Etsi

Kristiina Patja

Ajattelen, siis olen

kategoria

Yhteiskunnallista pohdintaa

Kuinka paljon luontoa on riittävä annos?

Ihminen on osa luontoa ja luonto selviää ilman ihmistä. Ihminen tarvitsee ja on osa luontoa joka hetki. Tämä seikka on samalla ahdistava, että lohdullinen. Vaikeaksi aiheen tekee se, että ihmisellä on kyky tahtoa ja määritellä, joten suhteemme luontoon on väistämättä ihmislähtöistä. Luonnolla on usein meille välinearvo, jonka mukaisesti me sitä usein tarkastelemme. Luonto ei arvota itseään eikä meitä, se on sellaisenaan mutkikas ja muuttuva kokonaisuus. Pelkästään itsekkäistä syistä meidän kannattaa pitää huoli ympäristöstä. Luonto on merkittävä mahdollisuuksien lähde lääketieteen näkökulmasta.

Lääketieteellisessä tutkimuksessa luonnolla on välinearvo. Se toimii mm. riskitekijänä (kuumuus, kylmyys), altisteena (ilmanlaatu), suojaavana tekijänä (altisteet, viheralueet) tai hoitavana elementtinä (luontokokemus). Lääketiede tarkastelee luontoa välineenä omille tavoitteilleen. Tutkimuksissa usein kysytään esimerkiksi, että kuinka paljon tai kuinka usein ihmisten tulee olla tekemisissä luonnon kanssa tai millainen luonto sopii parhaiten terveysvaikutusten saavuttamiseksi. Pyrimme etsimään suosituksia luonnolle, miten se voisi edistää terveyttämme.

Terveydenhuolto tarkastelee luontoa usein riskin ja sairauden kautta. Tällä hetkellä satoja vuosia säilyvät mikromuovit muodostavat kaikille eliölajeille vakavan uhan. Niitä havaitaan eliöissä ja kasveissa. Me syömme ja hengitämme mikromuoveja ja ne kertyvät meihin. Ihmisen tuottamia muovisia mikrohiukkasia on löydetty käytännöllisesti katsoen kaikista maapallon ympäristöistä, merten syvimmistä alueista korkeimpiin vuoriin. Meitä kiinnostaa, onko olemassa ihmiselle turvallista mikromuoviannosta ja millaisella annoksella luontoa sen saa.

Ihminen on toiminnallaan saastuttanut elinympäristöään, mutta tieteisromaanien tapaan, luonto voi olla myös vastaus. Nature strikes back! Mikromuovien hajoamisessa on voitu käyttää bakteerien erittämiä entsyymejä muovin hajottamiseen. Tässä tullaan monimuotoisuuden katoamisen äärelle. Miten paljon meillä on, itsekkäästi ajatellen, varaa hävittää luontoa, josta voidaan löytää keinoja jälkien siivoamiseen. Lajikato on lähestymässä pistettä, jossa luonnon annos ei riitä ehkä luomaan sattumanvaraisia tapoja ratkoa sen eteen tulevia pulmia.

Lääketieteen historiaa tarkastellessa monet mullistavat keksinnöt ovat syntyneet luonnon voimin ihmisen kokeillessa luonnon ominaisuuksia, kuten vaikkapa penisilliini tai puoliläpäiset kalvot tai absorboituvat kudoslangat. Olemme vajavaisia mielikuvituksessamme luonnon edessä, sen voi havaita vain meren korallien kirjoa katsomalla. On järkevää suojella luontoa, kun emme tiedä, kuinka monia muita ihmeellisiä entsyymejä, kemiallisia yhdisteitä, ja materiaaleja luonto on jo luonut. Se on terveen itsekästä.

Meillä on suhde luontoon, jonka me yhdessä muodostamme, luontosuhde. Se ei ole oikea tai väärä. Olemme vuorovaikutuksessa luonnon kanssa, mutta onko  luonnolla ei ole meihin suhdetta. Olemme loppujen lopuksi ekosysteemien osanen. Sopiva annos luontoa on mahdollisimman paljon.

