Etsi

Kristiina Patja

Ajattelen, siis olen

kategoria

Yleinen

Mitä erikoislääkäriys oikein on?

Mitä erikoislääkäri on enemmän kuin kokenut kliinikko? Olen pohtinut tätä aihetta nyt kevään ajan työssäni, kun perehdyn erikoislääkärikoulutukseen Suomessa pitkästä aikaa. Olen keskustellut kokeneiden kouluttajien kanssa ja kysynyt: ”Mitä se erikoislääkäriys oikein on?” Monet lääkärit voivat kutsua itseään asiantuntijaksi jossain lääketieteellisessä aiheessa ja meilläkin näkee lääkärin nimen perässä diabetologin tai urheilulääkärin nimikkeitä. Nämä lääkärit ovat hoitaneet potilasryhmää pitkään, opiskelleet aihetta täydennyskoulutuksissa ja heille kertynyt aiheesta kattava asiantuntijuus. Myös erikoislääkärikoulutuksessa kehitetään kliinisellä rajatulla alalla tietoja, taitoja ja asiantuntijuutta. Mitä erikoislääkärikoulutus antaa sellaista, jota ei (suuressa) työpaikassa työtehtäviä vaihtelemalla oppisi?

Erikoislääkäreillä tulisi olla jotain yhteistä osaamista. Mitä ovat juuri erikoislääkärin erityiset osaamiset verrattuna kokeneeseen kliinikkoon? Terveydenhuollon palvelujärjestelmän näkökulmasta olisi hyvä, että tietäisi, että kaikilla erikoislääkäreillä on tietyt tiedot, taidot ja ymmärrys, jotta mikään erikoisala ei sulje valintaa kehittämisen- tai johtamisen tehtäviin. Näitä ei ole kovin selkeästi vielä määritelty, vaikka aihiot ovat olemassa mm. lääkärin osaamisen alueiden määritelmissä (ns. CanMEDS-osaamisen alueet).

Jatkuvan oppimisen toimintatapaan kasvaminen on kaikille lääkäreille tärkeää. Koulutuksen aikana erikoistuva lääkäri ja hänen kouluttajansa huolehtivat tietoisesti ja suunnitelmallisesti eri taitojen kehittymisestä, kuvaamisesta ja arvioinnista. Näin osaavasta lääkäristä kasvaa asiantuntija ja erikoislääkäri. Nämä ovat niitä taitoja, joita tarvitaan kehittämään terveydenhuoltoa arjessa sekä oman työn hallinnan. Oman toiminnan johtaminen on lähtökohta muiden johtamiseen. Sen tietoinen harjoittaminen on koulutuksen kannalta välttämätöntä ja joskus erikoistumisen pullonkaula. Lokikirjat ja koulutussuunnitelmat pakottavat ainakin muutamaksi vuodeksi suunnitelmallisuuteen.

Erikoislääkärikoulutuksen sisällön määrittelevät kunkin alan pitkälle koulutetut erikoislääkärit, joilla tieteellinen pätevyys. Erikoistuminen ei ole yksittäisen erikoistuvan omasta kiinnostuksesta yksin kiinni vaan etenee yhteisesti päätetyin periaattein. Etenemistä seurataan ja arvioidaan säännöllisesti. Tietopohja on määritelty eteenpäin ja samoin kliiniset suoritteet ja muu asiantuntijan taitojen karttuminen.  Oma oppiminen on rakennettava tavoitteellisesti ja osoitettava. Tämä on hyvä lähtökohta elinikäiselle oppimiselle ja yleensäkin asiantuntijatyölle.

Erikoistuminen on työntekoa terveydenhuollossa, sen kehittämistä tai tutkimista. Strategisen toimintaympäristön tuntemus tulee kehittää erikoistumisen aikana. Siten erikoislääkäri osaa välittää tietoa terveydenhuoltojärjestelmässä napakasti ja luotettavasti palvelujärjestelmässä sekä potilaan hoidon kannalta tarpeellisille toimijoille. Priorisointi, terveyshyöty, laatu, turvallisuus, vaikuttavuus ja jalkauttaminen ovat erikoislääkärille tuttuja asioita.

Erikoislääkärikoulutuksen aikana saa palautetta monesta suunnasta. Palautteen antaminen on osa ammattitaitoa ja sen virittäminen aina kunkin vastaanottajan tarpeeseen. Erikoislääkärikoulutus toivottavasti ohjaa jyvään vuorovaikutukseen. Potilaan näkökulmasta hyvä lääkäri on hyvä kommunikoijia. Loppujen lopuksi hyvä viestintä ei ole vain ystävällisyyttä potilaiden kanssa. Se on myös yksi tärkeimmistä lääkärin taidoista, koska se auttaa lääkäreitä ymmärtämään potilaiden huolenaiheita ja selittämään diagnoosin.

Lääkäri ei valmistu koskaan vaan oppiminen jatkuu läpi työuran. Hyvä lääkäri on utelias ihmisyydelle ja asioille. Jos potilaan oireet ovat ”hämmentäviä”, lääkäri hylkää ennakkoajatukset ja antaa uteliaisuutensa johdattaa kohti diagnoosia. Vaikka se veisi vähän enemmän aikaa ja resursseja. Hyvät lääkärit eivät pelkää kysyä asioita, kun eivät tiedä. Erikoistuminen on hyvä tapa oppia kokeneilta, kun on lupa kysyä. Samalla erikoistuvien systemaattinen kouluttautuminen työn ohessa tuo työpaikoille uudinta tietoa ja havaintoja työstä. Eri työpaikoissa näkee erilaisia työyhteisöjä ja niissä toimintaa. Opitaan työtoveruutta ja toimista asiantuntijana erilaisissa ympäristöissä. Erikoistuessa kriittinen ajattelu kypsyy edelleen. Työelämätaitojen arviointi sisältyy koulutukseen, periaatteessa ainakin.

Erikoislääkäri osaa CanMEDS-alueensa niin hyvin, että hän pystyy toimimaan oman erikoisalansa ulkopuolella kehittämisen, tutkimuksen tai johtamisen tehtävissä tai asiantuntijana terveyteen liittyvissä asioissa. Se on se lisä, jonka koulutus kaikille erikoisaloille antaa. Kun erikoislääkärikoulutus on uudistumassa, niin ehkä olisi aika miettiä kansallisesti yhdessä, että mitä laajasti erikoislääkärin osaaminen ja erikoislääkäriys juuri nyt ja tulevaisuudessa on.

Taustalla kirjallisuus, joka tätä kirjotusta innoitti:

Valmistuvan lääkärin osaamistavoitteet

Leila Niemi-Murola Luotettavasti osoitettu pätevyys (EPA) uudistaa erikoislääkärikoulutuksen käytäntöä. Duodecim 2017;133:77–83

Juha Pekka Turunen. Miksi oppiminen on tärkeää koko lääkärin uran ajan? Duodecim. 2018;134(23):2311-4

Johto johtamisen johdoksena?

Elämä heitti takaisin johtamisen pariin. Tällä kertaa en johda toimintaa, projektia enkä palvelutuotantoa vaan koetan opettaa johtamista. Juutuin heti sanaan johtaminen. Englannin kielen ”leader” ei ole yhtä monipolvisen sanueen tuotos vaan pohjautuu Wikipedian mukaan muinaisgermaaniseen kantasanaan ”laidijan”, joka tarkoittaa toisen saattamista matkaan eli johdatella matkaan. ”Director”- sanan taustalla on latinan verbi suoristaa, dirigere.

Suomen kielessä sana varmaan jotenkin juontuu hyvin konkreettisesta verbistä johtaa. Tiet johtavat perille, verisuonet johtavat happea kudoksiin ja mietteet johtavat johtamiseen. Nykysuomen sanakirjan johdoksia tälle sanavartalolle on kolme aukeamaa. Voisiko kuvata johtamista itse sanan eri johdosten ja yhdyssanojen kautta?

Johtoaatteita tarvitaan johtajuuden selkänojaksi. Visio ja strategia johdattavat niin johtajaa kuin koko joukkoa eteenpäin. Se on aktiivista viestintää, pelkällä johdatuksella ei eteenpäin mennä. Johtamisen on oltava johdonmukaista eikä se saa olla johdattelevaa, silloin kyllä johdannaisena seuraa helposti johtumattomuutta.

Johtamisen johdoksina pitää syntyä yhteisesti koettua hyötyä. Johtajan kyvyt tulevat esiin johteisina, muiden tekemisten kautta. Johtajan tekeminen johtuu yhteisössä. Siinä voi olla johtolämpöä tai johtokitkaa. Johto-opin on syytä olla kannustava, jotta yhdessä löydetään sopivimmat johtolangat yhteisiin johtotähtiin. Johtamisen johdoksia ovat motivointi, luottamuksen ja yhteisön turvallisuuden ylläpitäminen.

Johtaminen yhdeltä kantilta asioiden setvimistä ja suunnittelua. Asiat johtuvat usein suhteessa toisiinsa. Nämä johdot voivat olla taipuisia, pitkiä, paksuja, suoria, solmussa ja joskus kokonaan sotkussa. Johtoliitokset näkyvät verkostojen ja sidosryhmien kanssa toimiessa. Johtaja tutkii, kuuntelee, havainnoi ja johtaa niiden pohjalta erilaisia johtopäätelmiä. Sitten vaan johdetaan niin, että tie on nousujohteinen.

Suomenkielinen ”johtaja”-sana on mainio termi, kun sen avaamalla sanavartalon erilaisiin johdoksiin, saa samalla kuvattua johtamisen johtoajatuksia. Toisaalta se samalla kuvaa sitä, miten johtamisen eri muodot on sulautettu samaan sanaan.

