Etsi

Kristiina Patja

Ajattelen, siis olen

kategoria

Yleinen

Virityksen vaihtaminen vaikeaa?

Taidemuseo on oivallusten paikka. Kävin Amos Rex-museossa. Kuvien aallot imaisivat mukaansa heti. Oli hauskaa värittää oma lisko ja seurata sen metkaa kulkevien IMG_5827 (2)kukkarykelmien keskellä. Lapset hihkuivat ja aikuiset innostuivat taputtelemaan seiniä ja varomaan lattialla kulkevia liskonkuvia. Mustan verhon takana odotti yllätys. Edessä oli perinteinen taidenäyttely, staattisien kuvien sarja tekijätiedoilla varustettuna. Seisoin hölmistyneenä taulun edessä. Mieleni ja ruumiini oli sähköisen ja interaktiivisen taidekokemuksen tilassa. En kyennyt ottamaan vastaan maalauksen tarjoamaa näkökulmaa maailmaan. Kävelin kierroksen, hengittelin ja luin esittelytekstin seinällä. Sitten mieleni alkoi ottaa vastaan tauluja, mutta kokemus oli laimea. Koin konkreettisesti kehossani, miten näkökulman vaihtaminen lennossa ei onnistu ihan hetkessä.

Tulemme yleensä tilanteisiin oman näkökulmamme kanssa, koska eipä meillä ole muutakaan. Jos mieli on virittynyt, niin se viritys säilyy jonkin aikaa. Sen huomaa tunteista helpommin. Kun tulee kotiin iloisesta ja luovasta palaverista, on helppo innostua lapsen askartelutuotteesta. Jos reppuun jäi turhaumaa ja tummaa tunnetta, lapsi ja askartelutuote voi saada ihan erilaisen kohtaamisen. Sama pätee näkökulmaan, jolla tarkastelemme asioita. Jos tekee työtä yhden ihmisen kanssa kerrallaan, tuntuu se oikealta mittakaavalta tarkastella asioita. Joukkoja puntaroiva taas miettii yleisyyksiä ja yleistämistä. Rahan kanssa askaroiva katselee asiaa kustannuksina ja investointeina. Hallintoihminen tuo säännöt, ohjeet ja lait keskusteluun.

Emme aina ymmärrä toisiamme, oikeasti. Meille käy samalla tavalla kuin minulle näyttelyssä, että jumiudumme tilaan, tilanteeseen, odotusarvoon, tavoitteeseen tai odotuksiimme. Siksi tarvitsemme aikaa virittyä uudelleen ja vaihtaa vähän tarkastelukulmaa. Otin aikalisän museossa ja tein saman kierroksen kahteen kertaan. Tunnistin väärän virityksen ja virittäydyin uudelleen. Työssä kohtaamme näitä tilanteita päivittäin. Työtoveri tai asiakas tuntuvat ihan oudoilta, puhuvat käsittämättömiä ja kohtaaminen ei vaan suju. Kun tämän tunnistaa on aikalisän paikka.

Potilastyössä väärä viritys johtaa yleensä huonoon tulokseen. Neutraalia tilannetta ei todellisuudessa ole vaan sujuva vastaanotto on myönteinen yleistilanne. Jos kohtaaminen on ollut lääkärille jotenkin molliin virittävä, on tärkeä purkaa se ennen seuraavaa potilasta. Tunteet ovat kehossa ja välitämme niitä tiedostamattamme seuraavaan kohtaamiseen. Ansaitseeko seuraava potilas tulla kohdatuksi oman asiansa kanssa ilman edellisen potilaan tuottamaa tunnekuormaa. Varmasti ansaitsee, mutta antaako työn organisointi siihen mahdollisuuden. Joskus antaa ja välillä sitten ei. Myös potilas kantaa huoneeseen muutakin kuin reppunsa, oman näkökulmansa. Juuri sen, joka on se ratkaiseva.

Mikä avuksi? Aina voi hengitellä (muuten hengittäminen on muotia), venytellä, kehollistua ja tietoistua. Hyviä keinoja kerrassaan. Aina on aikaa pistää silmät kiinni ja laskea kymmeneen. Jos vain huomaa joutuneensa jumiin toisen ihmisen kanssa. Jos vain huomaa, että on virittynyt väärään säveleen. Jos vain huomaa tarkastelevansa yksilön näkökulmaa väestönterveyttä pohdittaessa. Usein voi aloittaa uudestaan, kunhan ensin sanoittaa sen toiselle mitä tapahtui. Voi todeta: ”En ollut tarkkaavainen, voidaanko aloittaa tämä uudestaan, haluan ymmärtää näkökulmasi”. Näkökulman vaihto on tahdon asia. Sellaista se museo opettaa, tahtomattaan?

Lääkärien tunnelmia BMJ:n Emotional toll-sivuilla sinne tästä

On helpompi pyytää anteeksi kuin lupa, ihanko totta?

Olen kuullut lauseen: ”On helpompi pyytää anteeksi kuin lupa” ja naurahtanut.  Lause kuvaa aika hyvin nyky-yhteiskunnan ajattelua ja toimintaa. Nyt tuntuu, että tärkeintä IMG_3273touhottaa eteenpäin ja näyttää siltä, että saa kaikenlaista aikaiseksi. Meillä pitää olla tunne, että nyt tapahtuu asioita ja ollaan tekemässä päätöksiä ja viemässä asioita eteenpäin. Lauseessa kajahtaa vallan kopina. Kysyminen, selvittäminen ja keskusteleminen hidastavat matkaa ja sieltähän voi tulla soraääniä. Kyllä on aina aikaa tehdä asia uusiksi, vaikkei olekaan varaa tehdä sitä kunnolla.

Asiat, tavarat ja ideat syntyvät ihmisten yhteistoiminnassa. Suurin osa näistä on mutkikkaita, ja vaikeasti hahmotettavia. Asioiden eteneminen on ennemmin mutkikas kinttupolku kuin suora valtatie.  Valtatiet hän rakennetaan sinne missä ei ole ketään, polut taas muodostuvat sinne, jossa ihmiset kulkevat ja kohtaavat. Kapealla polulla kulkiessa pitää sopeuttaa omaa vauhtia muiden vauhtiin eli huomioida muut kulkijat. Varsikin suolla, koska muutoin jalat kastuvat. Yhteisössä ohittamisessa usein vaan sen toisen jalat kastuvat ja sitten pyydetään ehkä anteeksi.

