei voida maksaa ilman virkapohjaa, vaikka rahaakin olisi. Siksi osa-aikaisuus, eläköitymiset tai virkavapaat aiheuttavat harmaita hiuksia esimieslääkäreille, kun työvoimaa olisi tarjolla, rahaa budjetissa, mutta virkapohjat täynnä. Osa kunnallisista palkkausjärjestelmistä vielä on sellaisia, että samaa virkapohjaa ei voi jakaa kahden lääkärin kesken. Yksityisellä lääkärit ovat ammatinharjoittajia eli ovat itse oman työnsä säätelijöitä. He tekevät sopimuksen yrityksen kanssa ja maksavat osuuden asiakasmaksuistaan yritykselle tilojen, vakituisen henkilöstön laitteiden ja markkinoinnin kustannuksista. Heidän määräänsä säätelee asiakkaiden kysyntä ja toisaalta saatavissa olevien lääkärin määrä. Ammattiyhdistysliike ei ole tässä juurikaan osallisena, kuten julkisella puolella. Vertailu siis saatavuuden suhteen on aika turhaa, kun työvoiman säätelymekanismit erilaiset. Voikohan tulevaisuudessa julkinen ottaa ammatinharjoittajia tiloihinsa?

Asiakasvirtojen taloudellisten riskien kantaminen on julkisessa palvelutuotannossa kokonaan työnantajalla. Jos varatulle ajalle ei tule potilasta, niin menetetyn kustannuksen kärsiin julkinen toimija, sillä palkka maksetaan riippumatta potilaista. Lääkärien suhteen tämä ei ihan pidä paikkansa, sillä suuressa osassa peruspalveluja osa palkasta maksetaan käyntipalkkioina. Joku kompensaatio silti seuraa tyhjää aikaa. Työntekijöiden määrää kannattaa pitää hieman alle kysynnän, jos pyritään vähentämään taloudellisia riskejä, joita ylitarjonta aiheuttaisi.  Yksityisellä puolella lääkärien ylitarjonnasta ei ole samanlaisia ongelmia. Ajan saa aina, tuntuu olevan tunnuslause vähän jokaisella yrityksellä. Ammatinharjoittajalääkäri kantaa täysin riskin tyhjästä ajasta. Riippuen sopimuksesta, hän voi joutua korvaamaan myös vuokrakustannuksia, vaikka aika ei täyty. Yrityksen näkökulmasta tilojen hukkakäyttö on iso riski eikä hukkaa haluta sinnekään syntyvän ylimäärin. Kun tilojen osuus on alle 10 % ja asiantuntijan palkan osuus 50-60 %, niin riskin siirto ammatinharjoittajalle kannattaa. Siksi saatavuuden vertailu tällä hetkellä tuntuu kovin kummalliselta.

Palataksemme liikenteeseen. Julkisen liikenteen kaksi merkittävää toimijaa ovat molemmat hyviä, toimivia ja tärkeitä. Jos aiomme vertailla julkisen liikenteen eri kulkumuotojen laatua, kustannuksia, vaikuttavuutta tai jopa asiakaskokemusta, niin monta asiaa on otettava sitten huomioon. Taustamuuttujat eivät käy selitteeksi huonolle palvelukokemukselle tai vaikuttamattomille hoidoille. Kumpaakin esiintyy sekä linja-autoissa että takseissa, koettu on. Sen sijaan meidän täytyy ehdottomasti luoda vertailukelpoisia lukuja ja palvelukuvauksia, joiden perusteella sitten kehitämme julkista liikennettä. Sama koskee terveydenhuoltoa.

Pohdinnan kirvoitti HS:n kirjoitus 6.9.2017, jossa verrattiin Espoon terveyskeskusta Kiuruveden kolmen lääkärin yksityiseen vastaanottoon. Jutun ydinasiasta, siitä että potilaan yhteydenotto on myönteinen asia ja huolet otettava vakavasti olen aivan samaa mieltä.  Linkki juttuun: http://www.hs.fi/paivanlehti/06092017/art-2000005354747.html

Muutosjohtamisen vuoristoradalla

IMG_0241.JPGMuutosjohtamisen metaforaksi sopii vuoristorata, sellainen puinen ja tervalta tuoksuva suomalainen klassikko. Muutos tuntuu joskus jossain määrin turhakkeelta, ainakin tilanteessa, jossa kaikki tuntuu toimivan. Silti se houkuttaa meitä. Koemme saavamme siitä kuitenkin nautintoa, kokemuksia ja oppimista. Vuoristoratakin on periaatteessa turha. Vuoristoradassa viehättää vaara. Jos rata ei ole huollettu, rakenteissa vikoja tai puutteita eikä jarrumiehellä ole riittävää osaamista, hupi voi muuttua kivuksi. Näin tapahtuu muutoksessakin.

Muutoksessa vauhti vaihtelee. Alkukiihdytys on jännittävää ja vähän pelottavaa. Ensimmäisessä mutkassa tuntuu, että olikohan tämä nyt aivan viisasta istua tähän muutosvaunuun. Näkymä huimaa ja kohta vatsanpohjassa leimahtaa. Saavutettu nautinto innostaa nauttiman seuraavasta mäestä. Sitten koittaa ylämäki ja vaunua hinataan kamalalla metelillä ja vaivalla ylöspäin. Se pysähtyy melkein kokonaan ja jarrumies huudahtaa: ”Pitäkää kiinni!”. Taas mennään tuplapomppuihin. Matka tuntuu jatkuvan ja paranevan. Osaan nauttia vuoristoradasta. Ja sitten aivan liian pian olemme lähtöpisteessä. Olemme oppineet ajamaan vuoristoradassa ja nauttimaan siitä. Muutos on oppimista uuteen asiaan, toimintaan tai tapaan. Uusi kierros on aiempaa helpompi ja hauskempi.

Muutosjohtaminen ja vuoristorata sisältävät paljon samoja tarveaineita. Kumpikin tarvitsee uteliaisuutta ja innostusta. Uuden kokeminen ja tekeminen on meille luontaista. Turvallisuus on molemmissa tärkeää. Osaava ja riittävästi kokemusta hankkinut jarrumies tarvitaan turvalliseen matkaan. Vaunun ja radan tulee olla oikeanlaisia ja sopia toisiinsa. Rakenteiden ja välineiden on oltava oikeanlaisia, kunnossa ja niitä pitää osata käyttää. Huollon ja osaamisen kehittämisen pitää pelata. Aina tapahtuu odottamatonta. Lapsi nousee seisomaan yllättäen vaunussa tai muutosvastarinta hyökyy kokouksessa päälle. Varautumista vaaditaan todennäköisiin ja odottamattomiin asioihin ja tapahtumiin.

Vauhti vaihtelee. Alkukiihdytystä tarvitaan, että saadaan massa liikkeelle. Muutoksen alkuun saaminen tarvitsee kiihdytysvoimaa. Mutkissa ja tiukoissa paikoissa pitää osata höllätä ja käyttää aikaa. Uudelleen kiihdytyksen paikat pitää havaita ja niissä on oltava tehoa. Ylämäessä on jaksettava panna voimia likoon, että voi taas nauttia etenemisen hurmaa. Vaununkuljettajan ja muutoksen vetäjän on osattava hoitaa työnsä ja tehtävä jatkuvia havaintoja etenemisestä.