Googlen kääntäjällä tulee sanalle johtaa 11 eri sanavartaloa, joista kaikista sitten takaisin päästään sanaan johtaa. Management on eri asia kuin leaderhip englanniksi. Suomeksi olisi sana johdanta, joka voisi olla leadership-termille hyvä vastineen johdantaja ja kaikenlainen käytännöllisen toiminnan manageeraaminen olisi johtamista. Vai olisiko tarpeen vielä kolmannelle sanalle tähän tarkoitukseen? Löytyypä sanakirjasta verbi johtelu, josta saisi johtajuuteen termin johtelija. Millainen olisi johtelijan ja johdantajan työnjako?

Suomen kielen mainio ominaisuus on johdokset ja johtimet, joilla saamme johdettua uusia sanoja vanhoista tutuista. Sanojen johtaminen voi olla ehkä hupailua vaan kyllä ajassa tapahtuu sekä luonnollista kehitystä että tietoista uusien sanojen kehittelyä. Johtamisen pohdinnoissa en siis päässyt nyt johdinta pidemmälle tällä kertaa.

Hyvä meissä hoitaa!

Olen työskennellyt nyt päihdesairauksien hoidossa reilun vuoden. Sukellus sosiaalilääketieteen syvään päätyyn on ollut erittäin mukavaa ja opettavaista. Potilaani ja työtoverini ovat koulineet minua päihdelääketieteen, sosiaalihuollon, työvoimatoimien ja byrokratian poluilla. Toki riippuvuutta ja sen hoitoa tutkineena ja aiemminkin näitä sairauksia hoitaneena ala ei ole minulle vieras. Työ on vaativaa ja emotionaalisesti kuormittavaa, kuten usein terveydenhoidossa työ on. Päihdetyössä on paljon arkisia ilonaiheita, jotka hautautuvat huumemaailman kielteisyyden alle.

Hoidon jatkuvuus toteutuu päihdelääkärinä, kun hoitojaksot pitkiä ja hoidon alkuvaiheessa käyntejä on paljon. Samalla näkee miten, hoito rakentuu. Hoidon jatkuvuus tarjoaa monenlaisia ilonaiheita, jos osaa katsoa. Perhesuhteissa alkaa rakentua luottamusta, henkilö pääsee tapaamaan lapsiaan vapaammin ja ystäväpiiri alkaa muuttua. Hoitokohtaamisissa tulee esiin monia pieniä toipumisen merkkejä. Turvallinen arki on kaikelle, pelko vie kaiken energian. Hoidon myöstä kadulta pääsee asuntolaan, sieltä päihteettömään asumisen kautta omaan asuntoon ja työhön valmennukseen. Sen hyödyn näkee hyvin konkreettisesti, ku alun nuhjuinen olemus siistiytyy. Monen kanssa on mietitty, mistä on tultu ja miten matka jatkuu aina vaan askel kerrallaan eteenpäin.

Henkilön toipuminen on matka, jossa pääsee seuraamaan läheltä. Päihdemaailma on kova ja turvaton. Alussa helpottavinta on usein pelon hidas lieventyminen, vaikkei päihdemaailma päästä otteestaan kovin vähällä. Voi olla velkoja, kostonkierteitä tai muita päihdemaailman lievehaittoja. Joka aamu ei silti tarvitse käyttää koko kaistaansa seuraavan annoksen hankkimiseen eli toipumiselle tulee mahdollisuus. Siksi päihdetyössä iloitaan, kun ihminen hakeutuu hoitoon. Monet hämmentyvät, kun kiitämme ihmistä hoitoon hakeutumisesta. On surullista, että hoito on tällä hetkellä vaikeasti saavutettavaa, sillä pienikin tauko pelosta voi avata mahdollisuuden.

Muutos alkaa heti, jos sitä osaa katsoa. Aluksi tavoite on herätä aamuisin lääkkeenjaolle ja luoda näin päivään rytmiä. Kun päivärytmi alkaa vakiintua ja säännöllinen päivä alkaa onnistua, voidaan alkaa miettiä unta, ravitsemusta ja muita elintapoja. Hyviä arjen tekoja alkaa ilmestyä tapaamisiin, kun oheiskäyttö vähenee ja loppuu ja selvin päin on kaistaa ajatella mutuakin kuin seuraavaa annosta. Keskustelut omahoitajan kanssa ensin arjen asioista syventyvät kokemusten pohtimiseen ja tulevaisuuden suunnittelemiseen.

Monen päihderiippuvaisen kokemus palveluista on se, että heidät nähdään vain päihteiden käytön kautta tai heitä ei nähdä lainkaan. Klinikalla heidät nähdään ihmisinä ja arjen hyviä käytöstapoja päästään välillä harjoittelemaan haastavissa tilanteissa. Rajoittamista pääsee harjoittelemaan hyvässä ammattilaisten joukossa. Johdonmukaisuuden opetteleminen on päihdetyössä välttämätöntä ja siitä on hyötyä monessa muussakin työssä. Olen havainnut, että haastavia tilanteita tulee todella vähän, kun pyrkii kohtamaan ihmiset ihmisinä ja enemmän kuunnella kuin puhua.

Takapakkejakin tulee, päihderiippuvuus on krooninen sairaus. Niissä tilanteissa itse koetan erottaa ihmisen ja sairauden toisistaan. Häpeää on syytä hälventää. Monella tapaa paranemiseen kuuluvat retkahdukset. Vuorovaikutuksessa paraneminen alkaa näkyä, kun valehtelu ja selittely vähenevät ja retkahduksiin on mahdollista suhtautua itsemyötätunnolla. Psyykkinen riippuvuus lievittyy myötätuntoisen oppimisen myötä. Tässä me ammattilaiset voimme tukea asenteillamme ja toimillamme.

Tiimityö on päihdelääketieteen erityinen vahvuus. Koska kyse on vaikeasta monialaisesta terveyden ja toimintakyvyn ongelma, jossa on mukana vahva kemiallinen riippuvuus, tarvitaan monia ammattilaisia. Päihdepalvelujen ydin ovat ammattitaitoiset hoitajat ja sosiaalialan ammattilaiset. Työ on emotionaalisesti raskasta, kun sairaus pitää otteessaan, mielenterveyden sairauksien hoitoon vaikea päästä ja ennen aikainen nuoren ihmisen tarpeeton kuolema kohdataan useita kertoja vuoden aikana. Vaikeus saada mielenterveysongelmiin apua on jatkuvaa ja kuormittaa ammattilaisia. Somaattisissa ongelmissa päivystys ja teho-osasto ovat potilaideni yleisimmät hoitopaikat. Se surettaa, kun palvelut voisi miettiä saman katon alle, jolla saataisiin sitten kalliiden hoitojen määrää laskuun ja inhimillisyyttä somaattisten sairauksien hotioon. Päihdetyössä ammattilaisten yhteisössä jaetaan työn tunnekuormaa ja opitaan toisilta, miten löytää motivaatio työhön silloinkin, kun se tuntuu täysin toivottomalta.

Päihdesairauksien hoito on inhimillisesti ja taloudellisesti vaikuttavaa hoitoa. Päihdepolitiikka on päässyt nyt vaalien teemaksi mielenterveyden kanssa ja toivon, ettei kyse ole vain vaalikampanjoista vaan aidosta välittämisestä. Hyvä meissä huolehtii heikommista ja hyvä meissä hoitaa elämän vaikeissa hetkissä. Sille tulee antaa tilaa ja aikaa, se on hyvä investointi inhimillisesti ja taloudellisesti. Toivotaan, että se ei jää vaalipuheeksi vaan muuttuu toiminnaksi, jossa hyvä meissä saa hoitaa ihmistä.

Aika lentää, mutta Soten uudistuminen vaan kestää ja kestää: osa II

Kuviteltiin Pilvikki Absetzin kanssa vuonna 2012 kiihkeän sosiaali- ja terveydenhuollon uudistuksen tiimellyksessä terveydenhuollon palvelujen periaatteita uusiksi. Tuosta yhteisestä pohdinnastamme on nyt kulunut melkein 10 vuotta. Tuolloin keskityttiin kuntakartan uusiksi piirtämiseen ja ”julkinen vai yksityinen” –kamppailuun. Maakunnallista hallintoa ajettiin laajasti Soten keihäänkärjellä. Palaan nyt pohtimaan esittämiämme Top 10 ehdotuksia uudelleen lähes 10 vuotta myöhemmin. Mietin, että entä jos olisimme toteuttaneet teesit jo vuosikymmen sitten, missä olisimme nyt. Ensimmäiset viisi ehdotusta saavat käsittelyn tässä blogissa ja seuraavat viisi tässä blogissa. En esitä mitään viisauksia vaan pohdintoja, terveydenhuolto on sen verran kompleksinen systeemi, ettei sitä yhdellä tempulla korjata.

6) Mittaustuloksia käytettäisiin kehittämiseen ja laadun varmistukseen

Henkilöstöpanoksia arvioidaan kvalifikaatioiden perusteella, ei osoitetun osaamisen ja vaikuttavuuden. Jos vaikuttavuutta seurattaisiin, ammattilaisilla olisi kannustin ottaa parempia toimintamalleja käyttöön. Mittaamista vastustetaan ajan haaskuun ja työn autonomian menetyksen takia. Riittäisivätkö mittareiksi em. kattavuus, vaikuttavuus, tyytyväisyys, laatu ja kustannukset? Kun mittarit olisi asetettu oikein, voisi kliinisen hoidon laadun varmistuksen jättää ammattilaisille ja lisätä heidän autonomiaansa työn kehittämisessä. Ilman mittaamista kehittäminen perustuu sääntelyyn ja sokkoon panostamiseen.