Miksi luvan pyytäminen tai asian taustojen selvittäminen henkilöltä kannattaa? Kun toimii asiassa, joka koskee muita ihmisiä ilman lupaa, valtuutusta tai jättää heidät huomiotta valinnoissaan kyse on ohittamisesta. Ihminen on luotu neurobiologisesti sosiaaliseksi otukseksi, jolla muuttuminen yhteisölle näkymättömäksi on rangaistus. Se aiheuttaa jo pienessä lapsessa häpeän tunteen, vaikka hän ei tiedä saaneensa sosiaalista rangaistusta. Anteeksi pyytäminen on silloin vaikeaa, koska teko on ollut tuottamuksellinen, tiesin tämän liikuttavan sinua vaan en välittänyt. Häpeän tunne on siis kummallakin osapuolella, eri syistä. Toisen huomioiminen kannattaa aina ja mielellään rohkean avoin sellainen.

Mitä henkilö, ei ole kysytty lupaa eli on ohitettu, miettii? Yleensähän on tapahtunut jotain ikävää, kun tilanteeseen hiipii anteeksipyynnön mahdollisuus. Kun sinulta pyydetään anteeksi sitä, että toinen ohitti sinut tietoisesti tai ymmärtämättömyyttään, olisi hyvä saada rehellinen selitys. Kiemurtelu ja kiireeseen vetoaminen vain pahentavat asiaa. Kun on haluttu käyttää valtaa toisen yli, niin sen voi myöntää.  Kyllä se toinen tietää näin tapahtuneen. Pieni annos aitoa pahoillaan olemista taitaa olla ainoa mahdollisuus, jos on pahoillaan. Oma esikoiseni oli tässä aivan esimerkillinen. Tehtyään jotain luvatonta ja tyhmää sekä usein vähän vaarallistakin, hän rehellisesti myönsi ilman sarvia ja hampaita: ”Äiti, mä yhtään ajatellut.”

Mistä luvatta toimiminen syntyy? Miksi ohitamme toisen?  Erilaisissa tilanteissa puntaroimme tietoisesti tai tiedostamatta valintojemme seuraamuksia. Jos mielemme ei ole rohkea, niin väistämme epämieluisat tilanteet ja kommentit. On tässä hetkessä helpompaa olla mutkistamatta asiaa, omalta kannaltamme. Joskus himo voittaa järjen. Joskus oma valta koetaan niin ehdottoman tärkeäksi osoittaa, että muut voi unohtaa. Joskus joukkotyhmyys valtaa meidät saman mieliset ja koemme yhdessä olevamme oikeassa tai oikeutettuja. Suljemme silmämme toiselta osapuolelta emmekä ajattele miten muut tämän näkevät, kuulevat ja kokevat. Kun saamme sitten suuttumuksen pilven yllemme, pahimmassa tapauksessa käytämme uhrikorttia, tuota nykyajan jokeria.

Suomalainen sananlasku: ”Puhuminen hopeaa ja vaikeneminen kultaa” on täyttä potaskaa. Yhteisöjen ja yksilöiden pahoinvointi syntyy juuri vaikenemisesta, ohittamisesta, häpeästä ja syntipukkien etsimisestä. Vakavissa tilanteissa, joissa häpeä on johtanut työuupumukseen tai masennukseen, ei riitä edes se, että pyydetään anteeksi. Silloin on alettava toimi ihan uudella tavalla: rohkeasti ja avoimesti. Unohdetaan tuo otsikkoni lause. Toisen asemaan asettuessa, on vaikea ohittaa häntä. Silloin tulee kysyneeksi ensin luvan. Eikä tarvitse kiehua syyllisyyden liemissä. Rohkeutta se vaatii, se ihmisenä oleminen.

Jos pääset lukemaan emerita professori Riitta Harin loistavan artikkelin Aikakausikirja Duodecimissa, niin tee se tästä

Viitetieto: Riitta Hari. Tiedämmekö miten ihmisaivot toimivat? 

Duodecim 2018;134(17):1715-21

Häpeästa mainio TED-talk  Brene Brown: Haavoittuvuuden voima  tästä

 

Mikä on Suomen idea?

Suomi rakentui kahdensadan vuoden ajan ajatukselle, joka tiivistyi 1860-luvulla: J.V. Snellmanin mukaan kansakunta syntyy historiallisen kehityksenä, jossa kansakunnan 2014-07-12 13.02.14henki, kulttuuri ja koulutus kehittyvät. Sisällissodan runtelema itsenäistyneen Suomen visio oli luoda mahdollisuuksia koko kansalle koulutuksen avulla. Toisen maailman sodan jälkeinen jälleenrakennus-Suomi pyrki sosiaaliseen kiertoon koulutuksella ja tämä tiivistyi lopulta peruskoulun tavoitteeksi 1970-luvulla. Kuuntelin professori emerita Liisa Keltikangas-Järvisen luentoa koulutusjärjestelmämme viime aikaisista myllerryksistä. Alkoi hirvittää, että eikö Suomi enää pyri kohti tasa-arvoista ja tasavertaista yhteiskuntaa. Onko Suomi hukannut ideansa?

Olin luullut, että koulujärjestelmän tavoite on tasoittaa erilaisista taustoista tulevien lasten tietä ja mahdollistaa lapselle paras mahdollinen koulutus. Kuulinkin, että koulujärjestelmämme on viritetty hyvin pärjäävien lasten ehdoilla. Tavoite on itseohjautuva ilmiöoppija, digitaalisten välineiden mestarillinen käyttäjä, joka tuottaa yhteiskunnalle taloudellista hyötyä. Lapsi ja lapsen kehittyminen tai oppimisen ilo eivät kuulosta riittävän tuottavalta. Luennolla kävi ilmi, miten koulusta tuntuvat puuttuvan kaikki sellaiset rakenteet ja käytännöt, joilla huomioidaan lapsen kehitysvaihe, lapsen sosiaalisen ympäristön vaikutus hänen kykyihinsä ja yksilölliset tarpeet. Olemme luoneet koulutusjärjestelmän, jossa annamme niille lapsille, joilla jo on. Koulu vahvistaa sosio-ekonomisia eroja eikä loivenna niitä.