Vuoristoradan vaunussa ei olisi hauskaa istua ihan yksin. Yhdessä kiljuminen ja lasten riemu synnyttävät tunnelmaa. Muutos tehdään yhdessä. Erilaiset ammattilaiset ja asiakkaat tekevät sitä yhdessä. Vuoristoradalle ei liian pienellä ole asiaa tai hänen tulee istua aikuisen kanssa. Muutoksessa kokeneiden on autettava kokemattomampia ja pidettävä huolta, että kokemus istuu tarvittaessa viereen oikealla hetkellä. Vastuullinen yhteisöllisyys tuo parhaan tuloksen.

Molempia mitataan. Jos emme nauti vuoristoradan kokemuksesta, emme palaa takaisin. Jos jarrumies ei saa työstä nautintoa, hän ei pestaudu seuraavan kesänä töihin. Tyytyväisyyttä kysellään ja seurataan, jotta toiminta voi jatkua. Palautteen perusteella mietitään uudistuksia ja uusia muutoksia ja hankintoja. Yhdistää vuoristorataan virtuaalista todellisuutta ja palveluun sosiaalista mediaa.

Mielikuvat ohjaavat ajatuksiamme. Jos muutos on enemmän karuselli, jossa pyöritään ikuisessa ympyrässä pääsemättä minnekään, se ei innosta. Vuoristoratakin on ympyrä, mutta sen varrelle mahtuu tapahtumia ja sattumuksia. Jos panostamme rakenteisiin, osaamiseen, huoltoon ja yhteiseen kokemuksellisuuteen, pääsemme pitkälle.

Surusta ja vihasta

IMG_3722Suomi on ollut monen surun edessä. Nyt jälleen olemme käsittämättömän ja suuren surun keskellä. Kuoleman edessä me kaikki olemme voimattomia. Se on tuntematon ja pelottava. Kuoleman mahdollisuuden voi joskus hyväksyä vakavasti sairaan ihmisen hiipumisen päätepisteenä, mutta äkillinen sattumanvarainen tahallisesti aiheutettu kuolema tulee meille kaikille lähelle. Olemme kaikki osa yhteisöä, johon on nyt väkivalloin kajottu. Suremme kaikki.

Kuolema yllättää ja pakottaa meidät katsomaan omaa elämäämme hieman etäämpää. Meidän kaikkien elämästä löytyy asioita, joita olisimme voineet tehdä toisin. Voisimme käydä useammin läheisten luona, soittaa herkemmin tai auttaa muita enemmän. Kuitenkin niissä hetkissä, kun olemme päätöksiä tehneet, emme olisi ehkä silti toimineet toisin. Suru nostaa pintaan oman ja läheistemme elämämme haurauden, sattumanvaraisuuden ja pelon elämän päättymisestä. Yhteinen koettu suru on vahva tunne.

Suru on raskas tunne. Se ei ole miellyttävä seuralainen. Suru usein lamauttaa ajatukset ja vie toimintatarmon. Suru lepattaa mustana harsona havaintojen, ajatusten ja tekojen yllä. Surussa käännymme sisäänpäin, kun suremme menetettyä. Läheisen kuolemassa olemme menettäneet mahdollisuuden kohdata tärkeää ihmistä iäksi. Emme voi koskettaa tai keskustella tärkeän ihmisen kanssa. Sattumanvaraisessa väkivaltaisessa kuolemassa menetämme turvallisuuden tunteemme. Emme voi elää yhtä huolettomina kuin aiemmin. Surussa kohtaamme menetyksemme.

Viha on lähellä surua. Surussa me koemme välillä vihan tunteita, kun koemme elämän kohdelleen meitä epäoikeudenmukaisesti. Surulle ei nyt olisi tilaa. Me haluaisimme vielä pitää tärkeän ihmisen lähellämme. Suru on helppo muuttaa vihaksi, kun se antaa käyttövoimaa. Saamme vihasta toimintatarmoa. Vihan tunteessa asiat tuntuvat saavan oikeutuksen. Se syrjäyttää surun ja suuntaa toimintamme pois meistä itsestämme. Säästymme itseltämme, hetkeksi.

On hyvin ymmärrettävää, että suru voi kääntyä vihaksi. Vihan avulla voi tunteet kohdistaa ulkopuoliseen pois itsestään. Terveydenhuollossa kohtaa joskus vihaksi kanavoitunutta surua, kun läheisen poismenoa seuraa hoitohenkilöstöön kohdistuvaa vihaa. Se voi näkyä erilaisina valituksina ja kirjelmöintinä. Nyt meillä on juuri suuri riski kääntää yhteinen surumme vihaksi ulkopuolisiksi kokemiamme kohtaan. Jos suru kääntyy vihaksi, siitä seuraa lisää vihaa ja enemmän surua. Varsinkin jos se muuttuu vihamielisiksi sanoiksi ja teoiksi. Jos suun keskellä tuntuu vihaa tai kiukkua, niin perinteinen suomalainen mahdollisuus on aina hakata kuutio halkoja. Se on ihan kelpo tapa surra.

Suruviha ei ole meille hyväksi. Se voi estää meitä suremasta. Suru on elettävä, jotta voimme päästää irti menetyksen tunteesta. Menetämme väistämättä läheisiä tai kohtaamme yhteisön suurta surua. Pahimmillaan elämän aikana kohdattu suru voi jatkua läpi elämän.  Jotta sen kanssa voi elää, on päästävä sen kanssa sinuiksi. Suru on jakamista ja viha on eristämistä. Viha häikäisee surumme ja suru voi muuttua vihan käyttövoimaksi. Toivon, että voimme surra nyt yhdessä emmekä lisää kärsimystä luomalla surun varjolla vihaa. Se ei ole kunnioittavaa kuolleita kohtaan. Suremme ja muistamme heitä sydämissämme, yhdessä.

 

Patsas löytyy Visavuoren museosta. 

E-potilas tahtoo kumppanuushoitoa

Pöyhönen3.vasemmaltaTeknologian kehitys on muuttanut arkemme ja tapamme käyttää palveluja. Emme enää haluaisi kiirehtiä töistä pankkiin, jotta saisimme rahaa ruokaostoksiin. Teknologia muuttaa voimakkaasti terveydenhuoltoa. Samalla se tavoittelee Suomessa potilaskeskeisyyttä (patient-centered) ja osallistamista. Potilasraadit ja hymynaamat ovat esimerkki potilaskeskeisyyden rantautumisesta Suomeen. Potilaskeskeisyyden juuret ovat 1980-luvulla ja kukoistukseensa se nousi 2000-luvun alussa Iso-Britanniassa, Australiassa ja Alankomaissa. Potilaskeskeisyyttä on kuitenkin kritisoitu paternalisitiseksi, holhoavaksi ja systeemilähtöiseksi. Ironisesti sanoen se muistuttaa Shel Siversteinen runon säiettä: ” I have found a perfect way to stay friends, I tell what to to and you do it”.  Välissä käydään vain symbolinen keskustelu, että kyllähän haluat sitä ainoaa hoitoa, jota on tarjolla, haluathan? Teknologia tarjoaa yhden uuden väylän palveluilleja samalla se muuttaa tekemistä ja rooleja: kansalaisen ja ammattilaisen.