Missä olisimme nyt, jos tämä olisi toteutettu?

Potilailla olisi mahdollisuus vertailla hoitotuloksia ja taas olisi merkittävä laatutyötä edistävä tekijä. Näin on käynyt monilla aloilla. Käytännön esimerkkejä voi hakea maailmalta. Voin hakea Iso-Britannian kaikkien sairaaloiden polvileikkausten hoitotulokset ja tarkastella niitä muutaman numeron kautta (esim. komplikaatiot, uudelleen sairaalaan joutuminen). Saan tietoa Alankomaiden

Voitaisiinko maksaa enemmän paremmille suoriutuville ja luoda positiivisen kehittämisen kehä? Suomessa on erittäin hyvät tietovarannot ja osaavia ammattilaisia, mutta toimeenpanon resurssit ja rakenteet heikot. Ehkä tässä näkyy se terveydenhuollon ”halpuus”, joka nyt sitten kostautuu pitemmän ajan kuluessa.

7) Asiakas ja potilas olisivat molemmat tärkeitä, vaikka eivät aina sama asia

Asiakas on henkilö tai taho, joka hankkii itselleen tai edustamalleen henkilölle palveluja maksua vastaan. Suomessa taisi käydä niin, että englanninkielestä käännettiin sekä customer (asiakas, tilaaja) että client (avustuksen saaja, potilas, toimeksiantaja, asiakas) samalle sanalle miettimättä niiden käytännön eroa. Kun potilaan oikeuksia haluttiin korostaa, hänestä tehtiin asiakas. Jopa lakiin on kirjattu tavoitteeksi asiakaslähtöinen (customer-based) terveydenhuolto, kun ilmeisesti tarkoitetaan potilaslähtöisyyttä (patient-oriented). Molempia tarvitaan. Asiakaslähtöisyys tarkoittaisi tehokkuutta, vaikuttavuutta ja laatua; potilaslähtöisyys potilaan tarpeista lähtevää ja hänen näkemyksiään kunnioittavaa hoitoa.

Missä olisimme nyt, jos tämä olisi toteutettu?

Terveydenhuolto on lääketiedettä ja  lääkintätaitoa (Science and Art of Medicine) sekä hoitoa ja huolenpitoa. Asiakasnäkökulma on lääkintätaidon ja huolenpidon ammattimaisuuden arvioimisessa ja potilasnäkökulman lääketieteellisen tuloksen ja hoidon tulosten arvioinnissa. Hyvin karkeasti jakaen asiakkaalla on kokemuksia ja potilaalla hoidon tuloksia. Molemmat tärkeitä, mutta eivät ihan sama asia. Kun ne on niputettu nyt usein yhteen hymynaamaan, emme ole oikein päässeet hyötymään laajemmin kansainvälisesti PROMS/PREM kehityksestä yksittäisiä erikoisaloja lukuunottamassa.

8) Asiakasta ja potilasta kannattaisi kuunnella

TerveSOS-messujen Johtajuus Foorumissa kysytään: “Potilaslähtöisyys + tehokkuus = mission impossible?”.  Kysymys on absurdi ja kuvastaa terveydenhuollon asenteita. Useimpien sairauksien hoidossa potilaan oma toiminta on merkityksellisempää kuin terveydenhuollon: elintapavalinnat, hoitoon hakeutuminen ja hoidon toteuttaminen ovat potilaan ratkaisuja. Potilasta kannattaisi kuunnella, sillä vaikuttavuutta ei synny ilman aitoa yhteistoimintaa. Se edellyttää uudenlaista hoito-orientaatiota. Lähtökohtana ei olisi ammattilainen vian määrittäjänä ja korjaajana, kuten akuuttien sairauksien hoitomallissa. Ammattilaisen roolina olisi tehdä näkyväksi potilaan tietoja ja taitoja, joita hän jo käyttää terveytensä hoitamisessa, sekä auttaa vahvistamaan niitä edelleen ja koordinoimaan ne lääketieteellisen hoidon kanssa. Potilaan pystyvyyden tunne kasvaa, hänen asiantuntemuksensa pääsee käyttöön ja vastuunotto omasta terveydentilasta mahdollistuu. Saavutetaan paras terveyshyöty. Sivutuotteena on ammattilaisen voimaantuminen, kun muutosvastarintaiset potilaat vaihtuvat yhteistyöhaluisiksi ja –kykyisiksi kumppaneiksi hoidon toteuttamisessa. 

Missä olisimme nyt, jos tämä olisi toteutettu?

Uudessa laissa Hyvinvointialueista on osallisuus otettu velvoitteeksi lakiin. Valmistelutyötä on tehty THL:ssä ansiokkaasti. Keskustelu osallisuudesta on alkamassa. Terveydenhuollon palvelut suunnitellaan ja järjestetään kansalaisia varten tilanteisiin, kun heillä on terveyteen liittyviä ongelmia tai he epäilevät niitä tai haluavat ehkäistä sairautta ja edistää omaa hyvinvointiaan. Kansalaisella on siis erilaisia rooleja terveydenhuollon palvelujen käyttäjänä: potilas, kuluttaja, valmennettava, omainen ja huoltaja. Osallistaminen on oma osaamisensa ja sitä nyt lähdetään rakentamaan systemaattisesti. Lähtöä olisi ollut hyvä aikaistaa, sillä osallisuus on vaativaa toteutettavaa, jos aidosti siihen aiotaan päästä.  Potilaiden osallistamisessa terveydenhuollon kehittämiseen on pisimmät perinteet Iso-Britanniassa, jossa 1974 perustettiin kansanterveyden neuvostot (Community Health Councils) ja 1980-luvulla alettiin puhua asiakkaita (engl. Customers). Laajamittaisesti potilaiden ottaminen mukaan hoitosuositusten laatimiseen ja terveydenhuollon kehittämiseen mukaan alkoi 1998, kun se otettiin mukaan hallituksen strategiseksi tavoitteeksi. Hoitosuosituksissa kansalaisten osallistaminen on toteutunut siitä lähtien ja se ei tarkoita vain erilaisten järjestöjen kannanottoja tai lausuntoja. Terveydenhuollon prosessien kehittämisessä potilaat ovat olleet mukana 2000-luvun alkupuolelta. Esimerkiksi aivohalvauspotilaiden hoitoa on voitu tehostaa ja sujuvoittaa sekä lisätä heidän omatoimisuuttaan kuntoutuksessa. Muutokset ovat olleet pieniä arkea helpottavia asioita, kuten kuljetusten sopimista, tilojen suunnittelua liikkumista helpottamaan ja hoitotoimenpiteiden järjestyksen suunnittelua potilaan näkökulmasta. Tässä ensimmäiset askeleet on otettu, kun hoitosuositusten arvioinnissa kansalaiset otettu mukaan ja potilasraateja on harjoiteltu.

9) Suuruudesta olisi hyötyä eikä pieni aina ole kaunista

Suomessa uskotaan paikallisesti tuotettuihin lähipalveluihin, joissa riittävää erikoistumista laajan palveluvalikon tarpeisiin on mahdotonta pitää yllä. Nyt kroonisten sairauksien ehkäisyyn ja hoitoon on diabeteshoitajia, sydänhoitajia, astmahoitajia jne. Entä jos erikoistuminen ei tapahtuisi sairausryhmittäin vaan hoidon intensiteetin mukaan? Tarvittaisiin uudenlaisia toimenkuvia, joille kaikille ei ole vielä suomenkielisiä nimiä (esim. engagement officer, terveysvalmentaja, disease manager, care manager, case manager). Toimijan tulisi olla riittävän suuri luodakseen potilaille mahdollisuuden valita palveluvalikosta joustavasti ja taatakseen ammattilaisille riittävän tuen toiminnan ja osaamisen kehittämiseen.

Missä olisimme nyt, jos tämä olisi toteutettu?

Olen tätä pohtinut aiemmassa blogissani.  Miksi ihmisen asettaminen keskiöön kannattaa? Hyvinvointiin, toimintakykyyn ja elintapoihin liittyen kansalainen on se ainoa toimija käytännössä. Kukaan ei voi vahtia selkäkuntoutujaa 24/7.  ja Työn kehittämisessä ammattilaisen edellytetään ammattilaisen käyttäytymisen muutosta. Jos tarvitaan näitä molempia, monen on muutettava käyttäytymistään työssä ja tauoilla sekä palveluissa. Viime kädessä vain käyttäytymisen muutos johtaa toiminnan muutokseen ja se edellyttää oppimista, tekoja ja asenteiden muuttumista. Se koskee elintapamuutoksia ja työn kehittämistä. Linkki blogiin tästä

Olemme Suomessa perinteisesti järjestelleet organisaatioiden governassia ja resursseja ylätasolla. Nyt ei ole prosessin kehittämisestä vaan paradigman muutoksesta. Tuijottamalla kaavioita ja pullonkauloja näemme kaavioita. Jos katsomme ihmisten tarpeita, voimavaroja ja muutoksen mahdollisuuksia näemme mahdollisuuksia. Ytimessä on ihmisten ja heidän erilaisten tarpeidensa ymmärtäminen ja keskiöön nostaminen. Ihmiskeskeinen suunnittelu (human-centered design) on tehokasta. Sitä ei ole helppo tuottaa megalaitoksissa vaan niiden rinnalla oltava ihmisen kokoisia palveluja, jotka toki voidaan organisatorisesti järjestää megamaisesti. Tästähän yksityinen terveydenhuolto miljardien liikevaihtoineen hyvä esimerkki.