Kuulostaa hurjalta. Onko taloudellisen arvon tuottaminen on lähes ainoa ihmisarvon mitta. Itseohjautuva, määrätietoinen ja suunnitelmallisesti toimiva lapsi on meille ihanne. Onko se yksi syy siihen, että meillä on koulussa poikkeuksellisen suuret oppimisen erot tyttöjen ja poikien välillä? Mukautuvatko tytöt helpommin arvontuottamisen välineiksi, kun pojat terveesti elävät ikäkautensa vaiheet rauhassa läpi? Miksi ihmeessä olemme virittäneet koulumme sellaiseksi, että emme huomioi eri ikäkausien, sukupuolien ja eri taustoista tulevien lasten erityisiä tarpeita. Sitten me syytämme yksilöitä, kuten tyttöjä, opettajia tai vanhempia. Tytöt eivät saisi täyttää odotuksia ja pärjätä, opettajat eivät vaan noudata parhaita ohjeita ja vanhemmat koulushoppaavat lapsilleen parhaaksi kokemansa koulut. Ihanko totta se on yksilöiden vastuulla?

Sama näkyy terveydenhuollossa. Kun katsomme terveyspalvelujen saatavuutta, kattavuutta ja rahallista arvoa näyttää, että se on viritetty siten, että tuotamme suhteessa enemmän koulutetummille kuin vähemmän koulutetuille. Erityisesti perusterveydenhuolto on jätetty rapistumaan omaan kunnalliseen jähmeyteensä. On hyvä asia, että työssäkäyvien palveluihin on panostettu rahaa ja ammattilaisia. Silti se kuvastaa arvojamme, joista muovaamme tavoitteet. Eikö terveydenhuollon tavoite ole tasata elämän lähtökohtien epätasa-arvoa ja kannatella sairauden kanssa kaikkia kansalaisia tasavertaisesti? Emme tavoittele selvästikään tätä, sillä esim. erikoissairaanhoito ei tuota tasa-arvoisuutta. Sonja Lumpeen väitöskirjassa vuodelta 2017 osoitettiin, miten sydäninfarktin hoidossa koulutetumman hoito on pysynyt yhtä paljon parempana koko 2000-luvun.  Terveydenhuolto on mukana luomassa terveyseroja. Työkyky ja taloudellisen tuottavuuden turvaaminen tuntuvat olen sen päätehtäviä, kuten koululaitoksenkin.

Nyt on syntyvyys laskussa, jota selitetään esimerkiksi nuorten itsekkyydellä tai perhetukien puutteilla.  Entäpä jos nuoret aikuiset ovat oppineet varhaiskasvatuksesta lähtien, että kansalaisen tärkein ominaisuus on taloudellisen tuottavuus, johon pääsee itsensä johtamisen ja sisäisen yrittäjyyden voimin. Koulu opettaa, että elämä on projekti ja resurssit pitää allokoida huolella. Elämän pitää olla asettunutta, turvallista ja tuottavaa, kunnes sitten voidaan hankkia lapsia. Miten niin hankkia? Vielä 1990-luvun alun vanhemmalle lapsia saatiin perheeseen, nyt niitä hankitaan.

Miksi Suomesta on sitten tullut tällainen yhteiskunta? Olemme korostaneet voimakkaasti ihmisen arvoa taloudellisena tuotantoyksikköä. Ihmisellä sinänsä arvona ei ole samanlaista merkitystä kuin hänen tuottamallaan panoksella, rahalla. Olemme lakanneet katsomasta ihmistä silmiin vaan katsomme hänen vero-otettaan. Käykö meille kuitenkin niin kuin Nokialle kävi. Siellähän lakattiin kuuntelemasta perustason työskenteleviä, hukattiin pienet arkiset havainnot ja parannukset. Tuottavuus oli lyhyen aikavälin ainoa tavoite ja kaikki sille alisteista. Sitä kautta ajauduttiin suureen tuhoon. Suomelle on ehkä käymässä juuri näin. Uskomme tilastoihin ja suuren tason talouden lukuihin, mutta emme halua nähdä sitä mitä ihmisille arjessa tapahtuu. Emme tavoittele kaikille samaa hyvää vaan toisille vähän enemmän. Kuitenkin tutkimus osoittaa, että kaikkien mukana pitäminen yhteiskunnassa on taloudellisesti tuottavampaa kuin osan pudottaminen kyydistä.  Olisiko kuitenkin aika ottaa alkuperäinen Suomen idea uudelleen käyttöön? Ihan vaan taloudellisin perustein?

Lähteitä, joita tässä on käytetty mietinnän sytykkeinä

HS 18.11.2018

Väitöskirja Lumme S (2017)

https://www.helsinki.fi/fi/uutiset/terveys/terveydenhuollossa-on-pysyvia-sosiaaliryhmien-valisia-eroja

World Bank report includes estimates of human capital for the first time. Human capital is the largest component of global wealth, pointing to the need to invest in people.

Lääkelista Blues, kuka soittaa komppia ja kenelle kuuluu leadkitara?

Lääkärillä on käytettävissään noin 100 000 lääkevalmistetta tai niiden yhdistelmää eri valmistajilta. Niillä on ns. ATC-koodi (Anatomical Therapeutic Chemical), jolla valmistet erotellaan toisistaan. IMG_3273Se kirjatuu sähköiseen reseptiin ja jos valmiste muuttuu, niin apteekki korjaa koodin oikeaksi. Jokaisella lääkevalmistajalla on lääkevalmisteelleen myös numeraalinen koodin. Lääkevalmisteistä on kuvatietokanta, johon on valokuvattu palkkaukset ja tabletit tai muu lääkemuoto sellaisena kuin potilas sen annostelee. Koko lääkeala on säädeltyä ja koodattua sähköistä tietoa.