Myllerryksen keskellä julkaistiin 28.2.2022 tulevaisuuden kannalta merkittävä raportti julkaistiin IPCC:ltä

Soten ekologisesta jälleen rakennuksesta lisää HUMUS-tutkimushankkessa

Mitä jos terveyspalvelujen rakenne osin irrotetaan diagnooseista?

Olemme rakentaneet terveyspalvelut ja monet muutkin palvelut ongelmien ympärille, joka varsin looginen toimintatapa. Ongelmaksi olemme nimenneet sairauden tai oireen ja sen ympärille olemme rakentaneet palvelupolkuja, tiimejä, organisaatioita ja rakennuksia. Terveydenhuollon tuotanto on rakentunut pikkuhiljaa diagnoosien mukaisesti ja noudattaa varsin uskollisesti ICD-luokitusta. Tämä varmasti tehokas tapa tuottaa pistäytymislääketiedettä, mutta osoittautunut teknistyvässä yhteiskunnassa varsin sekavaksi tavaksi tuottaa laajemmin terveyttä ja hyvinvointia, sillä vastauksemme kaikkeen on ollut sairauslähtöisen palvelun lisääminen. Se on suistanut arkea lähellä olevat terveyspalvelut kaaokseen, jonka seurauksena sitten olemme lisänneet sairauslähtöistä terveyspalvelua aina vaan lisää. Mitä jos kuvitellaan, että palvelut olisikin rakennettu väestöterveyden riskit edellä?? Miltä se näyttäisi?

Idean tähän tarjosi entinen esimieheni Pekka Puska HS:ssä 31.10.2021. Hän kirjoitti: ”Rakenteellisen terveyspolitiikan mahdollisuudet on nähty muun muassa tupakoinnin ja liikenneonnettomuuksien vähenemisen suurissa menestystarinoissa. Nyt olisi aika panostaa lisää terveyspoliittiseen työhön. Kansantautiemme syntyyn ja terveyseroihin vaikuttavat riskitekijät tunnetaan varsin hyvin. Ne eivät poistu vain terveyskasvatuksella.”

Kun aikanaan aloitin Kansaterveyslaitoksen ensimmäisenä tupakka-asiantuntijalääkärinä vuonna 2001 muuttamaan tupakkapolitiikan ohjelman ehdotuksia toiminnaksi, niin käytännön toiminta oli juuri terveyskampanjointia ja kansalaiselle ei ollut juurikaan välineitä ja ammattilaisten tietotaito oli varsin suppea. Tehtiin Käypä hoito -suositus, rakennettiin vierotuspuhelin, vierotusportaali ja koottiin järjestöjen osaajia yhteen ja aloitettiin tutkijoiden verkostot. Tuolloin pääjohtaja Huttunen opasti minua: meillä on kolme kansanterveysongelmaa: tupakka, alkoholi ja ylipaino. Mitä jos systeemimme rakentuisikin riskien hoitamiseen eikä sairauksien hoitamiseen??

Mitä ovat terveyden yleisimmät riskitekijät? Suomalaisista ylipainoisia on arviolta 2,9 miljoonaa, alkoholin riskikäytön rajan ylittää noin 700 000 suomalaista, vaikeasti huumeriippuvaisia on arviolta 40 000 (mutta kustannukset noin 1,2 mrd. €/vuosi), päivittäin tupakoi noin 400 000. Eriarvoisuus on merkittävä terveyden riskitekijä. Suhteellisesti pienituloisia on 670 000. Lapsuuden kokemukset ovat merkittäviä terveyden riskitekijöitä ja köyhiä lapsiperheitä on Suomessa vuonna 2019 63 400 ja niissä 126 000 lasta, joissa tulot 60 % mediaanitulosta (1280 € kuukaudessa).