10) Me voisimme ottaa aidosti oppia muilta

Emme kiistä, ettei suomalaisessa terveydenhuollossa olisi hyviäkin piirteitä. Olisiko nyt kuitenkin aika toteuttaa terveydenhuollon järjestämisessä periaatteellinen ja perusteellinen uudistus? Mikään maa ei ole onnistunut ratkaisemaan kaikkia ongelmia, mutta muilta kannattaa ottaa oppia. Meidän Top 10 kuvitelmamme perustuvat omiin kokemuksiimme terveydenhuollon järjestämisestä ja toiminnasta Suomessa ja maailmalla. Erityisen valaiseva oli opintomatka Suomen kokoisessa Minnesotassa toimivaan voittoa tavoittelemattomaan terveydenhuollon organisaatioon HealthPartnersiin (HP). Taulukkoon 1 on koottu lyhyet esimerkit siitä, miten esittämämme kuvitelmat olivat täyttä totta HP:ssa – ja siten toteutettavissa muuallakin.   

Jälkisanat: Olen ollut lääkärin ammatissa nyt yli 25 vuotta ja koko sen ajan ollut ollut tulossa ”suuri uudistus”. Olemme hukanneet vuosikymmeniä tilannekuvan kirjoittamiseen. Uudistuminen on vaikeaa, kipeää ja edellyttää luopumista ja uuden oppimista. Meillä on osaavat ammattilaiset, joille olisi nyt annettava pandemian jälkeen työrauha eli aikaa ja resursseja kehittää uudistuksesta kansalaisten terveyttä ja hyvinvointia edistävä kokonaisuus. Poliittinen ohjaus pidettävä arvojen, visioiden, periaatteiden ja toteutumisen seurannan tasolla. Se näyttää kovin vaikealta, kun pienissä asioissa neuvominen on kutkuttavaa ja vaikeiden isojen asioiden pohtimien uskaliasta. Tässä kansainväliset mallit eivät kyllä auta, ilmiö inhimillinen ja yleismaailmallinen: mutkikkaisiin ongelmiin halutaan yksinkertaisia ratkaisuja.

Osa I tästä

Taulukko 1. Kuvitelmia ja todellisuutta terveydenhuollon järjestämisestä.

KuvitelmaTodellisuus
1) Terveydenhuollossa raha voi kulkea potilaan mukanaHP:ssa potilailla oli itse hankittu vakuutus (osuuskunnan jäsenyys), työnantajan ottama vakuutus, tai liittovaltion tai osavaltion kattama vakuutus (vähävaraiset perheet ja ikääntyneet).
2) Laajamittaisia palveluja voi tuottaa muukin kuin julkinen sektoriHP on jäsentensä omistama osuuskunta, joka ei tavoittele taloudellista hyötyä vaan maksimaalista vaikuttavuutta jäsenilleen sopivaan hintaan. Minnesotassa 1,3 miljoonaa asukasta haluaa hankkia kaikki terveydenhuollon palvelunsa HP:lta. Muista osavaltioista ostetaan HP:n puhelin- ja nettipalveluita.
3) Terveyspalvelujen saatavuutta ei tarvitse rajoittaa vaan niissä pyritään väestökattavuuteenHP:ssa palveluvalikoima perustuu monipuoliseen tapaan tuottaa palveluja. Se mahdollistaa suuren määrän potilaskontakteja, jotka voidaan toteuttaa potilaiden ehdoilla heille sopivaan aikaan, heille sopivassa paikassa.
4) Toimintaperiaatteet luodaan yhdessäHP:n tavoitteet asettaa sen asiakkaista koostuva valtuuskunta ja sen toiminnan vaikuttavuudesta, sovittujen periaatteiden toteutumisesta ja tuloksista kerrotaan avoimesti asiakkaille ja potilaille. Tavoitteet arvioidaan viiden vuoden välein ja uudistetaan tarpeen mukaan.
5) Panosten sijasta mitataan myös prosessia ja tuotoksiaHP:n arvot ovat Health, Population, Experience ja Affordability. Olennaista toiminnan kannalta on, että kaikista arvoista on johdettu jatkuvasti seurattavat mittarit, joista raportoidaan asiakkaille Esimerkiksi työnantaja-asiakkaat pystyvät seuraamaan investointinsa tuottoa mm. kattavuuden (Population), parantuneen työkyvyn (Health) ja kustannusten (Affordability) mittareilla.
6) Mittaustuloksia käytetään kehittämiseen ja laadun varmistukseenHP:ssa toimintayksiköt seuraavat toiminnan vaikuttavuutta ja sitä raportoidaan ammattilaisille, jotka yhdessä kehittävät prosesseja edelleen. Kliinisen työn kehittämisessä luotetaan ammattilaisiin. Oikea-aikaisuuden ja vaikuttavuuden tavoitetasot määritellään eri prosesseissa. HP:ssa on oma tutkimussäätiö, jonka alaisuudessa tehdään kansainvälistä huippututkimusta ja joka tukee kehittämistä.
7) Tunnustetaan, että asiakas ja potilas eivät ole aina sama yksikköHP:ssa asiakas on joko yksityinen henkilö, työnantaja, osavaltio tai liittovaltio.
8) Asiakasta ja potilasta kannattaa kuunnellaHP:n toiminta perustuu ajatukseen, että asiakkaalla on intressi hoidon laatuun ja vaikuttavuuteen. Ne taas syntyvät potilaan ja ammattilaisten yhteistyöstä. Siksi yhteistyötä on tuettava potilaan kokemusta kuuntelemalla ja kunnioittamalla.
9) Suuruudesta on hyötyä eikä pieni aina ole kaunistaHP:ssa perusterveydenhuolto on ihmisiä lähellä olevissa terveyskeskuksissa sekä työpaikoille ja muualle potilaiden lähiympäristöön jalkautuneina face-to-face palveluina kuten elintaparyhminä. Niitä täydentää laaja valikko keskitetysti hoidettuja puhelin- ja nettipalveluita. Keskittäminen on mahdollistanut huippuasiantuntemuksen rakentamisen. Potilailla on kaikkina vuorokauden aikoina käytössään laaja joukko motivointiin ja voimaannuttamiseen perehtyneitä erityisasiantuntijoita liikunnan, ravitsemuksen, tupakkavieroituksen, päihdeongelmien, kroonisten sairauksien hoidon ja mielenterveyden alueelta.
10) Me voisimme ottaa aidosti oppia muiltaHP on toiminut nyt 50 vuotta ja tehnyt yhteistyötä kansallisesti ja kansainvälisesti. Mittaamisesta mallia on haettu esimerkiksi Hollannista, ennaltaehkäisyssä Suomesta(kin). Organisaatioon kuuluu huipputason tieteellistä tutkimusta tekevä laitos, joka omalta osaltaan varmistaa pysymisen kehityksen eturintamassa.

Mitä jos terveyspalvelujen rakenne osin irrotetaan diagnooseista?

Olemme rakentaneet terveyspalvelut ja monet muutkin palvelut ongelmien ympärille, joka varsin looginen toimintatapa. Ongelmaksi olemme nimenneet sairauden tai oireen ja sen ympärille olemme rakentaneet palvelupolkuja, tiimejä, organisaatioita ja rakennuksia. Terveydenhuollon tuotanto on rakentunut pikkuhiljaa diagnoosien mukaisesti ja noudattaa varsin uskollisesti ICD-luokitusta. Tämä varmasti tehokas tapa tuottaa pistäytymislääketiedettä, mutta osoittautunut teknistyvässä yhteiskunnassa varsin sekavaksi tavaksi tuottaa laajemmin terveyttä ja hyvinvointia, sillä vastauksemme kaikkeen on ollut sairauslähtöisen palvelun lisääminen. Se on suistanut arkea lähellä olevat terveyspalvelut kaaokseen, jonka seurauksena sitten olemme lisänneet sairauslähtöistä terveyspalvelua aina vaan lisää. Mitä jos kuvitellaan, että palvelut olisikin rakennettu väestöterveyden riskit edellä?? Miltä se näyttäisi?

Idean tähän tarjosi entinen esimieheni Pekka Puska HS:ssä 31.10.2021. Hän kirjoitti: ”Rakenteellisen terveyspolitiikan mahdollisuudet on nähty muun muassa tupakoinnin ja liikenneonnettomuuksien vähenemisen suurissa menestystarinoissa. Nyt olisi aika panostaa lisää terveyspoliittiseen työhön. Kansantautiemme syntyyn ja terveyseroihin vaikuttavat riskitekijät tunnetaan varsin hyvin. Ne eivät poistu vain terveyskasvatuksella.”

Kun aikanaan aloitin Kansaterveyslaitoksen ensimmäisenä tupakka-asiantuntijalääkärinä vuonna 2001 muuttamaan tupakkapolitiikan ohjelman ehdotuksia toiminnaksi, niin käytännön toiminta oli juuri terveyskampanjointia ja kansalaiselle ei ollut juurikaan välineitä ja ammattilaisten tietotaito oli varsin suppea. Tehtiin Käypä hoito -suositus, rakennettiin vierotuspuhelin, vierotusportaali ja koottiin järjestöjen osaajia yhteen ja aloitettiin tutkijoiden verkostot. Tuolloin pääjohtaja Huttunen opasti minua: meillä on kolme kansanterveysongelmaa: tupakka, alkoholi ja ylipaino. Mitä jos systeemimme rakentuisikin riskien hoitamiseen eikä sairauksien hoitamiseen??