Lääkelistat ovat lääkärien, hoitajien, potilaiden ja omaisten tuskanhikinen blues. Tietokoneen näytöllä on 50 kertaa sama valmiste, ehkä eri tuotenimellä, aloituspäivät ovat hukassa ja säännölliset ja kuurimaiset lääkkeet valuvat pötkönä näytöllä. Kyseessä on siis numeerisesti määriteltyä tietoa, jota luulisi voivan suodattaa, vaan näin ei ole. Kansalaisen on näkymä ei ole paljoa selkeämpi vaan samanlainen listaus erilaisia latinaperäisiä lääkenimiä, valmisteita, muutoksia pakkauksissa ja niin edelleen.

Olen Amazonin asiakas. Se tietää mitä kirjoja tai muita tuotteita olen tilannut asiakkuuteni alusta noin vuodesta 2007. Saan koosteen ostoistani, hinnoista ja ostopäivistä edelleen. Amazon näyttää minulle ostoni kuvineen ja linkkeineen vuoteen 2010 saakka. Kuvassa näkyy kirjani kansi ja muistankin kyseisen teoksen hetimiten. Voin luoda itselleni suosikkilistoja, joiden perusteella saan tietoa uutuuksista aiheeseen liittyen. Jos olisin erityisen suurella rahalla ostava asiakas, saisin oman Dash-valikon puhelimeeni, niin saisin tuotteet tilattua yhdellä hipaisulla tai muistutuksen toistuvan tuotteen tilaamisesta suoraan kotiini.

Mitä enemmän käytän verkkokaupan palveluita, sitä enemmän ihmettelen lääkelistojen vaikeutta. Vaikka kyseessä ovat potentiaalisesti vaaralliset kemikaalit ja joiden annostukseen tarvitaan ammattilaisen ohjaus ja lupa, niin monet elementit ovat ihan samanlaisia. Haluan tietää mitä nyt tarvitsen ja käytän ja mitä minulla jo ollut. Jos ne esitetään ajantasaisina ja tuotekuvallisina tietoina, voisin kertoa helpommin, mitä aidosti käytän. Minulla voisi olla mahdollisuus valita tuoreimmasta päivitetystä kuvamateriaalista ne lääkkeet, joita oikeasti otan. Sitten voisin klikata jollain kivalla emojilla ne lääkkeet, jotka ostin, mutten aio syödä. Sitten minulla on ne reseptit, joita en ole hakenut ja osaa pidän varalla. Niillekin voisi olla joku oma kuvake. Loput voisin siirtää virtuaaliseen roskakoriin. Näin lääkärini ja apteekkarini tietäisivät mitä oikeasti teen. Jos kuva ja hiiri ei pysy kädessä, niin koko homman tulisi hoitua ääniohjauksessa. Eikös vaan?

Kun lääkelistani olisi ajantasainen ja olisin sen hyväksynyt ja saisin sille lääkärin vahvistuksen, niin lääkkeet toimitettaisiin minulle ajantasaisesti kotiin. Niin tekee Amazon. Silloin minun. Ei tarvitsisi miettiä sitä, että yhden lääkkeen KELA-korvaus umpeutuu vasta ensi viikolla, kun toinen lääke onkin jo loppu. Ihmeellisen kyykyttävää muutenkin se KELAn toiminta näissä asioissa. Toki ymmärrän, että lääkkeitä voisi jäädä yli ja se onkin epäekologista, mutta jatkuvatoimitteisella digitaalisella verkkokaupalla se hoituisi vielä jouhevammin.

Terveydenhuolto koettaa kehittää itse kaikenlaisia asioita, vaikka maailma ulkopuolellamme toteuttaa niitä jo varsin sujuvasti. Täytyy katsoa vain kontekstin ohi toiminnallisuutta ja tarvetta. Onneksi meidän tietomme on pääosin numeroitua ja järjestettyä kooditietoa, joten voimme hypätä suoraan palvelunrakentamiseen. Nyt koetamme noudattaa vuosisataisia perinteitämme ja viedä niitä teknologiaksi. Ehkei se kannata ihan kaikkialla vaan katsella digitaalista maailmaa uteliaana ja olla valmis ottamaan uudenlaisia loikkia. Lääkelista on potilaan, hän hakee lääkkeet, syö ne, nauttii hyödyt ja haitat. Suurin osa meistä osaa kyllä kantaa vastuunsa, kunhan välineet ovat helppokäyttöiset ja kivat. Sitten on se iso joukko, jolle vapautuu näin ihmisen aikaa ja paneutumista, jota he tarvitsevat. Malleja tule olemaan useita joka tapauksessa, niin on nytkin. Mikä estä meitä kokeilemasta? Komppia soittaa muuten lääkäri ja kansalainen on pääosassa eli leadkitarassa.

Lausuntorobotit kehiin – automatisoidaan terveydenhuollon rakenteisen tiedon käyttö

Terveydenhuollon digitalisaation painopisteet ovat olleet potilastietojärjestelmien IMG_0348.JPGuudistaminen ja tiedon tuottamisen ja palveluun hakeutumisen arvioinnin siirtäminen kansalaiselle. Ensimmäisestä esimerkki on Apotti ja jälkimmäisestä erilaiset diagnostiset kysymysalgoritmit, joilla pyritään valikoimaan hoitoon terveistä sairaat. Kumpaankin on tarvittu rakenteista tietoa ja sitähän terveydenhuollossa riittää.

Kansalaisen osallistamisen lisäksi kannattaisi tarkastella terveydenhuollon kalleimman osa eli lääkärin työn sisältöä ja automatisoida sitä. Lääkärin kielenkäytön muodollisin ja säädellyin osa ovat erilaiset lausunnot ja todistukset. Niihin liittyy kannalta taloudellisia riskejä, etuisuuksia tai haittoja. Lääkärin kannanotto eläkehakemukseen, kuntoutuslausuntoon tai lääkekorvauksiin lasketaan euroina kansalaisen arjessa. Niiden tekeminen on työlästä ja vaatii potilastietokannoissa seikkailemista. Niiden tekstimassa on toistoa toiston perään ja olennaisen etsiminen on joskus vaikeaa.