Potilaskeskeisyyden sijalle on ehdotettu kumppanuusterveyttä (collaborative health). Se tarkoittaisi sitä, että  ammattilainen ja potilas tekevät päätöksiä ja tekoja potilaan terveyden hyväksi ja sitoutuvat yhdessä toteuttamaan sovittua omissa rooleissaan. Kummallakin on aktiivinen ja tulosvastuullinen rooli. Tätä voisi sanoa kumppanuushoidoksi. Kumppanuusterveyden ajatellaan sisältävän elimistön mitattavat fysiologiset ilmiöt, psykologiset vaikutukset ja mittaukset sekä elämänpiiriin liittyvät mahdollisuudet ja vaikutukset. Kumppanuushoito sisältää potilaan itse tuottamaa tietoa (digitaalistä ja sanallista) ja sen yhdistämistä terveydenhuollon ammattilaisten tuottamaan tietoon sekä näiden liittämistä vielä taloudelliseen, sosiaaliseen tai kodin valvontateknologiaan. Ollaan siis Big Datan äärellä. Kumppanuushoidossa potilaan tilannetta tarkastellaan siis yhdessä potilaan kanssa eri tietolähteiden tuottaman tiedon perusteella. Olemme jo nyt tiedontuotannon yksiköitä ruokaostoksilla, puhelimessa, verkossa, autossa jopa jääkaapilla. Homo digitalicus jättää digitaalisia jälkiä kaikkialle. Meistä on jo tullut E-potilaita ja terveystietomme ovat pilvissä.

Uhkakuvien maalaaminen on alkanut. Orwellilainen maailma on teknisesti mahdollinen. Suurten ylikansallisten yritysten hallussa on todennäköisesti riittävästi tietoa, jolla voidaan luoda yksilön valintojen ja käyttäytymisen välille yhteyksiä, korrelaatioita ja sitä kautta luoda uudenlaisia vastuuketjuja. Kun ruokakaupan tai Alkon ostosten sisällöt voidaan yhdistää sykemittarin tietoon, unen laatu ja terveystietoihin, saamme kiinnostavaa tietoa todellisen ruoan ja alkoholin kulutuksen ja käyttäytymisen yhteydestä sairauksien syntyyn. Geneettisen tiedon lisääminen tuo vielä yhden ulottuvuuden. Nämä mahdollistavat aivan uudenlaisia mahdollisuuksia tieteelle.

Uhkakuvissa ei kuitenkaan pelotella tutkijoiden tuhansilla julkaisuilla  vaan valtioiden ja yritysten mahdollisuudella kontrolloida ja asettaa seuraamuksia ns. vääristä valinnoista. Se ei ole mikään uusia ilmiö vaan esim. Yhdysvalloissa vakuutusyhtiöt ovat hinnoitelleet terveysvakuutuksissa tupakoivan potilaan leikkauksen kalliimmaksi kuin tupakoimattoman komplikaatioiden takia. Joissain maissa naiset voivat saada autovakuutuksen edullisemmin. Riskien ja kustannusten välinen arviointi muuttuu personoiduksi, henkilökohtaiseksi. Henkilökohtaisesta budjetoinnista terveydenhuollossa voi tulla lähivuosina hyvinkin kiinnostavaa.

Onko kertyvä tieto sitten automaattisesti terveystietoa? Medikalisaatio on ollut viimeisten parin vuosikymmenen megatrendi: tuntemuksille ja oireille on saatava diagnoosi ja hoito. Tämä voi muuttua, kun saamme tietoa olosuhteista ja mahdollisuuksista, joita yksilöllä on ollut käytössään. Käyttäytymisen ja valintojen perusteella syntyvä tieto kertoo enemmän elämänhallinnan taidoista, mahdollisuuksista ja keinoista. Sosiaalinen eriarvoisuus ei synny yksin valinnoista vaan sosiaalinen asema ohjaa valintoja ja oppimista.  Käytettävissä oleva resurssi rajaa valintojen pohjaksi tarvittavan tiedon määrää, laatua sekä mahdollisuuksia. Köyhän peruskoulupohjalta toimivan mahdollisuus luoda digitaalinen kumppanuusterveys on erilainen kuin rikkaan korkeakoulutetun keskituloisen. Palvelujen personointi voikin tapahtua enemmän kehityskaarien kautta kuin yksilöllisinä tahtotiloina. Se voisi olla aika kiinnostava tapa suunnitella palvelujen tuottamista.

Kumppanuushoitoon ei ole järkevää käyttää biolääketieteelliseen ongelmanratkaisuun koulutettua lääkäriä vaan ehkä ennemmin  terveysvalmentajaa. Terveydenhuolto luomassa kovaa vauhtia hoitokoordinaattoreita, joiden tehtävänä on auttaa potilasta navigoimaan palveluviidakossa. Kyse on vielä paternalistisesta ajatuksesta, että palvelut ovat sellaisenaan hyviä ja niihin vain pitää löytää. Uudenlaisen kumppanuushoidon ideologit ovat kritisoineet, että palvelujen uudistuminen hidastuu, kun ne sementoidaan palveluohjauksella. Sen sijaan potilaan/kansalaisen tulisi itse muodostaa tarve ja sen ympärille tulisi kerätä palveluita mm. asumiseen, liikenteeseen, työllisyyspalveluihin. Tässä tullaan aika lähelle valmentamista tai henkilökohtaista palvelumuotoilua. Kumppanuushoitajan ei siis tarvitse olla mitenkään terveydenhuollon kanssa tekemisissä suoraan. Onkohan tulossa Medikalisaation tilalle ”Edukaatio”? Tulevaisuudessa kansalaisia valikoidaan laajenevan digitaalisen tiedon pohjalta kansalaisia valmennukseen, jotta heistä tulisi kelpo kansalaisia tai heille kasautuneet riskit eivät toteudu?

Muodostuuko valtiosta virallinen valmentaja, jonka avulla elämä saadaan ehommaksi? Tuskinpa vaan. Terveydenhuollon ja yhteiskunnan palvelujen käytettävissä on aina vähemmän resursseja kuin kansalaisilla on tarpeita. Lisäksi etujen lopettaminen on kivuliasta ja vaatii melkoista poliittista päättäväisyyttä tai suurta talouden kaaosta. Laajat tietovarannot vain mahdollistavat sen, että valtion tuottamia palveluita aletaan kohdentaa, rajoittaa ja niiden vaikuttavuutta seurata. Sitähän nyt jo vaaditaan monelta taholta. Universaalien palvelujen aika on ohitse, me emme niitä itse halua ja ei niihin ole varaa. Kääntöpuolena voi olla, että yksilön vastuu omasta toiminnastaan valtion antamien ohjeiden noudattamisessa tulee näkyviin ja se vastuu valuu myös kansalaiselle. Kun lääkekapseli kertoo, ettei sitä ole otettu tai lattian sensoreihin ei tule liikkeen jälkinä vipinää, niin palveluvalikoima alkaa kaventua: Kansalainen, et ole hoitanut omaa osuuttasi kumppanuushoidosta!