Mitä ovat terveyden yleisimmät riskitekijät? Suomalaisista ylipainoisia on arviolta 2,9 miljoonaa, alkoholin riskikäytön rajan ylittää noin 700 000 suomalaista, vaikeasti huumeriippuvaisia on arviolta 40 000 (mutta kustannukset noin 1,2 mrd. €/vuosi), päivittäin tupakoi noin 400 000. Eriarvoisuus on merkittävä terveyden riskitekijä. Suhteellisesti pienituloisia on 670 000. Lapsuuden kokemukset ovat merkittäviä terveyden riskitekijöitä ja köyhiä lapsiperheitä on Suomessa vuonna 2019 63 400 ja niissä 126 000 lasta, joissa tulot 60 % mediaanitulosta (1280 € kuukaudessa).

Jos palveluja halutaan erityisesti kohdentaa riskitekijöihin, niin meillä olisi elintapaklinikoita, joissa olisi mahdollisuus matalalla kynnyksellä saada tukea ravitsemuksen ja liikkumisen arjen muutosten tekemiseen. Tarjolla olisi digitaalisia valmennuksia erilaisille tarpeille, kohderyhmille ja monella kielellä, selkokielellä ja aistivammat huomioiden. Intensiivisempää tukea tarvitseville olisi ryhmävalmennusta, yksilövalmennuksia tai rinnalla kulkijoita. Sairastuessa suunniteltaisiin sairauden kannalta paras mahdollinen ravitsemus ja mietittäisiin liikkumisen rajoituksien huomioimista. Tuki- ja liikuntaelinten sairauksien ehkäisyssä ja hoidossa olisi mukana oman harjoittelun tuki ja matalankynnyksen tilat ja ohjaus. Häpeä poistettaisiin liikkumispuheista kokonaan. Käytössä olisi käyttäytymislääketieteen parhaat menetelmät. Yhteisöllisyyttä hyödynnettäisiin laajasti. Palvelujen kehittäminen olisi osallistavaa, kansalaiset ovat sentään arkensa parhaita asiantuntijoita. Taloudellista tukea saisi terveempien valintojen tekemiseen ja hankintoihin KELA:lta. Lääkkeitä ja leikkauksia voitaisiin käyttää tarvittaessa, nämähän eivät ole toisiaan poissulkevia. Niihin ohjattaisiin tarpeen mukaan. Puntarin lukema ei olisi loppumuuttuja vaan mieluummin hyvää kehitystä vahvistavat positiiviset merkit, kuten kasvikset lautasella, säännöllinen ruokarytmi ja arkiliikkumisen lisääntyminen. Klinikoiden motto voisi olla opitaan yhdessä!

Tupakoinnin lopettamisen tuki noudattelisi samoja periaatteita psyykkinen ja sosiaalinen riippuvuus edellyttävät poisoppimista, mutta koska kyse on kemiallisesti riippuvuudesta, niin tarvitaan käyttäytymisenmuutoksen rinnalle hoidon alkuun lääkkeitä helpottamaan fyysistä riippuvuutta. Jos tupakka on jo sairastuttanut, asiallinen lääketieteellinen hoito ja sen seuranta tärkeää, mutta silloinkin tuki arjessa olisi mukana. Sairauksienhoidon seurannassa matalan kynnyksen seuranta tupakoinnissa voisi toimia osana kuntoutumista ja siihen voisi liittää ravitsemuksen ja liikunnan keinoja jouhevasti. Tavoite olisi päästä tupakasta eroon, mutta jos näin ei käy, niin ainakin vähentämiseen pitää voida tyytyä ja seurata sitten arjessa valmiutta uuteen yritykseen.

Päihderiippuvuuden hoidossa alkoholin suurkuluttajat ja huumeriippuvaiset kohdattaisiin avoimin mielin. Päihdesairauksien moninaisuus ymmärrettäisiin ja keinovalikoima olisi laaja, erityisesti eri elämäntilanteisiin ja ikään liittyen. Päihteisiin liittyvät mielenterveyden haasteet otettaisiin heti alussa napakasti haltuun. Psykologiset ja lääketieteellisen tukikeinot olisivat saatavilla, vaikka vasta olisi huolissaan päihteiden käytöstään. Huoleen napattaisiin kiinni. Digitaalisia palveluita olisi tarjolla kattavasti ja samoilla periaatteilla kuin muissakin elintapa-asioissa. Vertaistuen merkitys ymmärrettäisiin ja sitä olisi runsaasti tarjolla halutessa. Arjen paineiden kestämiseen olisi tarjolla muitakin keinoja kuin päihteet ja tässä kansalaisyhteiskunnalla olisi vahva panos. Järjestökentän yhteistyö ulottuisi liikunnasta ideologisiin yhdistyksiin ja terveysjärjestöistä kulttuuriin. Yhteys työelämään olisi vahva. Päihteiden käytön riskeihin elinympäristössä olisi monipuolista tukea: kuntoutusta, työkokeiluja, työtapojen kehittämistä, asumista, arjen tekemistä ja huolenpitoa. Tavoitteena olisi saada oma polku kaikille päihdeongelmaisille. Tulos olisi sillä tekemisen vahvistuminen, asenteiden muutos sitä kautta ja hyvän arjen vahvistuminen. Ne nimittäin ennustavat päihteiden käytän saamista haltuun.

Yksi palvelu olisi elämäntilannepalvelut. Meillä pitäisi olla sellainen yksi paikka, jonne voisi mennä elämän murjoessa ja kertoa tilanteestaan. Nyt sellaisia ovat terveyskeskuksen päivystykset.  Ohjaamot Sinne voisi tehdä huoli-ilmoituksia. Sinne voisi olla yhteydessä monella eri keinolla; chatissä, sähköpostilla, puhelimella, verkon viestikanavia käyttäen ja vaikka avattarena, mutta olisi tärkeää, että sinne voisi mennä myös käymään. Sieltä mietittäisiin yhdessä, miten tilanteesta voisi päästä eteenpäin. Niiden kautta otettaisiin yhteyttä tarvittaessa YHDESSÄ eri palveluhiin ja siellä olisi mahdollisuus saada tolkullinen ihminen tueksi, jonka taustakoulutus voisi olla monenlainen. (Nimikkeestä voidaan järjestää kilpailu). Taloudellisiin asioihin saisi tukea nopeasti eikä vuokravelat kaataisi koko perheen tilannetta ja työkyky romuttuisi karenssien viidakkoon. Kouluttautumiseen ja elinikäiseen oppimiseen olisi ideoita ja tukea tarjolla. Vaikka tämä tolkullinen ihminen ei olisi kaikkien alojen asiantuntija, niin hänellä olisi mahdollisuus kysyä ja selvitellä, mutta etenkin kulkea mukana: kannatella, lisätä toimijuutta ja luoda toivoa. Toiminta voisi olla verkottunut eri yhteiskunnan sektoreille, kunhan sille olisi sovittu pelisäännöt, laatuvaatimukset ja seuranta. Tulosta mitattaisiin sillä, onko henkilö kokenut saaneensa elämänhallintaan lisää osaamista ja onko tuen tarve vähentynyt pitemmän ajan kuluessa eli osallisuus lisääntynyt.

Jos palvelujen tarkoitus olisi vähentää terveyden riskitekijöitä niin keskittyisimme kahteen kokonaisuuteen: elintapoihin ja elämänhallintaan. Tämä toki yksinkertaistus ja kummatkin monimutkaisia ja toisiinsa kietoutuneita. Ne kuitenkin lähes kaikkien sairauksien ja toimintakykyongelmien taustalla ja palvlut olisivat osa hoitoa ja kuntoutusta. Terveyskeskuksesta ja sairaalasta ohjattaisiin näissä asioissa ammattimaiseen ja kattavaan tukeen. Nyt ne sivuutetaan riskitekijöinä, mutta ehkä kuvittelemalla palvelut uusiksi, näkisimme mahdollisuuksia. Riskien ehkäisyyn ja loiventamiseen panostaminen nimittäin pitemmällä aikavälillä alkaa vähentää haittoja, kun kansalaisten arjen terveellisemmät valinnat yleistyvät ja osallisuus yhteiskuntaan paranee. Olen samaa mieltä Pekan kanssa: ” Kestävää kehitystä ei ole, että kaikki ongelmat pyritään ratkaisemaan julkista taloutta rasittavilla palveluilla.” Tarvitaan uudenlaisia investointeja terveyteen ja tuottavuuteen, myös terveyteen. Mitäs jos otetaan riskitekijät käsittelyyn lopputulemien sijaan?

Kirjoitusta inspiroineita lähteitä:

Nyt on taas aika ryhtyä toimiin terveyserojen pienentämiseksi HS 29.10.2021 Linkki tästä

Köyhyyden anatomia – tältä näyttää suomalainen köyhyys tilastoissa, YLE:n verkkojulkaisu Linkki tästä

Tilaa toipumiseen- palautetaanko sanatoriot kartalle?

Kansallissäveltäjällämme oli kausittain hurvittelutaipumusta, joka kasasi arjen kuroman puolison hartioille ja hän ymmärrettävästi väsyi. Aika-ajoin sitten arkihuolien alle painunut puoliso pakkasi laukkunsa ja matkasi raikkaalle mäntykankaalle läheiseen kaupunkiin toipumaan. Kunnolliset unet, myötäelävät keskustelut ja hyvä ruoka palauttivat voimat ja toipuminen tapahtui. Joskus meni kuukausi ja joskus tarvittiin useampi. Myös pientilallisen tuberkuloosiin sairastanut emännälle saatettiin myöntää toipumiskuukausia samassa Hyvinkään sanatoriossa tai vielä modernimmassa arkkitehtuurin merkkiteoksessa Paimion parantolassa. Sairautta tai uupumista seurasi toipilaisuus ja toipuminen.