Todistukset ja lausunnot ovat lääkärien työn erityistehtäviä, joista emme juuri pidä. Niiden sisältö on yhtä aikaa säännelty ja samalla perustelun tulee olla kattava. Tarkkuuden vaatimus on suuri ja se tekee niistä raskaita. Samalla se olisi itseasiassa sellaista kielenkäytön tapaa, jossa fraasien automatisointi olisi itseasiassa kohtalaisen helppoa, riippuvathan päätökset kriteerien täyttymisestä tai täyttymättä jäämisestä.

Etuisuuksien kriteerien sanakäänteet, diagnoosinumerot tai hoidonkiireellisyyden määritelmät ovat määrämuotoista teksti- tai numeromassaa. Sellaisen aineiston koodaaminen algortimeiksi ei luulisi olevan ihan mahdotonta. Algoritmi tuottaisi ehdotuksen, jossa kriteereitä vastaan olisi tietokannasta ajettu soveltuvat tekstit ja diagnoosit, tutkimustulokset tai lääkitykset. Lääkärin kahlaamista tiedossa voidaan olennaisesti nopeuttaa. Vapaa tekstihaku toimisi myös, joka erottelisi toiston pois ja kokoaisi lääkärille materiaalin lausunnon pohjaksi. Koneet osaavat lukea strukturoimatontakin tekstimassaa ja hakea sieltä tekstifragmentteja tarjolle.

Algortimin tuotos voisi olla puheella tai kosketuksella hallittavissa ja olennaiset osuudet voisi valita todistusta tai lausuntoa varten. Päätöksenteko algoritmit ovat kuin karttasovellus, jossa kuljemme valitsemassa fraaseja ja kriteereitä. Tai sitten annamme algoritmin robotinhuoleksi.  Voimme luoda lausuntorobotin, jolle voimme huikata, että katsopas toi  Herkko Muttilaisen tekstimateriaali, kokoa olennaiset seikat ja mä tarkista sun algoritmit ja voit jatkaa sen pohjalta sen korvauslausunnon koostamista.

Robotti tekisi ehdotuksen ja grafiikan sen seuraksi sekä hakisi mahdolliset puuttuvat olennaiset tiedot, joilla lausuntoa olisi täydennettävä, jotta sillä olisi mahdollisuus tulla hyväksytyksi. Jos niitä ei ole saatavissa, niin joko ne hankitaan tai lausuntoa ei edes kannata lähettää. Luuletteko, että tämä on fiktio. Amazon ja Facebook toimivat vähän tällä tavalla jo nyt. Puheentunnistuksen kanssa toimivan robotin kanssa ei tarvitsisi tuskailla hiiriranteen kanssa ja tämänhän voisi tehdä vaikkapa potilaan kanssa yhdessä? Varsin vallankumouksellista, mennään askel kerrallaan….

Sitten se loppukaneetti: Toisaalta merkittävä osa lääkekorvauslausunnoista voitaisiin korvata hyvinkin luottamuksella lääkärien diagnostisiin kykyihin ja kykyyn arvioida potilaan tilanne ja tarvittavat tukitoimet. Hmh, ei kun robottia suunnittelemaan.

 

 

Miksi teemme elämän rypyistä sairautta?

Länsimainen ihminen on ajautunut sietämättömään tilanteeseen. Elämän epävarmuutta 2014-10-12 18.27.21ja sattumanvaraisuutta ei voi selittää ulkoisella tekijällä kuten jumalten tahdolla tai edellisen elämän pahoilla teoilla. Olemme omien valintojemme, ruumiimme ja tekojemme armoilla. Homo economicus mittaa arvoaan suorittamalla ja olemassa tuottava. Työssä on oltava taloudellisesti tuottava. Perhe tuottaa laadukkaita lapsia. Vapaa-ajalla tuotetaan hyvinvointia. Sairaudet hoidetaan alta pois. Riskien ennakointi, minimointi ja ratkaiseminen hoidetaan keräämällä minä-minä-dataa itsestä härpäkkeillä.

Terveydenhuolto on tehnyt oman osuutensa tässä ihmiskuvamme muutoksessa. Puhumme medikalisaatiosta, kun me lääkärit olemme ottaneet uudenlaisia rooleja ihmisten elämänalueilla, joille emme kuuluisi. Olemme luoneet määritelmiä elämän luonnollisista vaiheista ja tehneet niistä diagnooseja. Keksimme diagnooseja, joita voimme etsiä ja löytää (overdetecting). Suru ei ole sairaus vaan luonnollinen reaktio menetykseen (DSM-V) ja ihmisen ruumiin ominaisuuksiin kuuluu kulua käytössä (ICD-10). Kun olemme luoneet diagnoosin, niin sen ympärille rakennamme menetelmiä erotella näitä elämänkulussa koettavia ja havaittavia asioita eri luokkiinsa. On vakavaa mielipahaa, keskivakavaa mielipahaa ja lievää mielipahaa. Luomme mittareita ja diagnoosivälineitä ja käytämme niitä innolla (overdiagnosing). Kun sitten löydämme jotain, niin sehän on pakko hoitaa ja sorrumme ylihoitoon (overtreatment). Kun ylidiagnosoitu aiemmin terve ihminen saa keksityn taudin ylihoidosta haitan, niin sitten hoidamme haitan aiheuttamaa aitoa kipua ja vaivaa.

Miten tässä näin kävi? Olemmehan koulutettuja tekemään ihmiselle hyvää ja suojelemaan terveyttä. Syyt ovat inhimilliset, olemme kaikki ihmisiä. Ihmislaji luokittelee saadakseen maailmaan tolkkua. Luomme itsellemme hallinnantunnetta luokittelemalla asioita näennäiseen järjestykseen.  Olemme kehitelleet eläinluokat, kivilajit tai alkuaineluokat. Kun sairaus voidaan luokitella johonkin lokeroon: tiedämme mistä on kysymys. Se voi antaa syyn oireille ja vapauttaa sosiaalisesta leimasta: en ole laiska vaan minulla on sairaus.  Sillä on silti varjonsa. Se voi passivoida tai leimata. Diagnoosin taakse voi piiloutua tai piilottaa. Se on ammattilaisen vallankäyttöä. Diagnoosi ei hoida meitä.