Mikä rooli lääkärillä sitten on digitaalisessa kumppanuushoidossa? Lääkärille syntyy uusia rooleja. Tällä hetkellä lääkärille on luotu moneen hoitoprosessiin portinvartijan rooli, jossa hänen asiantuntija-arvion perusteella hoito toteutuu. Digitalinen portinvartija eittämättä kehittyy ja tulevaisuudessa lääkärin tehtäviin tulee ehkä kuulumaan näiden päätösten oikeellisuuden, oikeudenmukaisuuden ja vaikuttavuuden arviointi. Kyse on samankaltaisesta kehityksestä, jota olemme nähneet työtehtävien siirtymisessä lääkäreiltä hoitajille.  Lääkärin autonomia ja vastuu vähenee ja potilaan vastaavasti kasvaa. Samalla vastuukysymykset nousevat vaikeammiksi ja siksi tätä rajaa tullaan varmasti käymään lainsäädännössä vielä moneen kertaan. Toinen merkittävä rooli on hoitojen vaikuttavuuden arviointi, kun tieto potilaskohtaisista täydentyy. Diagnostiikan tarkentuminen Hoitamisen merkitys pysyy silti. Ammattilaisia tarvitaan lisäämään ymmärrystä, tahtoa ja kykyä hoitaa itseään.

Kumppanuushoidossa lääkäri ja potilas jakavat tietoa, sitoumusta hoitoon ja vastuuta. Vastuunjakaminen on kirjallisuuden mukaan se vaikein asia. Millaisin oletuksin kansalaisen voidaan katsoa olevan vastuussa valinnoistaan? Nythän elämme universaalin oikeuden tilaa, jossa meidän ei tarvitse miettiä, ansaitaanko hoito tai etuus. Resursseja ei voi jakaa pelkällä  huutoäänestyksellä. Toinen vastuullinen toimija tulee sitten digitaalisen tiedon tuottajan, louhijan ja analysoijan vastuusta. Miten pitkälle tekninen tiedon muodostaja on vastuussa tuottamansa tiedon oikeellisuudesta ja haitoista? Lääketutkimuksessa edellytetään kliinisiä tutkimuksia ennen markkinoille tuloa, mutta terveysteknologian pilvipalvelujen kohdalla moni asia vielä kehittymättä. Nämä ovat ratkottavissa yhteistyössä ja mieluummin ennemmin kuin myöhemmin. Terveydenhuollon ammattilaisilla on tässä paljon osaamista, he ovat tottuneet ratkomaan etiikan ja lainsäädännön välisiä ongelmia ihmisen terveyden, hyvinvoinnin ja resurssien kolmiossa. Kumppanuushoito (collaborative care) mullistaa terveydenhuoltoa ja olkaamme kaikki siinä kumppaneina.

Michael L Millenson: When “patient centred” is no longer enough: the challenge of collaborative health: an essay by BMJ 2017;358:j3048

BMJ:n lukijat voivat avata artikkelin  suora linkki

Lisää tietoa kirjailija Shel Silversteininista tästä

Mitä jos saisit veroeurollesi 14 pinnaa tuottoa 20 vuodessa?

IMG_3126Sijoittaessa omia tai yhteisiä rahoja mielellään saisi tuottoa sijoitukselle. Osakkeisiin, asuntoihin tai yrityksen kehittämiseen laitettavilla panostuksilla halutaan lisätä arvoa. Joskus riittää toki myös mukavuuden tai toimivuuden paraneminen. Terveydenhuolto on investointi yhteiskunnalta. Saamme toimivia ja terveitä kansalaisia, voimme poistaa kärsimystä ja mahdollistaa inhimillisen elämän. Terveydenhuollon voimavarat jakautuvat toisaalta sairauksien akuuttiin ja pitkäaikaiseen hoitoon ja sitten näiden kaikkien ehkäisemiseen ennalta. Yhdysvaltain presidentti Benjamin Franklin totesi 1700-luvulla, että ennalta ehkäisyyn käytetty unssi (=28,3 grammaa) on paunan arvoinen (=450 grammaa). Sijoitetun pääoman tuotto (Return Of Investment, ROI) oli Franklinin arviossa 16.0 eli yhden dollarin sijoituksella sai 16 takaisin. Onkohan tuotto sama vielä 2010-luvulla?

Asiaahan on tutkittu. Tutkimuskirjallisuudesta koottiin tutkimukset, joissa oli selvitetty sairauksien ennalta ehkäisyyn sijoitetun pääoman tuottoa (ROI) sekä panos-tuotos-suhdetta (cost-benefit-ratio = hyötyjen suhde sijoitettuihin panoksiin, CBR). Mittarina käytetiin vain rahaa. Kumpaakin lukua käytetään taloudessa arvioimaan sijoitusten kannattavuutta. Tutkimuksia löytyi noin 3000, joista tiukat laatukriteerit täyttivät 52 tutkimusjulkaisua, sillä tutkijat hyväksyivät vain länsimaissa tehdyt tutkimukset ja jättivät pois Yhdysvaltojen terveydenhuollossa tehdyt tutkimukset. Terveydenhuollon tuotantotapa vaikuttaa tuloksiin ja he halusivat eurooppalaisiin oloihin soveltuvia arvioita.

Ennaltaehkäisy oli tehokasta, keskimäärin tuottoa yhdellä taloudellisella panoksella saatiin takaisin 14,3 (ROI) ja yhden panoksen tuotto oli 8,3-kertainen. Taloudellisesti tehokkaimpia olivat kansalliset ja laajat ohjelmat. Se on hyvin ymmärrettävää, sillä ne läpäisevät paremmin yhteiskunnan eri toimialueita, niissä toimitaan ammattimaisemmin, pitempään ja niillä on enemmän kerrannaisvaikutuksia. Esimerkkinä on Suomen kansallinen allergiaohjelma. Sen vaikutukset ulottuvat terveydenhuollosta kouluihin ja koteihin. Se nosti keskusteluun ruoan laajemmin ja on tuottanut paljon terveyttä ja nosti esiin kouluruoan merkityksen. Kansallisten ohjelmien ROI oli tutkimuksessa keskimäärin 27,2 ja panos-tuotos oli 17,5.

Lainsäädäntö ei suotta herätä poliitikkojen tunteita. Myös ennalta ehkäisyssä lainsäädäntö on tehokas tapa vaikuttaa läpi yhteiskunnan. Lainsäädäntö palauttaa 5,8-kertaisesti siihen asetetun panoksen ja siihen sijoitetun pääoman tuotto on 46,5. Suomessa tupakoi päivittäin 1960-luvulla kuusi miestä kymmenestä ja nyt 15 %. Keuhkoahtaumataudin hoitokustannukset ovat noin 100 miljoonaa vuodessa. Mitähän tämän yhden tupakkasairauden kustannukset olisivat, jos miesten tupakointi ei olisi laskenut lainkaan?

Poliitikon kannalta vaikeus on se, että lainsäädännössä joudutaan usein kieltämään, rajoittamaan, kajoamaan tai puuttumaan kansalaisen elämää. Ihmisen intuitiivinen reaktio on aina kielteinen, koska haluamme nähdä itsemme vapaina ja osaavina toimijoina. Siksi vaalipäivää odotellessa on helpompi luvata purkaa normeja kuin katsoa vuosikymmenten päähän ja säätää sokeriveroja tai rajoittaa autoilua kaupunkialueilla. Makeat maistuvat ruuhkassa hermoillessa eivätkä ne varat välttämättä siirry terveelliseen ruokaan tai uuteen pyörään. Silti usein elinympäristön muuttaminen muuttaa valintojamme huomaamatta. Kun kasvikset asetetaan kaupassa houkuttavasti heti tultaessa, nappaamme huomaamatta tomaatteja kassiimme.