Lääketieteellisesti toipuminen on sairauden diagnostisten tunnusmerkkien häviämistä tai sairauden haitan merkittävää vähenemistä. Kaikista sairauksista ei toivuta kliinisesti, mutta henkilökohtaisesti voi toipua, vaikka sairaus jää. Elämä jatkuu sairaudesta huolimatta arvokkaana, mielekkäänä ja toimijuus palautuu. Hyvinkään sanatoriossa oli aikaa kerätä voimia ja koota elämän merkityksen ja oman toimijuuden palaset käsilaukkuun ja palata omaan elämään. Ehkä sen aikana hahmottui omia vahvuuksia, taitoja ja kykyjä elää kansallissäveltäjän rinnalla. Toipumisen mahdollisuus jo sinällään kannattelee, kun sairaudesta ei tarvitse siirtyä suoraan toimijaksi. Aina ei voi parantua, mutta toipumista voi silti tapahtua.

Toipumisajalle on olemassa ICD-10 diagnoosikoodinsa Z54, jossa yhdeksän eri alalajia toipumista. Z54.9 on määrittämättömän hoidon jälkeinen toipumisaika ja Z54.8 on muun hoidon jälkeinen toipumisaika. AvoHilmossa lääkärin tekemien Z-diagnoosien osuus on kaikista vastaanottokäyntien diagnooseista 1 %. Toipumisen diagnoosi ei tässä joukossa liene yleinen vaan terveystarkastukset (Z00-10). Olisiko diagnoosille tarvetta muustakin kuin kulttuurihistoriallisesta perinteestä?

Monien infektiosairauksien jälkeen, elimistö palautuu lähtötilanteeseensa viikkoja. Ihminen kuntoutuu sairauden jälkeen eli tulee kuntoon. Keuhkokuumeen jälkeen toipumiseen menee 3-6 viikkoa ja mitä vaikeampi sairaus, sitä pidempi on toipumiseen kuluva aika. Luut luutuvat 5-6 viikossa, mutta lihasten voiman palauttamiseen menee vielä siitä sitten viikkoja. Mutta tulemmeko me mieleltämme kuntoon? Miksi puhua toipumisesta? Onko niillä jotain eroa?

Tähän aiheeseen törmää mielenterveyden ja päihdesairauksien parissa, kun sairauden jälkeen voi kuntoutua, muttei välttämättä samalla toivu. Duodecimin artikkelissa tämä on hienosti eritelty: ”

Kuntoutuksessa mielenterveysongelmista kärsivät ihmiset nähdään passiivisina kuntoutuspalveluita vastaanottavina henkilöinä, jotka oppivat sopeutumaan vallitseviin olosuhteisiin, ja kuntoutuminen tarkoittaa paluuta sairautta edeltävään tilanteeseen. Toipumiseen liittyvässä ajattelussa korostuvat yksilön elämänkokemukset ja kokemukset, joiden avulla hän on pystynyt selviytymään psyykkisen sairauden mukanaan tuomista ongelmista.” Päihdehoidossa toipumisorientaatio tarkoittaa yhdessä pohtimista riippuvuuden, psyykkisen terveyden, sosiaalisen pärjäämisen, ihmissuhteiden ja työllisyyden näkökulmista. Toipuminen tapahtuu kerroksittain kuntoutumisen edetessä. Mennään siis samaan aikaan direktiivisesti palvelujen logiikalla ja otetaan samalla ihmisen oma näkökulma mukaan toipumiseen.

Olemme rajanneet toipumisen pois sosiaalisesti hyväksyttävistä keinoista palautua sairauksista, raskaista kokemuksista tai riippuvuuksista ja tulemme luoneeksi lisää medikalisaatiota. Jollain diagnoosilla terveydenhuolto joutuu toipumiseen ottamaan kantaa. Olemme luoneet uusia diagnoosikoodistoja epämääräisille oireille, joiden todenmukaisuudesta kiistelemme. Potilaat ahdistuvat, kuten mekin. Naputtelemme kuntoutussuunnitelmia, lausuntoja ja todistuksia toipumista varten. Jossain näiden todistusurakoiden välissä ajattelen Aino Sibeliusta, marsalkka Mannerheimia, Signe Reladeria ja Hugo Simbergiä sekä tuhansia keuhkotautiparantoloiden toipujia. Heille oli mahdollista hypätä hetkeksi pois oravanpyörästä ja vain toipua. Enkä tarkoita pitkitettyä keskiluokkaista joogaretriittiä vaan yhteisesti hyväksyttyä toimintaa, jolla on jonkinlaiset raamit.

Voisiko pitkittyvä uupumustila tai infektion jälkitilan voimattomuus estyä, jos riittävään toipumiseen olisi kunniallinen mahdollisuus? Näen päihdetyössä tarpeen toipumiselle erityisesti siinä vaiheessa, kun mennään työhön, arki rullaa, mutta mieli ei vielä olekaan mukana. Tarvittaisiin vielä toipumista. Sosiaalisesti hyväksytty aika toipumiselle voisi ehkä olla vaikuttavampaa kuin somaattisin vaivoin kirjoitetut sairaslomat tai unilääkkeet ylivirittyneisyyteen. Tällä hetkellä vaan Z-diagnoosilla ei pääse kuin AvoHilmon tilastoon, sillä sairauspäivärahaa ei näillä voi kirjoittaa. Toipumiselle ei tässä ajassa ole tilaa, aikaa eikä paikkaa. Olisikohan syytä olla?

Blogin innoittajat:

Nordling E. Mitä toipumisorientaatio tarkoittaa mielenterveystyössä? Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim.2018;134(15):1476-83 https://www.duodecimlehti.fi/duo14435

Tornion naiset myivät lehmäarpoja keuhkotautiparantolan hyväksi https://yle.fi/uutiset/3-10696541

Sekä ikuisesti kiinnostava AvoHilmo, jossa voi seikkailla terveydenhuollon ihmeellisessä tilastoinnissa

Hoituuko lääkäripula kouluttamalla lisää lääkäreitä?

Suomessa on ollut 1990-laman jälkeen vaikea päästä julkisen terveydenhuollon lääkärin vastaanotolle. Terveyskeskukseen kauas kasvukeskuksista on ollut vaikea saada työvoimaa –  aina. Terveydenhuollon rahoituksen ollessa valtion tarkoin ohjaamaa vielä 1980-luvulla, maksettiin syrjäseuduilla ns. syrjäseutulisä ja terveyskeskuksessa lääkäreille tarjottiin autoetu ja muita taloudellisia houkuttimia. Lääkärinvirkojen määrää säädeltiin keskitetysti Lääkintöhallituksessa, mutta niitä perustettiin jatkuvasti lisää. Sitten tuli talouslama ja samaan aikaan terveydenhuollon järjestäminen ja rahat siirrettiin suuressa kuntauudistuksessa kuntien vallan alle. Alkoi perusterveydenhuollon säästötalkoot, jotka ovat eri muodoissaan jatkuneet tähän saakka. Lääkäriin ei pääse, vaikka tarvetta olisi.

Säännöllisin väliajoin on ratkaisuksi huudettu lääkärikoulutuksen sisäänottomäärien kasvattamista ja näin on tapahtunutkin 2000-luvulla. Sisäänotto nousi keskimärin 500 lähelle 700 opiskelijaa. Kun huudetaan lääkärinkoulutuksen määrän nostoa, se tehdään sen takia, että huutajan ei tarvitse itse tehdä mitään. Keinona se on hidas ja ajatuksellisesti mielestäni laiska. Suomessa lääkärikoulutukseen astuu 688 nuorta vuosittain ja heistä suurin osa ylioppilastutkinnon jälkeen suoraan tai muutaman välivuoden jälkeen. Sen lisäksi ulkomailla opiskelee Lääkäriliiton mukaan noin 1 120 henkilöä. Kuuden vuoden opinnoilla se tekisi noin 200 valmistuvaa vuodessa kotimaisen tuotannon päälle. Jos meillä on nyt lääkäripalveluista pulaa, lisäämisen vaikutus tulee ehkä näkyviin 10-15- vuoden päästä ja erikoislääkäripulan osalta 12-20-vuoden kuluttua.

Lääkärityövoima on Suomessa OECD:n tilastojen mukaan alle EU:n keskitason (3.6),  3.2 tuhatta kansalaista kohde, joka on samalla tasolla kuin Ranskassa, Alankomaissa ja Belgiassa. Ruotsissa ja Sakassa luku on 4.2 jaa korkein Kreikassa 6.6 tuhatta kansalaista kohden. Lääkärityövoiman työpanos käytetään eri maissa hyvin eri tavoin, riippuen terveydenhuoltojärjestelmästä ja kulttuurissa. Esimerkiksi Saksassa lastenlääkärit ja yleislääkärit rokottavat pikkulapset, kun meillä sen tekee terveydenhoitaja. Lääkäreitä on Suomessa ollut väestöön suhteutettuna vähemmän ja vastaavasti hoitajia enemmän. Työnjako ja muiden ammattilaisten koulutuksen ja osaamisen taso vaikuttavat siis lääkäritarpeeseen. Suomessa alan koulutus on korkeatasoista ja työnjaolla pitkät perinteet.

Lääkärien sijoittumisessa on suuria eroja OECD:n tilastojen mukaan. Suomessa avoterveydenhuollossa lääkärien osuus on 37 % ja Ruotsissa 15 %, pienin osuus löytyy Kreikasta 6 %. Varmasti pieni lisä lääkärityövoimaan voi olla paikallaan, mutta suoraan tähän ei voi päätyä numeroista. Itseasiassa pulaa on erikoislääkäreistä: yleislääketieteen, psykiatrian ja patologian erikoisaloilla. Sairauksien varhaisen hoidon ja ennaltaehkäisyn tehokas järjestäminen näkyy viiveellä erikoissairaanhoidon tarpeen osuuden pienenemisenä. Tästä on saatu tutkimusnäyttö muun muassa Yhdysvalloissa Kaiser Permanentessa toteutetuissa tutkimuksissa eli avopalvelujen saatavuus osin  ohjaa erikoissairaanhoidon palvelujen määrä, mutta koska viiveet lasketaan vuosissa, niin tämä voi olla vaikea hahmottaa. Meillä on siis lääkäreitä ehkä sijoittuneena osin niin, että terveyshyöty ei ole paras mahdollinen väestöt tai systeemin kannalta. Sitä sopisi miettiä, kun lääkärimääriä pohtii.