Lääkärin yksi tapa hallita epävarmuutta on ICD-järjestelmä. Kun aloitin lääkärinä, ICD-kirja oli noin 150 sivuinen punainen opas ja nyt se on tuhansien sivujen mammuttimainen tietokanta, jossa erotellaan erikseen alligaattorin ja krokotiilin purema omaksi diagnoosikseen. Olemalla näennäisen tarkka diagnoosissa, minulla on tunne, että teen laadukasta työtä. Noudatan minulle annettua velvollisuutta toimia tieteellisesti ja tarkasti tarjoamalla potilaalle mahdollisimman tarkan diagnoosin. Varsin harvoin potilaan hoidon laadun kannalta on olennaista päästä nippelitasolle ja silloinkin sen koodaaminen sisältää suuret virhemarginaalit.

Ylidiagnosointi syntyy epävarmuudesta. Kansalainen haluaa tietää ja ammattilaisella on uusia kivoja värkkejä tuottaa tietoa potilaastaan. Kun kerran voimme kuvata magneetilla rasitusvammaa, niin miksi jättää se tekemättä. Hoito kyllä ihan sama, mutta tiedämme mitä hoidamme. Pulmia on useita. Kun tutkitaan kuvantamisella tai verikokein seulonnalla terveitä ihmisiä, niin löydetään sairauksia, joita ei muutoin olisi löydetty tai löydöksellä ei ole merkitystä. Tietoa alaselän luuston muutoksesta ei voi ottaa pois ihmiseltä ja sen jälkeen oireet voidaan selittää muutoksella eikä istumatyön ja liikunnan puutteella. Löydökseen on helpompi määrätä laboratorio tai kuvantamisen jatkotutkimuksia ja lääkkeitä.

Tutkimusmenetelmämme ovat epätarkempia kuin uskomme. Biologinen vaihtelu yksilön kohdalla on suurta ja peräkkäiset mittaukset vaihtelevat samallakin potilaalla 5-25 % välillä. Mittausajankohta vaikuttaa. Verenpainearvot ovat korkeampia iltaisin kuin aamuisin, vastaavasti talvella  korkeampia kuin kesällä. Mittausarvojen rajat eivät ole välttämättä vain normaaleja tai poikkeavia vaan ne on luotu tilastollisin mallein ja/tai sovittu asiantuntijoiden kesken. Tiedämme, että kolesterolitaso nousee keski-iän jälkeen keskimäärin 0,5-1 % vuodessa, joten toistomittauksiin voi varautua 5-10 vuoden välein. Lääkitystä syödään kuolemanriskin pienentämiseen, ei laboratorioarvojen laskemiseksi ja osa saa lääkkeestä vain haitat.

Terveydenhuollon raha ei ole rajaton. Ylidiagnostiikka on rahan siirtämistä sairailta terveille. Mitä enemmän teemme valikoimattomia tutkimuksia varmuuden vuoksi, sitä enemmän käytämme rahaa niihin ja niiden jälkipyykin setvimiseen. Ennaltaehkäisy on järkevää, mutta silloin sen tulee perustua tieteelliseen näyttöön vaikutuksesta suuren joukon terveyteen. Se, että joku hyötyy, ei ole riittävä peruste. Terveysongelmiemme alkutekijöitä ovat edelleen ravitsemus, liikkuminen ja päihteet. Rahaa kannattaa käyttää madaltamaan kynnystä arjen terveempiin valintoihin ja tekoihin. Siinä ei tarvita edes lääketiedettä.

Ylihoitaminen on helppo ymmärtää. Lääkärin ammattiin hakeutuu ihmisiä, joilla on sisäinen halu auttaa toisia ihmisiä. On paljon vaikeampi kysyä potilaalta ja itseltään: ”Mitä jos en tekisi mitään?”. Kirurgian professori opetti aikanaan, että hän voi opettaa kenet vain leikkaamaan, mutta vain hänellä menee vuosia opettaa se, milloin ei saa leikata. Vaikeinta on kertoa se potilaalle. Pettymyksen tuottaminen ei ammattilaiselle helppoa. Haluamme antaa edes jotain toivoa tai siirtää sitä pettymyksen hetkeä tuonnemmas. Hyväksymme lääkäreinä heikosti tehtyjä tutkimuksia hoitomme perustaksi, jos niissä annetaan pieni mahdollisuus parantumiseen tai hyötyyn. Samalla unohdamme biologisen tosiasian lääkkeen vaikutuksesta: jos sillä on vaikutus, niin se on sekä hyödyksi, että haitaksi. Sama koskee toimenpiteitä. Haitatonta lääkettä tai leikkausta ei ole, kyse on aineen vaikutusmekanismista ja annoksesta tai toimenpiteen laadusta ja tekijästä.

Olemme medikalisaation suossa yhdessä: kansalaiset ja lääkärit. Voimme yhdessä edellyttää terveydenhuollon tutkimuksilta, diagnooseilta ja hoidolta perusteita, joista suurimman osan tulee pohjautua tieteelliseen tutkimusnäyttöön.  Minusta voisimme ottaa potilaan mukaan antamaan meille arjen palautetta hoidosta. Malli löytyy kodinkoneliikkeestä. Imurin ostajana minulta kysyttiin vuoden kuluttua, miten imurini toimii ja olenko siihen tyytyväinen. Leikkauksen jälkeen selvitetään kiinnostaa vain, että olenko elossa tilastoissa. Ottamalla potilaat aidosti toimijoiksi saisimme ehkä tietoa hoitojen vaikutuksista, haitoista ja vaikutuksista nopeammin kuin odottamalla haittarekisterien koosteita. Elämän rypyissä huolenpito ja välittäminen voi tapahtua ihan ilman diagnoosia.