Osa ennalta-ehkäisystä vaatii kohtalaisen pienet panokset ja vähän vaivaa kansalaiselta. Rokottaminen on tällainen toimi. Se on erittäin kustannustehokasta. Korkein panos-tuotos-suhde oli tutkimuksissa juuri tuhkarokkorokotteella ja se saavutetaan 40 vuoden kuluessa. Rokottaminen tehdään lapsena ja saavutetut hyödyt kertyvät aikuisikään saakka. Kalleinta on saada ihmisiä muuttamaan käyttäytymistään arjessa. Sellaisten toimien rahallinen tuotto on silti yllättävänkin hyvä.  ROI oli 2,2, sillä neuvonnassa ja ohjauksessa joutuu investoimaan aika lailla työhön, mutta toisaalta panoksella saadaan sitten hyvä 14,4 tuottokerroin.  Se seuraa siitä, että sairaudet ja elämänpolut, joita ehkäistään arkisia valintoja muuttamalla ovat kalliita. Käytöshäiriöisten lasten vanhempien tukeminen tuotti 7,9–kertaisen säästön, kun aikaa kului 35 vuotta. Säästöt näkyvät vähentyneenä rikollisuutena, korkeampana työllisyysasteena ja vähäisempänä mielenterveyden palvelujen käyttönä. Kaikki siis mitattuna vain rahassa, elämänlaadulle ei anneta näissä tutkimuksissa hintaa. Poliittisessa päätöksenteossa siis pitäisi löytää tasapaino laajamittaisten ja kohdennettujen toimien välillä.

Miksi sitten emme investoi elämänhallinnan parantamiseen, elintapamuutosten tekemiseen tai elinolojen kohentamiseen? Yksi syy löytyy tuottojen hitaasta saavuttamisesta. Se sopii heikosti poliittisen päätöksenteon aikatauluun. Kun poliittinen kvartaali on vuosi, on se ennalta ehkäisyssä 7-10 vuotta. Päätöksentekijät eivät voi napata sulkaa omaan hattuunsa vaan joutuvat luovuttamaan sen eteenpäin. Vaalivankkureissa on mukavampi luvata lisää panoksia paikalliseen sairaalan polvileikkauksiin kuin luvata asettaa rajoituksia tupakointiin, luvata rahaa oppimisvaikeuksien tukitoimiin, vankien kuntoutukseen tai lisätä huumeäitien tukitoimia. Vaikka tuotto-odotus on tiedossa, niin poliittinen realiteetti hyökyy päälle. Tämä siis on englantilaisten kirjoittajien kynästä. Olen ollut arviomassa ennalta ehkäisyn kustannusvaikuttavuutta Valtioneuvostolle vuonna 2007 ja tulokset olivat samanlaiset: investoinnit saadaan moninkertaisesti takaisin muutaman vuosikymmenen aikana.

Ennalta ehkäisystä tuntuu olevan helppo säästää. Voimme toki jättää hetkeksi nuorten valistamisen tai supistaa tukiopetusta. Seuraukset eivät näy heti. Meillähän on tästä kokemusta 1990-lamasta. Tuorein esimerkki on Iso-Britanniasta, terveydenhuollon säästöt ovat kohdistuneet yhteiskunnan heikoimpiin. Ennalta ehkäisevistä palveluista on leikattu viime hallitusten aikana ”tehokkuuden lisäämiseksi”. Leikkaukset ovat kohdistuneet köyhimpiin ja haavoittuviin ryhmiin. Iso-Britanniassa ovat nousussa teiniraskauksien määrä, seksuaalivälitteiset taudit, kodittomuus ja itsemurhat. Niitä ei voi jättää hoitamatta, joten ennalta ehkäisystä etsitään uutta säästettävää. Kierre on valmis.

Tutkijat kääntävät laskun tuotosta menetyksiin. Tulosten perusteella he arvioivat, että Iso-Britannian 200 miljoonan punnan leikkaukset ennalta ehkäisystä johtavat 1,6 miljardin kustannuksiin seuraavien 20 vuoden aikana. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos on verrannut laman aikana kasvaneiden lasten palvelujen käyttöä ja esimerkiksi psykiatrisessa laitoshoidossa olevien ja kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten ja nuorten osuus ikäluokastaan on kasvanut 150 prosenttia 25 vuodessa. Tutkimuksen kirjoittajien yhteenveto on, että leikkaukset kansanterveyden edistämisestä ja ennalta ehkäisystä ovat vääriä talouspolitiikkaa korkean elintason maissa. Ne aiheuttavat todennäköisesti miljardien lisäkustannukset terveyspalveluissa ja laajemmin yhteiskunnassa. Kansalaisen kannattaa miettiä vaalikopissa, millaisen poliitikon valitsee veroeuronsa sijoittamaan.

Artikkeliin tästä

Valtioneuvoston raporttiin tästä

Elinikäiset lääkärin oikeudet vai ei?

Cmaalis26 234Lääkärin oikeudet ammattinsa harjoittamiseen ovat periaatteessa elinikäiset.  Työuran varrella lääkärin ammattitaitoa arvioivat työnantajat, potilaat ja työtoverit, mutta muodollista ja toistuvaa arviointia työuralle välttämättä satu. Erikoistuminen, erilaiset pätevyydet tai väitteleminen ovat tutkintoon tai pätevyyteen oikeuttavia arviointeja. Suomi on vähemmistöä, ja seitsemän maata kymmenestä arvioi lääkärien oikeudet määrä vuosin, 5-7 vuoden välein. Lääkärin oikeuksien uusiminen (ns. resertifikaatio) on usein luotu ylläpitämään kansalaisten luottamusta lääkärikuntaan. Iso-Britanniassa ja Yhdysvalloissa käytännöt syntyivät yksittäisten lääkärien osaamisen vajeiden takia syntyneiden potilasvahinkojen ja yksittäisten lääkärien vakavien väärinkäytösten seurauksena. Millä asioilla määräaikaisia oikeuksia on perusteltu eri maissa?

Luottamuksen säilyttäminen lääkärikuntaan näyttää olevan yleisin peruste. Lääkärin ammatissa toimitaan ihmisen sairauden, hädän ja huolen kanssa ja voidaan puuttua ihmisen perusoikeuksiin: vapauteen ja koskemattomuuteen. Siksi lakiin on kaikissa maissa kirjattu lääkärille vahva velvoite pitää olla osaamistaan ja tunnistaa toimintansa rajat. Osassa maita osaamisen ylläpitäminen tulee osoittaa kuvaamalla mitä ja miten on ammattitaitoaan kehittänyt. Kanadassa nähdään lääkäri luottamuksen arvoisena ja autonomisena ammattilaisena, jos hän kuvaa osaamisen kehittymistään säännöllisesti omalle ammattikunnalleen. Ammattikunta on luonut yhteiskunnan kanssa luonut tavoitteet ja pelisäännöt. Jos lääkäri täyttää ne, säilyvät oikeudet. Yhteiskunta luottaa ammattilaisen sitoumukseen pyrkiä kohti parempaa osaamista sekä hänen harkintaansa.