Jos palveluja halutaan erityisesti kohdentaa riskitekijöihin, niin meillä olisi elintapaklinikoita, joissa olisi mahdollisuus matalalla kynnyksellä saada tukea ravitsemuksen ja liikkumisen arjen muutosten tekemiseen. Tarjolla olisi digitaalisia valmennuksia erilaisille tarpeille, kohderyhmille ja monella kielellä, selkokielellä ja aistivammat huomioiden. Intensiivisempää tukea tarvitseville olisi ryhmävalmennusta, yksilövalmennuksia tai rinnalla kulkijoita. Sairastuessa suunniteltaisiin sairauden kannalta paras mahdollinen ravitsemus ja mietittäisiin liikkumisen rajoituksien huomioimista. Tuki- ja liikuntaelinten sairauksien ehkäisyssä ja hoidossa olisi mukana oman harjoittelun tuki ja matalankynnyksen tilat ja ohjaus. Häpeä poistettaisiin liikkumispuheista kokonaan. Käytössä olisi käyttäytymislääketieteen parhaat menetelmät. Yhteisöllisyyttä hyödynnettäisiin laajasti. Palvelujen kehittäminen olisi osallistavaa, kansalaiset ovat sentään arkensa parhaita asiantuntijoita. Taloudellista tukea saisi terveempien valintojen tekemiseen ja hankintoihin KELA:lta. Lääkkeitä ja leikkauksia voitaisiin käyttää tarvittaessa, nämähän eivät ole toisiaan poissulkevia. Niihin ohjattaisiin tarpeen mukaan. Puntarin lukema ei olisi loppumuuttuja vaan mieluummin hyvää kehitystä vahvistavat positiiviset merkit, kuten kasvikset lautasella, säännöllinen ruokarytmi ja arkiliikkumisen lisääntyminen. Klinikoiden motto voisi olla opitaan yhdessä!

Tupakoinnin lopettamisen tuki noudattelisi samoja periaatteita psyykkinen ja sosiaalinen riippuvuus edellyttävät poisoppimista, mutta koska kyse on kemiallisesti riippuvuudesta, niin tarvitaan käyttäytymisenmuutoksen rinnalle hoidon alkuun lääkkeitä helpottamaan fyysistä riippuvuutta. Jos tupakka on jo sairastuttanut, asiallinen lääketieteellinen hoito ja sen seuranta tärkeää, mutta silloinkin tuki arjessa olisi mukana. Sairauksienhoidon seurannassa matalan kynnyksen seuranta tupakoinnissa voisi toimia osana kuntoutumista ja siihen voisi liittää ravitsemuksen ja liikunnan keinoja jouhevasti. Tavoite olisi päästä tupakasta eroon, mutta jos näin ei käy, niin ainakin vähentämiseen pitää voida tyytyä ja seurata sitten arjessa valmiutta uuteen yritykseen.

Päihderiippuvuuden hoidossa alkoholin suurkuluttajat ja huumeriippuvaiset kohdattaisiin avoimin mielin. Päihdesairauksien moninaisuus ymmärrettäisiin ja keinovalikoima olisi laaja, erityisesti eri elämäntilanteisiin ja ikään liittyen. Päihteisiin liittyvät mielenterveyden haasteet otettaisiin heti alussa napakasti haltuun. Psykologiset ja lääketieteellisen tukikeinot olisivat saatavilla, vaikka vasta olisi huolissaan päihteiden käytöstään. Huoleen napattaisiin kiinni. Digitaalisia palveluita olisi tarjolla kattavasti ja samoilla periaatteilla kuin muissakin elintapa-asioissa. Vertaistuen merkitys ymmärrettäisiin ja sitä olisi runsaasti tarjolla halutessa. Arjen paineiden kestämiseen olisi tarjolla muitakin keinoja kuin päihteet ja tässä kansalaisyhteiskunnalla olisi vahva panos. Järjestökentän yhteistyö ulottuisi liikunnasta ideologisiin yhdistyksiin ja terveysjärjestöistä kulttuuriin. Yhteys työelämään olisi vahva. Päihteiden käytön riskeihin elinympäristössä olisi monipuolista tukea: kuntoutusta, työkokeiluja, työtapojen kehittämistä, asumista, arjen tekemistä ja huolenpitoa. Tavoitteena olisi saada oma polku kaikille päihdeongelmaisille. Tulos olisi sillä tekemisen vahvistuminen, asenteiden muutos sitä kautta ja hyvän arjen vahvistuminen. Ne nimittäin ennustavat päihteiden käytän saamista haltuun.