Työn houkuttavuus ja kohtuullisuus on rapistunut, etenkin avopuolella. Siellä lääkäripulaa kaikkialla siellä, missä tarve taitaa olla suurin ja potilaiden haasteet terveyden ja sosiaalihuollon näkökulmasta mutkikkaimmat, kuten terveyskeskuksissa, mielenterveyspalveluissa ja päihdepalveluissa. Sairaaloiden lääkärimäärä on 20 vuodessa lähes tuplaantunut ja terveyskeskusten pysynyt paikallaan. Ratkaisu on tuskin kouluttaa lisää lääkäreitä. Vaan järjestää työ ja sen olosuhteet kuntoon. Sen vastuullinen toimija on työnantaja yhteistyössä lääkärien ja muiden ammattilaisten kanssa yhteistyössä. Se edellyttäisi investointia eli aikaa ajatella työ uusiksi ja toteuttaa se sitten uudella tavalla. Sisällöllisesti terveyskeskus työ on nimittäin lääkärintyötä parhaimmillaan, jos ihmisiä saisi hoitaa kokonaisuutena, yhdessä muiden ammattilaisten kanssa ja siitä olisi siivottu pois siihen kertynyt aikakausien kuona. Lisää lääkäreitä huutaen tämä tuskin korjaantuu.

Aina ei tarvita lääkäriä ja joskus lääkärin tulee olla ehdottomasti hoidossa mukana, mutta milloin? Suomessa on menty lääkäripulan takia erilaisiin ratkaisuihin, joilla pyritään rajoittamaan kansalaisten pääsyä lääkärin kanssa samaan huoneeseen. Avoterveyenhuollossa on hoidon tarpeen arviointia, palveluseteleitä, digitaalisia hoidon arvioita ja niin edelleen. Osin tämä on järkevää ja kaikkiin vaivoihin ei lääkäriä tarvita. Se on vain johtanut sellaiseen mentaaliseen tilaan, jossa organisaatioiden energiaa suuntautuu kansalaisten karkottamiseen ja samalla se lääkärinaika muuttuu yhä merkityksellisemmäksi.

Kun vaiva pitkittyy, hoito mutkistuu. Monesti todella käy niin, oman kokemukseni mukaan, että lyhyt lääkärin tapaaminen olisi säästänyt monelta käynniltä ja huolelta. Harmillisesti moni on sitten päätynyt odottamaan ja vaiva on muuttunut vaativammaksi hoitaa ja erikoissairaanhoito kutsuu. Kyse on työn organisoinnista, kun yksikkö on aina vastaanotto. Onneksi monet terveyskeskukset ovat uudistaneet tätä ja hoitajilla on tukena lääkäri tai fysioterapeutti, joka voi käydä arvioimassa ja antaa hoitoon oman osansa. Tässäkin pallo on työnantajalla ja mielenkiintoisesti näitä on pystytty ratkomaan työpaikoilla, kunhan siihen annetaan aikaa, resurssia ja ennen kaikkea lupa.

Lain säädännössä sanotaan, että lääkäri päättää potilaan lääketieteellisestä diagnostiikasta ja hoidosta. Diagnostiikan osalta lääkärien tarve on selvä ja koska se on usein myös varsin kallista, lääkärin osaamisen merkitys on suuri. Mutta hoito on muutakin kuin lääkkeitä ja leikkaamista. Hoitoon pitää sitoutua, tuloksellisuutta seurata ja toimintakykyä ja pärjäämistä arvioida. Tämä on koulutuksen perusteella hoitajien vahvuusaluetta. Aikanaan työparityöskentelystä terveyskeskuksessa nauttineena ajattelen kaiholla aikaa, kun kolmen lääkärin ja neljän hoitajan tiiminä hoidettiin yhteistä väestöä. Tiimityö ja tiimien omaohjautuvuus on kokonaan hävinnyt ja sen myötä monet asiat kasautuvat lääkärin työksi, se kun tulkitaan lääketieteelliseksi hoidoksi.

Terveyspalveluissa on tapahtunut polarisoituminen. Terveyskeskuksiin ovat jääneet hoidettaviksi ne, joille ei ole väylää muualle. Jos resurssit ovat pysyneet tässä mukana, niin asia ei olisi ongelma. Lisäksi on huomattava, että potilaan oma pystyvyys määrää hoidon onnistumisen. Osittain ongelmana on terveydenhuollon toiminnan organisoituminen diagnoosien ympärille. Kun ihmisellä on monta diagnoosia, ei systeemi pysy mukana. Samankin diagnoosin terveystarve voi olla pistemäinen yhden kerran hoitokohtaaminen, seurantaa edellyttävä lineaarinen prosessi, pyörivä hyrrä, logistinen hälytystila tai sitten verkostomainen häkkyrä. Toiminnan miettiminen tuotannollisista lähtökohdista voisi tuoda tehokkuutta tuotantoon. Tätä voitaisiin ohjata lainsäädännöllä, jonka tulisi edellyttää hoidon olevan toteutettu potilaalle soveltuvin menetelmin.

Jos halutaan nopeasti työvoiman panosta enemmän, on tehtävä työn tekemiseen, työnjakoon ja työn sisältöön muutoksia. Silloin on työnantajan, työntekijän ja työyhteisön toimintatapojen on muututtava. On luovuttava ja opittava uutta, investoitava ja tehtävä se suunnitelmallisesti ja valvottava, että muutos tapahtuu. Nämä toimet voidaan tehdä nyt, mutta muutoskitka on melkoinen, varsinkin kuntapuolella. Yksityisessä terveydenhuollossa on muutoksia voitu toteuttaa joustavammin, mutta kannattaa huomioida, että sen toimintakenttä on suppeampi kuin perinteisen terveyskeskuksen. Ammattiliitot ovat ”puolustaneet” jäseniään. Sitten on vielä edessä teknolginen kehitys, joka on jo muuttanut lääkärin tarvetta, kumpaankin suuntaan. Tekoälyn on luvattu tekevän työttämiksi milloin kenetkin, mutta varmaa on, että työ ja osaamisen tarve muuttuu. Olisiko täydennyskoulutuksen aika nyt, kun lääkärintyö on nopeassa muutoksessa ja digilääkäriksi on hypätty lennosta ilman ohjeita ja opastuksia tai säätelyä.

Virkapohjainen kuntakenttä hajotetaan nyt sitten hyvinvointialueilla. Ehkäpä siinä yhteydessä voi miettiä terveyspalvelut uusiksi pitäen hyvää ja toimivaa ja samalla luoden uutta ja vaikuttavaa. Silloin ei ehkä ole pakko vain huutaa yliopistoja ratkaisemaan terveydenhuollon ongelmia tuottamalla lisää lääkäreitä. Yliopistojen koulutusohjelmien kantokyky taitaa olla jo nyt tapissa. Lääkäriin on liian vaikea päästä osassa Suomea ja terveyskeskuksissa jo lähes 20 vuotta. Taustat ovat mutkikaat ja osin poliittisen kyvyttömyyden seurausta. Lääkäripula hoituu systeemiä kehittämällä lainsäätäjän, ammattilaisen, tiimin, työyhteisön ja työnantajan voimin.

OECD:N raporttiin pääset tästä

Sama ilmatila, samalla riski ja mahdollisuus

Ihmisellä on kova tarve tulla toisen ihmisen näkemäksi kokonaisena. Se onnistuu parhaiten samassa ilmatilassa. Näin olen havainnut, kun olen palannut muutaman vuoden jälkeen potilastyöhön, jota ei voi tehdä kokonaan virtuaalisesti. Työviikko rytmittyy kohtaavaan ja virtuaaliseen työhön ja on ollut kiinnostavaa havainnoida sitä. Sosiaalinen elämämme on kapeutunut pleksien takaa keskusteluun kaupassa, kohtaamisiin pihoilla, chatteihin ja oiretesteihin terveyspalveluissa ja teamsmeetzoom- putkiin ja käpertymiseen lähipiiriin. Korona-aika tekee ehkä ääripäistä selkeäpiirteisempiä.

On aika jännittävää havaita, miten samassa tilassa vuorovaikutus on parhaimmillaan vahvasti hoitavaa, kahteen suuntaan. Sen oli jotenkin unohtanut. Ihmisten kanssa työskentely palkitsevaa. Shakespearin Othellossa Portia tiivistää sen monologinsa alussa:

” The quality of mercy is not strain’d,
It droppeth as the gentle rain from heaven
Upon the place beneath: it is twice blest;
It blesseth him that gives and him that takes”

Nähdyksi tuleminen ei ole kevyttä.  Hoidan ihmisiä, joita harvoin kuunnellaan ja kuullaan. Olen itse monesti ohittanut heidät kiireessä ja paineessa, ihan aiheestakin. Kun aikaa on tarjolla, niin yritän antaa tilaa, olla keskeyttämättä jättäen lääkärin maneerit pois. Se on opettavaista. Ihmisten, joita ei usein nähdä, on vaikea kertoa tuntemuksistaan. Nähdyksi tuleminen ei ole helppoa. Somaattisten vaivojen ja hetken tuntemusten kuvaaminen ja pinnassa olevat asiat kuormittavat vuorovaikutusta. Kerrottavaa ja tarvetta riittää kuvattavaksi. Kaikenlaista kysyttävää on yksityiskohtien selvittämiseksi. Suuret ja painavat kysymykset jäävät pikkukivien alle. Miten sinä voit?