Terveydenhuollon organisaatio vastaa työntekijöidensä osaamisesta. Potilasturvallisuus on toinen asia, joka nousee esiin lääkärin oikeuksien rajaamisen perusteena. Terveydenhuolto on asiantuntijatoimintaa ja sen turvallisuus perustuu osaaviin ammattilaisiin. Potilasturvallisuus vaarantuu harvoin lääketieteellisen osaamisen puutteisiin. Lääkärit kouluttautuvat aktiivisesti lääketieteellisessä tiedossa. Haittoja tapahtuu enemmän vuorovaikutuksen ja tiedon siirtymisten yhteydessä. Osaaminen ei ole kuitenkaan vain sisältöjä vaan myös käytäntöjä, toimintatapoja, asenteita ja viestintää. Potilasturvallisuuden parantamisessa onkin pyritty lisäämään ammattilaisten osaamista näillä ns. ei-lääketieteellisillä osaamisen alueilla. Iso-Britanniassa arviointiin sisältyy arvioita vuorovaikutuksesta ja hoitoprosessien tuntemuksesta. Osaamisperustaisuus palvelee terveydenhuollon organisaation toimintaa, kun laajentaa osaamisen arviointia enemmän käytännön työtä tukevaksi.

Terveydenhuollon laadun kehittäminen on oppimista, kehittämistä ja muutosta. Koska kyse on asiantuntijatyöstä, ei laatua ole ilman osaamista. Tämä on kolmas tekijä, joka on nostettu esiin ammattioikeuksien valvonnassa. Terveydenhuollon laatu ei ole puhdas potilaan kokemus vaan sitä tulee arvioida hoidon vaikutus potilaan toimintakykyyn, arkeen, elämänlaatuun ja terveydentilaan. Laatu syntyy investoimalla oikeisiin asioihin. Yksi tapa näyttää investoinnit, on seurata osaamisen kertymiseen käytettäviä resursseja ja niiden tuloksellisuutta. Laatutyövälineissä on monella alalla mukana henkilöstön osaamisen kehittämiseen käytetyt rahat, joiden pitää sitten näkyä laadun pysymisenä ja mielellään kehittymisenä. Saksassa on vakuutusperustainen terveydenhuolto ja siellä lääkärillä tulee olla suoritettuna riittävä täydennyskoulutusmäärä, jotta hän voi ottaa vastaan potilaita vakuutusyhtiön korvauksella. Oikeuksien uudistaminen on osa vakuutusyhtiöiden laadunvalvontaa. Laadunvalvonta velvoittaa sekä lääkäriä, että terveydenhuollon palvelun tuottajaa. Kummankin on investoitava: toisen aikaa ja toisen rahaa.

Lääkärillä on velvoite kehittyä ammatissaan jatkuvasti, kun lääketieteellinen tieto lisääntyy, hoitomahdollisuudet muuttuvat ja uusia käytäntöjä kehitetään. Lääkäreillä on vahva halua tähän. Terveydenhuollon resurssit ovat rajalliset ja terveyspalveluja rahoittavilla voi olla halua rajoittaa lääkärien mahdollisuuksia osallistua täydennyskoulutukseen ja ammatilliseen kehittymiseen. Lyhyellä tähtäimellä voi olla houkuttavaa ottaa ns. kaikki irti lääkäristä potilastyössä. Lääkäreillä on itselläänkin vahva sitoumus potilaiden hoitamiseen ja vajaalla miehityksellä toimivasta työpisteestä voi olla vaikea irtautua kehittämään ammattitaitoa. Ammattioikeuksien valvonta on nähty tällöin ammatillisen osaamisen edunvalvontana, joka turvaa lääkärin oikeuksia. Alankomaissa potilashaittatapahtumissa haetaan tiedot lääkärin ammatillisen kehittymisen toimista ja arvioidaan, onko työnantaja mahdollistanut riittävät mahdollisuudet kehittyä. Resetifikaatio toimii osana lääkärin oikeusturvaa haittatapahtumien viranomaiskäsittelyssä. Se lisää työnantajan vastuuta lääkärien ammatillisesta kehittymisestä.

Suomessa on lääkärien ammatillisesta kehittymisestä keskusteltu ammattikunnan piirissä pitkään. Kaikkien yhteinen kanta on, että lääkärillä on velvoite ja halu ylläpitää ammattiaan oppimalla jatkuvasti uutta. Ammattioikeuksien määräaikaisuus on ollut ajoittain keskusteluissa ja sitä ei ole nähty tarpeellisena. Se ei yksin takaa lääkärille oikeutta saada aikaa ammatilliseen kehittymiseen, ei terveydenhuollon hyvää laatua eikä potilasturvallisuutta. Se voi olla yksi osatekijä luomassa luottamusta kansalaisten, lääkärien ja terveyspalvelujen kolmiossa. Mullistuksissa tahtoo olla luottamus kovilla, joten ammattikunnan pohdinta aiheesta jatkuu varmasti. Se, että kansalaiset eivät ole olleet Suomessa aiheesta kiinnostuneita voi kertoa hyvästä luottamuksesta. Jos luottamus on hyvä, sitä ei pidä rikkoa luomalla tiukkaa säätelyä perusteettomasti. Kaikella arvioinnilla tulee pyrkiä mahdollisimman moneen hyötyyn: potilaan, yhteiskunnan ja myös lääkärin.

Osaamisesta huolehtiminen on potilasturvallisuutta

Pöyhönen3.vasemmaltaSairauden hoidossa on riskinsä. Osa niistä tunnetaan hyvin, osaan voidaan varautua ja osaa tiedetään odottaa, mutta riski on pakko ottaa. Ihoon kajoamisessa on aina tulehdusriski. Lääkkeistä on hyvä muistaa, että jos sillä on tehoa, niin sillä on haittojakin – kaikki riippuu annoksesta. Kun sairaus on vakava, tiedetään, että joudutaan ottamaan riskejä haittojen ja hyötyjen välillä. Täysin haitattomaksi terveydenhuoltoa ei saa tai sitten joudumme jättämään vaikeita sairauksia hoitamatta. Se ole lääketieteen etiikan mukaista. Riskien kanssa lääkärit joutuvat työskentelemään ja sietämään niitä. Ammattitaitoa on olla ottamatta turhia riskejä, jättää siis tekemättä asioita. Se on joskus kaikkein vaikeinta sekä potilaalle, että lääkärille.

Potilasturvallisuus tarkoittaa sitä, että potilas saa tarvitsemansa ja oikean hoidon, josta aiheutuu hänelle mahdollisimman vähän haittaa. Hyvä hoito koostuu osaavan ammattilaisen ajantasaisesta tilannearviosta ja suunnitelmasta, jotka perustuvat keskusteluun potilaan kanssa, potilaan fyysiseen tutkimiseen ja tarvittaviin lisätutkimuksiin. Lääkärin ammattitaito on olennainen osa hyvää hoitoa. Jokainen potilas ansaitsee lääkärin, jonka tiedot ja taidot ovat ajantasaisia ja ammatillinen asenne kohdillaan.

Hoitovirheet ovat tavallisia ja arviolta kahdeksan prosenttia potilaista on altistunut haittatapahtumalle hoidon aikana sairaalahoidossa. Arviot hoitovirheisiin kuolleista liikkuvat 700 ja 1500 välillä. Suomessa ei seurata haittatapahtumia valtakunnallisesti ja arviot perustivat kansainvälisiin tutkimuksiin tai muiden maiden rekisteritietoihin. Potilashaitat syntyvät suurelta osin virheellisten toimintatapojen tai hyvien puutteen takia. Myös viestiketjun katkeaminen tai vuorovaikutuksen ongelmat johtavat potilashaittoihin. Asioita unohtuu kertoa, tarkistaa tai selvittää. Harvoin ne syntyvät suoraan yksilöiden osaamattomuutena, sillä suurin osa terveydenhuollon ammattilaisista kouluttautuu jatkuvasti, vaikka omalla ajalla jos työnantaja ei huolehdi velvoitteistaan.