 

Kirjoituksen taustalla on Too much medicine -seminaari, joka käsitteli yllä olevia aiheita Helsingissä elokuussa 2018. Erityisesti professori James McGormackin podcasteihin kannattaa tutustua Tästä linkkiin

 

Nirppalive, leppoistamaton luontokanava

Kaupunkien perusrakenteita, tien rakenteita, vesi- ja lämpöputkia, korjataan Suomessa kesäisin, ymmärrettävästi. Kaupunkien keskustat muuttuvat kaivaustyömaiksi, kapeiksi poikkeusreiteiksi ja nutiseviksi sepelipoluksi. Päivittäinkin muuttuvat reitit aiheuttavat päänvaivaa. Autolijoiden aggressivisuus nousee suorassa suhteessa ruuhkajonon pituuteen. Pyöräilijällä ja kävelijällä menee hermot toisiinsa ja yhdessä remontteihin.2014-09-05 18.14.14

Teiden kaivannot aiheuttavat suurinta kiusaa siellä missä kuljemme suurina joukkoina. Työntekijät saavat kokea kiukkuista huutelua, huomautuksia ja vähintäänkin mulkoilua. Työt alkavat aamuvarhaisella ja työmatkalaisten ruuhka-aikaan työmailla voi olla hyvin ansaittu kahvitauko. Työn tekeminenkin voi olla vaikeaa, kun emme noudatakaan annettuja reittejä vaan poukkoilemme keskelle työmaata.

Seurasin yhden kiireisen risteyksen kaaosta liikennevaloja odotellessa. Se oli melkoinen näytös. Se olikin melkoinen nirppailijoiden kokoontumisajo. Jalankulkijat mutisivat pyöräilijöille, pyöräilijät toisilleen, molemmat puivat nyrkkiä autoilijoille, joista sitten osa näytti sormien vilautteluosaamistaan. Liikennevaloja korvannut liikenteen ohjaaja sai varoa niin autoja, pyöriä kuin jalankulkijoita, jotka jättivät huomioimatta ohjaajan kiellot. Aina joku ajatteli ehtivänsä livahtaa autojonon edestä tai autoilija jalankulkijoiden välistä.

Kaikki eivät pääse kokemaan kesäkaupunkilaisten parhaita kokemuksia. Siksi ehdotankin luontokokemuskameroiden vastapainoksi kaupunkikokemuskameroita. Pahimpiin teiden kaivantojen läheisyyteen asetetaan livekamera kuvaamaan kaaosta. Näin tarjoutuu mahdollisuus seurata livenä kaupunkilaisten ja tieremonttien kohtaamisia. Nirppalivestä voisi seurata sitä, miten me arvostamme katujemme kunnostajia, lämpöputkien asentajia tai raitiolinjojen rakentajia. Tietenkin häiritsemättä itse kohteita, kuten luontokameroissakin.

Näkyväksi tekeminen on ensimmäinen askel muutoksessa. Nirppaliveä katselemalla voimme oppia, miltä nirppailumme näyttää ja mitä siitä seuraa. Toisaalta se voisi avata kaupunkien suunnittelijoille sitä todellisuutta, jota huonosti suunnitellut remontit aiheuttavat. Vaikka kolme kuukautta tuntuu suunnittelijan pöydällä lyhyeltä ajalta, niin arjessa lastenrattaiden puskeminen sepelissä muutamia viikkojakin tuntuu ikuisuudelta. Nirppaliveä seuraamalla ehkäpä seuraava katuremontti alkaakin suunnittelemalla jalankulkijoille ja pyöräilijöille turvalliset reitit ennen kuin katu kaivetaan auki.

Nirppalive-lähetyksille löytyy varmasti muitakin kaupunkikokemuksen elämyskohteita, sillä nirpat eivät ole harvinaisia, toisin kuin Saimaan norpat.

Millerin pyramidin huipulla saa tuulettaa

Juice Leskisen laulussa lauletaan: ”Ne, jotka osaa, ne tekee mitä vaan. Jotka ei, ryhtyy opettamaan.” Teini-ikäisen psyykeen lause kilahti kivasti ja se auttoi kestämään opettajia kohtaan tuntemaa pelonsekaista tunnetta. Opettajaksi ajautuvat Leskistä mukaillen siis vain osaamisessaan keskinkertaiset wanna-be-asiantuntijat.

Processed with VSCOcam with c1 preset
Processed with VSCOcam with c1 preset

Opetan harvakseltaan ja lähinnä ammattilaisia. Pidän itseäni kohtalaisena asiantuntijana niissä asioissa, joita opetan. Olen pohtinut, onko osaamiseni sen väärti, että voisin opettaa muita. Pohdinnassani on ollut apuna Millerin pyramidi, joka on osaamisen kertymistä kuvaava kaavio. Siinä pohjalla lukee ”tietää” (knows), sen päällä ”tietää miten” (knows how), sitten voi ”näyttää mitä ja miten osaa” (shows how) ja lopuksi homman sitten tekee (does). Tutkijat ovat esittäneet uusia palikoita pyramidiin niin, että tietoa edeltää tarve saada tietoa lisää eli nöyrä ymmärrys jatkuvan oppimisen tarpeesta (knows about). Pyramidin huipun muodostaisi asiantuntijuus (Integrated into identity), jossa osaamiseen sulautuvat omat arvot ja kokemukset.

Opettaminen on oman osaamisen, tietojen, taitojen ja näkemysten, jakamista toiselle ihmiselle. Se edellyttää ensiksi asiantuntijuuden jossain tietosisältökokonaisuudessa tai hankitut ja osoitetut taidot. Se on vasta lähtökohta. Tiedot ja taidot eivät siirry toiselle millään taikatempulla vaan ne opetetaan. Tarvitaan osaamista opettamisesta ja kykyä käyttää näitä menetelmiä tarkoituksenmukaisesti. Haavan ompelua ei opi luennoilla, tilastomatematiikkaa ilman laskemista eikä ryhmässä työskentelemistä ilman harjoittelua. Opettamaan voi toki vain ryhtyä, mutta muiden oppimista siitä ei aina seuraa.

Opetusmenetelmät ovat muutoksessa. Nyt puhutaan sulautuvasta oppimisesta (blended learning), jossa yhdistetään erilaisia menetelmiä oppijalle mukavaksi kokonaisuudeksi. Mukana voi olla verkko-oppimista, ilmiöoppimista, luentoja, käsillä tekemistä ja itse tehtävää pohdintaa. Opetettaessa tarvitaan aivan uutta osaamista aiemman lisäksi: tietotekniikan hyödyntämistä, palautteen antamisen keinoja ja ryhmäyttämistä. Millerin pyramidin huipulle kiivettäessä joutuu kokeilemaan, harhailemaan ja onnistumaan opettamisessaan. Opettamisen oppiminen on riskin ottamista.