Näkeminen ja kuunteleminen eivät myöskään ole ihan kevyttä työtä. Samassa ilmatilassa oman kanavan pitäminen avoinna, kuunteleminen ja kiinnostuminen ovat yhtä aikaa antavaa ja kuormittavaa. Ei ole helppoa kuunnella asioita maailmasta, johon ei voi liittyä, ei ymmärtää ja joka toimii omien arvojen vastaisesti. Jos toisen elämää kuormittavat päihteet, väkivalta, osattomuus ja pelko, niiden näkeminen tuntuu pahalta. Voimattomuuden ja toivottomuuden sietäminen on lääkärin työssä raskasta, kärsimys ei saavu vain fyysisessä muodossa vaan psyykkisessä ja henkisessä. Sen kestäminen, että toisen tavoitteeseen vastaamatta jättäminen on osa hoitoa. Pettymyksen tuottaminen kuluttaa, varsinkin jos ei sitä tunnista. Miten minä voin?

Sama ilmatila on nyt terveysriski. Kohtaamisen rajoitukset harventavat läsnäoloa. Korona-aikana näymme ruuduilla pieninä kuvakkeina tai sosiaalisessa mediassa hetkien tallenteina. Kuormitumme kohtaamisista, joissa emme tule kuulluksi emmekä nähdyksi. Reaktiivinen toimintatapa on mainio tapa ratkoa yksittäisiä ongelmia, tarjota vaihtoehtoja ja tehdä yksinkertaisia valintoja. Kun pyritään ennakoimaan ja luomaan muutokselle mahdollisuutta, nähdyksi tuleminen taitaa olla välttämätöntä. Korona-aika on pakottanut hyödyntämään teknologiaa palveluissa ja siitä on seurannut paljon hyviä asioita saatavuuden ja kattavuuden kannalta. Yksityiskohdat voi kerätä tietokannoista ja chateistä, mutta kokonaisuuden hahmottamiseen tarvitaan toisen ihmisen kuuntelua, kuulemista ja näkemistä. Kun ilmatila taas vapautuu kohtaamisiin, niin käytetään se hoidossa viisaasti.

Pohdintoja ryydittivät taloustietelijä Dan Arielyn tutkimukset, joissa taloustieteen kysymyksiä tutkitaan psykologian keinoin. Näennäisen yksinkertaiset koeasetelmat, joissa osoitetaan merkityksen, kohtaamisen ja luottamuksen merkitystä työssä ja talouden valinnoissa ovat kiinnostavia. Kuten mainiossa artikkelissa Man’s search for meaning: The case of Legos, jossa tutkitaan työn taloudellisen ja psykologisen palkitsevuuden suhdetta. https://www.sciencedirect.com/science/article/abs/pii/S0167268108000127

Kestävä terveydenhuolto tehdään nyt

Elämme keskellä kriisiä, jollaisiin tulemme tottumaan, jos maapallon kantokyky romahtaa. Ilmatonmuutoksen seuraukset ovat taloudellisia, yhteiskunnallisia ja globaaleja. Terveydenhuolto on yksi osa yhteiskuntaa, jonka toimintaedellytykset muuttuvat, kuten nyt on koronan myötä nähty. Ilmastonmuutos vaikuttaa terveydenhuoltoon suoraan ja epäsuorasti. Maailman terveysjärjestön mukaan ilmaston muutos aiheuttaa 250 000 ylimääräistä kuolemantapausta vuosina 2030-50. Syitä kuolleisuuden elinolosuhteiden muuttuminen lähes kaikissa maissa. Ruokahuolto heikkenee kuivuuden ja kasvitautien takia ja se voi joidenkin arvioiden mukaan johtaa jopa 529 000 aikuisen kuolemaan vuoteen 2050 mennessä. Lisäksi lasten aliravitsemus ja sairastavuus sen myötä kääntyy taas nousuun. Lämpeneminen lisää ikääntyvien kuolleisuutta ja ilmansaasteet työikäisten. Kuolleisuuden nousu tarkoittaa lisääntyvää potilasmäärää terveydenhuollon palveluissa, jotka jo nyt ovat kuormituksen äärirajoilla monissa maissa. Terveydenhuollon painopiste on sairauksien hoidossa, mutta jos aiomme kestää tulevat kriisit, on kiinnitettävä huomiota enemmän myös ennalta ehkäiseviin rakenteisiin.

Terveydenhuollon kustannukset ovat keskimäärin länsimäissä 7-9 % bruttokansantuotteesta eikä osuus tule kasvamaan. Se tulee kilpailemaan niukkenevista resursseista, kun ilmastonmuutos syö kasvua. Koronakriisissä olemme havainneet, miten terveydenhuollon tuotannossa muutokset ovat nopeita, kun kriisi on akuutti. Tartuntatautein arvellaan lisääntyvän ilmastonmuutoksen ja osa tästä on terveydenhuollon ns. uutta normaalia. Samaan aikaa pitkäaikaisten sairauksien määrä ei laske, joten myös näiden hoidon kehittämiseen kannattaa paneutua.

Terveydenhuolto on heräämässä muutokseen. Malleja hoitoprosessien hiilijalanjäljen laskemisesta alkaa kehittyä ja kevennettäessä hiilijalanjälkeä vähentyvät usein kokonaiskustannukset. Resurssitehokkuus on monessa kohtaa sekä ihmisystävällistä, kestävää, että taloudellisesti tehokasta. Terveydenhuollon ekologinen jälleenrakennus on välttämätöntä varautumista ilmastonmuutokseen, jotta voimme tuottaa kansalaisille terveyttä ja toimintakykyä jatkossakin eikä koko tuotantoa tarvitse kriisien aikana ajaa alas. Digitaaliset ratkaisut ja ennakoivat palvelut ovat jo nyt näyttäneet voimansa kriisissä. Kestäviä ratkaisuja täytyy aktiivisesti etsiä ja kehittää ennakkoluulottomasti.

Kestävä arki sisältää monia terveyttä edistäviä asioita, kuten kasvispainotteiden ravitsemuksen ja liikkumisen lihavoimalla. Terveydenhuollossa voidaan edistää hyviä elintapavalintoja ja samalla kestävyyttä. Tämä yhteys on terveyden edistäjälle erityisen innostava, koska muutosten ei tarvitse olla radikaaleja ja niitä voi tehdä yksi kerrallaan opetellen. Suomalaiset ovat lähellä luontoa ja tuore väitös vahvistaa, miten multa ja metsä vahvistavat meitä. Meillä on monta syytä suojella lähiluontoa ja sen monimuotoisuutta. Säilytämme mahdollisuuden monipuoliseen lähiruokaan, pidämme liikuntapaikat lähellä ja vahvistamme vastustuskykyämme. Terveyden ylläpitäminen ehkäisee vakavia sairauksia, niin pandemiota kuin pitkäaikaisia sairauksia. Terveydenhuollon palveluissa kannattaa etsiä uusia tapoja lisätä kansalaisten mahdollisuuksia tehdä käytännön muutoksia arkeen. Käyttäytymistieteellinen tutkimus tuo tähän koko ajan uusia malleja ja digitaalisuus taas välineitä. Ottamalla nämä tehokkaasti käyttöön kevennetään palvelukuormaa ja tuotetaan terveyttä ja kestävyyttä.

Monet ovat huolissaan maapallostamme ja osa potee ilmastoahdistusta. Suuret linjavalinnat tehdään yhteiskunnan rakenteissa, joihin terveydenhuolto kuuluu. Jos kestävyys otetaan sosiaali- ja terveydenhuollon kehittämisen yhdeksi periaatteeksi, ei ammattilaisten ole vaikea löytää siinä rooliaan. Ammattilaisia tarvitaan katsomaan ja kertomaan, missä kestävyyttä voidaan lisätä käytännössä. Mainioita avauksia on tehty, kuten anestesiakaasujen talteen ottaminen Jorvin sairaalassa tai keuhkopotilaiden etäspirometriat Hyvinkään sairaalassa. Ne ovat konkreettista tekemistä, joilla vähennetään ilmastokuormaa ja samalla tuotetaan säästöjä. Terveiden elintapojen, luontosuhteen ja kestävyydenteemoja kehitetään Lahdessa Kestävät neuvolat hankkeessa yhdessä perheiden kanssa.

Kestävä terveydenhuolto kehitetään monitieteisesti ja yhdessä kansalaisten kanssa. Kyse on asenteiden muutoksesta, jossa alamme nähdä asioita uudella tavalla. Yksin kestävyys ei ehkä voi ohjata terveydenhuollon muutosta, mutta se voi tuoda siihen yhden lisähyödyn vaikuttavuuden ja terveyden tuottamisen lisäksi. Ilmastonmuutokseen varautumisen se tuo todeksi tähän päivään. Peliaikaa muutokseen tarvitaan, joten aloitetaan heti.

Taustalla luettua tai toimittua

Roslund et al- 2020. Biodiversity intervention enhances immune regulation and health-associated commensal microbiota among daycare children 

WHO should declare climate change a public health emergency, BMJ 2020. 

Sote-sektorin ekologinen jälleenrakennus – Ympäristöystävällisyys osana neuvolan arkea

LSV:n ilmasto ja ympäristö-sivut  https://lsv.fi/toiminta/ymparisto-ja-ilmasto/

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