Miten sitten pidämme yksittäiset ammattilaiset potilaille mahdollisimman turvallisina? Huolehtimalla siitä, että he noudattavat lain mukaista velvoitettaan ammatilliseen täydennyskoulutukseen ja työssä oppimiseen. Osaamiseen panostaminen on osa potilasturvallisuutta. Kun turvallisuus uhka havaitaan, siihen puututaan. Jos pulmat ovat hoitoprosesseissa ja siirtymissä, niin silloin panostetaan niiden kehittämiseen, kouluttamiseen eli ammattilaisten osaamisen lisäämiseen riskitilanteissa. Jos vuorovaikutus potilaan kanssa ontuu, panostetaan siihen. Kun yhteistyö ei toimi ja havaitaan ”läheltä piti” –tilanteita, niin silloin kehitetään yhteisiä toimintamalleja ja opetellaan olemaan ihmisiksi ristiriitatilanteissakin. Jos diagnostisia tutkimuksia käytetään hoitosuositusten vastaisesti, opetellaan talouden aakkosia, niin että saadaan resurssit riittämään. Monipuolinen uuden oppiminen on hyvä investointi, kansalaiselle.

 

Miten tähän päästään? Monissa maissa on pohdittu samaa eikä mitään yhtä helppoa ratkaisua ole olemassa. Olemme varmasti samaa mieltä, että kaikki potilaat ansaitsevat hyvän lääkärin ja hyvän hoidon. Sairaus, vaiva, haitta ja huoli ovat potilaan. Potilaskeskeinen ajattelu ja tavoitteiden asettaminen potilaan kautta tekevät monet riskit selkeiksi ymmärtää. Kun riskit ymmärtää, niiden ehkäisyyn on valmiimpi investoimaan. Läpinäkyvyys toiminnassa, myös haittojen raportoinnissa tai osaamiseen panostamisessa, koituu pitemmällä ajalla potilaan hyväksi. Vain mitattua ja seurattua voi arvioida, muutoin elämme luulon ja mielipiteen varassa. Terveydenhuollossa pitää voida arvioida suoriutumista ja sen perusteella panostaa osaamisen kehittämiseen. Kukaan ei koskaan ole valmis vaan aina riittää uutta opittavaa. Käyttäytymisen arviointi on hyvä asia, muttei ohjaa automaattisesti vaikuttavaan ja turvalliseen hoitoon.

Ammattilaisten osaamisessa on eroja ja se on hyvä asia. Emme kaipaa standardoituja robotteja vaan moninaisia osaajia erilaisiin terveyden ja sairauden tarpeisiin. Perusasioissa ei sen sijaan saisi yksilöiden välillä olla suuria laadullisia eroja. Hoitokertomuksessa pitää olla kuvattuna keskeiset asiat aina ymmärrettävästi eikä potilaalle saa jättää kertomatta hoidon riskeistä. Suomessa meillä ei ole sovittuja käytäntöjä terveydenhuollon ammattilaisten osaamisen seuraamiseen vaan luotamme ammattilaisten ja palveluntuottajien omaan toimintaan. Valvonta on jälkikäteisvalvontaa eli jotain on jo tapahtunut. Luottamus on kantanut pitkälle.

Terveydenhuollon myllerryksessä on edessä paljon siirtymiä: tietoja, ammattilaisia, osaamista, potilaita, laitteita ja rahaa siirtyy paikasta toiseen. Potilasturvallisuudessa siirtymät ovat aina vaaran paikka. Näin on järjestelmien siirtymissä, yhdistymisissä tai hajoamisissa eli tulevissa Sote-muutoksissa. Itseasiassa muutostilanteissa oppimisen tarve kasvaa. Toivottavasti hoidon laatumittareita mietittäessä muistetaan se, että terveydenhuollon koneet tai seinät eivät ketään yksin paranna. Myllerryksessä osaamiseen tulee panostaa eli käyttää rahaa, ammattilaisten ja kansalaisten.

Riskitilanteiden ehkäisyssä ammattilaisten toiminnan arviointi, nopea puutteiden korjaaminen ja osaamisen panostaminen ovat hyvä panostus. Osaamispääomaan kannattaa investoida ja investoinnin tuottavuutta pitää voida seurata. Mitattu potilasturvallisuuden kehittyminen sopii yhdeksi mittareista. Osaava ammattilainen on turvallinen ammattilainen.

Kuka saa tietomme käyttöön – Yritys hyvä kymmenen, valtio heikko nolla?

IMG_0367.JPGTerveytemme on meille kaikille ainutlaatuinen ja tärkeä. Sen ylläpitämiseksi annamme tietoja mielenliikkeistämme, elimistömme toiminnasta ja tuntemuksista, valinnoistamme ja teoistamme monelle eri toimijalle. Tietoa kertyy verenkuvastamme, luista ja ytimistä ja mittalaitteista. Osallistumme yhä enemmän itse tiedon tuottamiseen vastaamalla kyselyihin, käyttämällä sovelluksia eli Appseja, verkkopalveluita ja jakamalla sosiaalisessa mediassa tietoja itsestämme ja tekemisistämme. Puhelimme tietää missä kuljemme ja rannekellomme analysoi sykkeemme ja unenlaatumme. Puhumme ”mitatusta minästä” (quantified self), joka kerään tietoa elintoiminnoistani, tekemisistäni ja tunteistani ja jaan niitä ”tiedon lahjoittajana” (data donors) julkisesti tai yksityisesti. Olemme siirtymässä aikakauteen, jossa kaikesta jää tietoa sähköisesti. Tietokoneiden laskentakapasiteetti pystyy yhdistämään tiedot ja syntyy ns. Big Dataksi. Kansainvälistä säätelyä tiedon käyttämiseksi vasta pohditaan. Nykyiset tietosuojan ja kuluttajaoikeuksia lait ja asetukset eivät anna vielä ohjeita, miten meidän tietojamme käytetään.

Onko sinulle merkitystä, kenelle annat tietoja? Todennäköisesti on. Tiedon jakamisessa emme ole järin rationaalisia. Asiaa on vasta vähän, mutta tulokset ovat osin yllättäviä. Kiinnostavaa kyllä, suhtaudumme yrityksille antamaamme tietoon löyhemmin kuin viranomaisille annettuun tietoon. Jos terveyspalveluyritys lähettää sähköpostissa mainoksen, jossa on linkki verkkokyselyyn, osallistumisemme kynnys on matalampi kuin jos lähettäjä on julkinen toimija eli viranomainen. Viranomaiset keräävät tietoja useimmiten palveluihin, etuisuuksiin tai oikeutuksiin liittyen. Annamme tietoja jatkuvasti, kun täytämme veroilmoituksen, KELAn hakemuksen, kouluun ilmoittautumisen tai terveyspalvelujen tietosuojasuostumuksen. Puhelimeni sosiaalisen median sovellus, ranteessani kulkeva älykello ja tietokoneeni keräävät minusta myös tietoja. Tuotan niihin tietoa itsekin ja kerron miltä lenkki tuntui ja oliko lounaani hyvänmakuinen. Se tieto kulkee automaattisesti yritysten tietovarantoihin ilman, että minun tarvitsee tehdä mitään tai ajatella asiaa suuremmin. Olenhan rastittanut käyttöehdot ja hyväksynyt niiden päivitykset, jotta voin päivittää statukseni tai testata millainen kukka olisin profiilikuvani perusteella. Annan yksityisluonteisia tietoja hyvin eri tavoin erilaisiin tietopyyntöihin. Käytännössä kaikki tämä tieto on yhdistettävissä. Kuvasovelluksen runsaat lounaat paljastavat ruokailutapani ja GPS tietää miten vähän liikun todellisuudessa arjessani.