Opettaminen haastaa opettavan käsityksen sen hetkisestä osaamisesta. Vaikka tuntee asian sisällön hyvin, niin miettiessään olennaisia asioita tiiviiseen muotoon, huomaa väistämättä uutta tiedontarvetta. Opettaminen opettaa. Jokainen luennon valmistelu alkaa Millerin pyramidin pohjalta: mitä minun pitäisi tietää tästä aiheesta. Sitä seuraa usein tietokantahaku (esim. Pub Med) tai kirjan selaaminen ja heti löytyy luettavaa valmistelutyöhön. Sitten se uusi tieto linkittyy aiempaan osaamiseen eli tapahtuu omaa oppimista. Sitä tietää tietävänsä ja silti tietää tietonsa rajalliseksi.

”Ne, jotka osaa tekee mitä vaan.”  Juuri he itseasiassa ryhtyvät opettamaan. He seisovat Millerin pyramidin huipulla tiedoissaan, taidoissaan ja näkemyksessään ja opettamisen osaamisessaan. Opettajalla on kaksinkertainen osaaminen: tiedollinen ja pedagoginen. Juice oli väärässä. Opettajat osaavat, eivät he ole siirtyneet opettamaan taitojen puutteen takia, päinvastoin. Millerin pyramidin huipulla voi huoletta tuulettaa!

Millerin alkuperäinen julkaisu tästä

Ps. Kiitos kaikille opettajille kaikilla koulutuksen asteille ja Hangosta Ivaloon!

 

Ping-pong-tehokkuus

Oletko istunut kokouksessa, jossa iso osa naputtelee jotain joko tietokoneelle tai

Processed with VSCOcam with a6 preset
Processed with VSCOcam with a6 preset

puhelimeensa? Mitä ihmettä he tekevät? Koska olen itsekin sortunut olemaan vain paikalla enkä kuitenkaan läsnä, taidan tietää. He lukevat sähköpostejaan ja laittavat niihin pika-pikaa kommentteja. Heidän työtoverinsa saavat kryptisiä viestejä: ”asap ok joo tai ok, sopii, katso kohta 5”. Vastaanottaja ihmettelee, kun suoraan kysymykseen kahden vaihtoehdon välillä ei saa nyt tolkkua eikä viestissä ollut kohtaa viisi.

Olen nimennyt tämän toimintatavan ping-pong-tehokkuudeksi. Näpäytän puhelimen viestin ja hätäisesti luen sen läpi. Kun kirjoitan siihen jotain ja lähetän sen takaisin, minulla on sellainen tunne, että olen tehnyt jotakin. Usein olenkin, nimittäin tuhlannut omaa aikaani ja varsinkin lähettäjän aikaa. Erityisen kalliita ovat viestini, jotka menevät suurelle jakelulle. Tehottomuuteni kertautuu vastaanottajien lukumäärällä.

Yleensä joudun palaamaan viestiin ja miettimään, mitä toimia se edellyttää ja kenelle tieto pitäisi välittää. Monia asioita ei voi hoitaa yhdellä kertaa vaan tietoa pitää kerätä. Sähköpostien hoitelua kokouksissa häiritsee kokous. En pysty todellisuudessa keskittymään kumpaankaan kunnolla ja tehokkuuteni mitätöityy kahteen kertaan. Onnistun näyttämään kokouksessa välinpitämättömältä ja epäkohteliaalta. Vastaukseni taas sisältävät tyhjiä lauseita kuten: ”Tässä on nyt tehty hienoa työtä, sen merkitys kyllä on suuri” tai ”Palaan tähän, hyvältä näyttää”.  Miksi siis en vain malta mieltäni ja hoida asiaa myöhemmin ajatuksen kanssa? Ehkä kokous sujuisi joutuisammin, kun siinä ei tarvitsisi kerrata asioita henkisesti poissaoleville. Ping-pong-tehokas on ding-dong-kokoustaja.

Miksi siis toimimme näin? Tärkeys houkuttaa. Kun minulle oikein on laitettu sähköpostia ja sitä on paljon, niin tunnen oloni merkittäväksi. Minulta odotetaan vastausta, jolla on merkitys. Tyhjä sähköpostilaatikko tuntuu hylkäykseltä, liian täysi ahdistaa, joten siivoilemalla sitä pitkin päivää, tasapaino säilyy. Useat asiat on laitettu vain tiedoksi, mutta sähköpostissa usein tulee laitettua kaikki vastaanottajat samaan kenttään. Sähköpostiohjelma voisi muuttaa viestin eri väriseksi, jos olen vain valittu kenttään ”kopio”. Voisin jo lähtökohtaisesti tarkastella niitä viestejä rennosti.

Sähköposti tuntuu joskus dialogilta. Keskustellessamme vuoro vaihtuu sekunneissa, minuuteissa.  Vastavuoroisuuden aikajänne sähköisissä välineissä aikayksikkö on vuorokausi tai enemmän. Siksi kiire vastaamiseen tuntuu erikoiselta. Jos tieto on saatava heti, niin henkilölle voi soittaa tai laittaa tekstiviestin tai somen kautta viestin. Sähköposti viestii nykyisin hitautta, ei nopeutta. Onneksi sentään on takana ne ajat, kun joku soitti heti perään ja kysyi, olenko ehtinyt avata hänen sähköpostinsa.

Ping-pong-tehokkuudesta luopuminen ei ole helppoa. Kiireen tunne on tuttua ja turvallista.  Vanhat tavat istuvat lujassa. Arjen pienet muutokset vaativat itsekuria ja työtä. Kokouksista, joissa näprätään tietokonetta tai puhelinta, on luovuttava ensimmäisenä. Ehkä sen kokouksen asian voi hoitaa vaikkapa sähköpostilla tai keskustelualustalla. Niin ei sidota viittä ihmistä seuraamaan kuudennen sähköpostin näpräämistä. Toki kokouskahvit jäävät nauttimatta, mutta vastaavasti työaikaa syntyy monelle ihmiselle lisää. Ne voi sitten käyttää sosiaalisen pääoman luomiseen työyhteisössä eli yhteisiin kahvihetkiin.

Kokousten kustannuksia voi laskea huvikseen vaikkapa ilmaisessa laskurissa 

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