Miksi sitten suhtaudumme eri tavoin yrityksiin ja viranomaisiin? Viranomainen edustaa yhteiskuntaa ja kontrollia. Monet elämäämme rajaavat asiat syntyvät heidän toimistaan: liikennesäännöt, rakennussäännökset, opetussuunnitelmat ja lääkkeiden hintasääntely. Viranomaiselta edellytetään harkintaa, suunnitelmallisuutta ja erehtymättömyyttä. Viranomainen on kaukana ja virallinen.  Viranomainen on osa sitä julkista taloutta, joka rasittaa yhteiskuntaa. Yrityksiltä taas odotetaan uutta, jännittävää ja kokeilevaa toimintaa. Haluamme uusia tuotteita ja palveluita kokeiltavaksi. Yritykselle sallitaan erehtymisen kautta kehittyminen. Ne nähdään positiivisena taloudellisena yhteiskunnallisena voimavarana. Yritys voi antaa tuotteelle käyttöehdot ja rajata pois osan vastuistaan, viranomainen taas ei voi. Jos yrityksen toiminta johtaa katastrofiin, tulevat viranomaiset apuun.

Meiltä puuttuu yhteinen käsitys, yhteiskuntasopimus omien tietojemme yhdistämisen arvoista, tavoitteita ja periaatteista. Sen valmistelussa meidän kaikkien olisi jollain tavalla ymmärrettävä oma osuutemme tiedon tuottajina ja hyödyntäjinä. Yksityisyyden suojaamisesta tulee merkittävä tekijä tietomassojen yhdistämisessä ja suostumuksen merkitys korostuu. Huoleton klikkaus ruutuun ”hyväksyn käyttöehdot” vaatisi ehkä harkintaa. Jos kuitenkin esimerkiksi terveyspalvelut edellyttävät sovellusten käyttöä, olisi niitä voitava käyttää ns. yksityisesti tai ainakin tiedettävä, että tieto jatkaa elämäänsä tunnisteetta.

Digitalisaatio lisää terveemmän elämän mahdollisuuksia ja tulee tuottamaan hyviä ratkaisuja terveyspulmiin. Sitä ei pidä kahlita, mutta yhteisiä pelisääntöjä ja säätelyä tarvitaan hyötyjen saamiseksi. Kansalaisten tietoisuutta erilaisten tietojen käyttämisestä on lisättävä. Tietosuoja ei ole ainoa tulokulma vaan kansalaiset voivat olla aktiivisia tiedon käyttäjiä ja uusien tuotteiden, palvelujen tai tarpeiden luojia. Suhde viranomaistietoon olisi saatava myönteisemmäksi. Näitä tietoja on voitu käyttää jo nyt palvelujen kehittämiseen ja tutkimukseen ilman yksityisyyden vaarantumista. Ne ovat helpottaneet arkeamme monella tapaa. Menestystarinoita ovat sähköiset veroilmoitukset, kirjastojen verkkopalvelut ja sähköiset terveyspalvelut. Ne ovat ihan ehtaa viranomaistyötä. Kansallista lainsäädäntöä voidaan tehdä viranomaisia varten, mutta yritysten tietojen käyttö on maailmanlaajuista. Tietojen luovuttamisen ja kaupallisen hyödyntämisen säännöt vielä kehittymässä. Yksityisyyden suojaa voidaan parantaa monin tavoin jo nyt. Tietovarantojen kerääminen kolmannen toimijan haltuun ilman tunnisteita ja sen luovuttaminen sovituin säännöin ovat jo nyt tutkimuksessa arkipäivää. Malleja löytyy.

Suomessa vakuutusyhtiöt, vähittäiskaupat ja pankit siirtyvät terveyspalvelujen tuottajiksi. Kysymys tietojen yhdistämisen periaatteista on ajankohtainen. Yrityksellä on käytössään tietoja ruokakoristani, pankkitilistäni ja vakuutuksistani, joten miten voin olla varma, ettei niitä yhdistetä ja käytetä ilman lupaani? Viranomainen voi tietyin ehdoin sen tehdä erityistapauksissa ja siitä on jäätävä sähköinen jälki. Ainakin terveyspalveluissa sama koskee yrityksiä ilman muuta ja ne noudattavat niitä samalla tavalla kuin julkiset toimijat. Houkutus voi olla suuri. Kuluttajakansalaisten erottelu erilaisiin ryhmiin on markkinoinnille tärkeää. Kustannusten hillinnässä voisin olla kiva tietää, mitä potilaan ostoskoriin livahtaa. Toisaalta tämä tieto olisi minulle hyödyksi. Jos voin sen avulla tehdä omat valintani näkyviksi ja ehkä muuttaa niitä myönteisempään suuntaan, tieto toimisi minun hyväkseni. Asia on siis mutkikas ja vaatii yhteistä pohdintaa kansalaisten, viranomaisten ja yritysten kesken.

Digitaalinen läpinäkyvyys voisi olla yksi mahdollisuus. Viro on toteuttanut julkisissa palveluissa digitaalisen jäljen, jolla kansalainen voi nähdä kuka hänen tietoaan on käsitellyt. Se on hyvä alku. Omasta tietomassastamme meidän olisi hyvä saada tietä, mihin sitä on jaettu, onko se ollut tunnisteetonta ja onko sitä käytetty kaupallisiin tarkoituksiin. Jos tieto on bittinä, niin sen matkaa kyllä voi seurata. Samalla se tekisi meille itsellemme näkyväksi, miten verkotumme digitaalisesti yhteiskuntaan ja toisiimme. Uhkakuvien hälventämisessä läpinäkyvyys luo luottamusta. Läpinäkyvää voidaan valvoa ja seurata. Viranomaisten on oltava aloitteellisia ja eturintamassa. Näin voidaan parantaa kansalaisten luottamusta myös heihin toimijoina. Yritys ei ole aina hyvä kymmenen eikä valtio heikko nolla. Kumpaakin tarvitaan, mielellään samoin pelisäännöin terveystietojen tuottamisessa, hyödyntämisessä ja kuluttamisessa.

Ajatuksia artikkelista:  Who Owns the Data? Open Data for Healthcare. Kostkova P, Brewer H, de Lusignan S, Fottrell E, Goldacre B, Hart G, Koczan P, Knight P, Marsolier C, McKendry RA, Ross E, Sasse A, Sullivan R, Chaytor S, Stevenson O, Velho R, Tooke J. Front Public Health. 2016 Feb 17;4:7.

Tästä artikkeliin

 

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