Yksi palvelu olisi elämäntilannepalvelut. Meillä pitäisi olla sellainen yksi paikka, jonne voisi mennä elämän murjoessa ja kertoa tilanteestaan. Nyt sellaisia ovat terveyskeskuksen päivystykset.  Ohjaamot Sinne voisi tehdä huoli-ilmoituksia. Sinne voisi olla yhteydessä monella eri keinolla; chatissä, sähköpostilla, puhelimella, verkon viestikanavia käyttäen ja vaikka avattarena, mutta olisi tärkeää, että sinne voisi mennä myös käymään. Sieltä mietittäisiin yhdessä, miten tilanteesta voisi päästä eteenpäin. Niiden kautta otettaisiin yhteyttä tarvittaessa YHDESSÄ eri palveluhiin ja siellä olisi mahdollisuus saada tolkullinen ihminen tueksi, jonka taustakoulutus voisi olla monenlainen. (Nimikkeestä voidaan järjestää kilpailu). Taloudellisiin asioihin saisi tukea nopeasti eikä vuokravelat kaataisi koko perheen tilannetta ja työkyky romuttuisi karenssien viidakkoon. Kouluttautumiseen ja elinikäiseen oppimiseen olisi ideoita ja tukea tarjolla. Vaikka tämä tolkullinen ihminen ei olisi kaikkien alojen asiantuntija, niin hänellä olisi mahdollisuus kysyä ja selvitellä, mutta etenkin kulkea mukana: kannatella, lisätä toimijuutta ja luoda toivoa. Toiminta voisi olla verkottunut eri yhteiskunnan sektoreille, kunhan sille olisi sovittu pelisäännöt, laatuvaatimukset ja seuranta. Tulosta mitattaisiin sillä, onko henkilö kokenut saaneensa elämänhallintaan lisää osaamista ja onko tuen tarve vähentynyt pitemmän ajan kuluessa eli osallisuus lisääntynyt.

Jos palvelujen tarkoitus olisi vähentää terveyden riskitekijöitä niin keskittyisimme kahteen kokonaisuuteen: elintapoihin ja elämänhallintaan. Tämä toki yksinkertaistus ja kummatkin monimutkaisia ja toisiinsa kietoutuneita. Ne kuitenkin lähes kaikkien sairauksien ja toimintakykyongelmien taustalla ja palvlut olisivat osa hoitoa ja kuntoutusta. Terveyskeskuksesta ja sairaalasta ohjattaisiin näissä asioissa ammattimaiseen ja kattavaan tukeen. Nyt ne sivuutetaan riskitekijöinä, mutta ehkä kuvittelemalla palvelut uusiksi, näkisimme mahdollisuuksia. Riskien ehkäisyyn ja loiventamiseen panostaminen nimittäin pitemmällä aikavälillä alkaa vähentää haittoja, kun kansalaisten arjen terveellisemmät valinnat yleistyvät ja osallisuus yhteiskuntaan paranee. Olen samaa mieltä Pekan kanssa: ” Kestävää kehitystä ei ole, että kaikki ongelmat pyritään ratkaisemaan julkista taloutta rasittavilla palveluilla.” Tarvitaan uudenlaisia investointeja terveyteen ja tuottavuuteen, myös terveyteen. Mitäs jos otetaan riskitekijät käsittelyyn lopputulemien sijaan?

Kirjoitusta inspiroineita lähteitä:

Nyt on taas aika ryhtyä toimiin terveyserojen pienentämiseksi HS 29.10.2021 Linkki tästä

Köyhyyden anatomia – tältä näyttää suomalainen köyhyys tilastoissa, YLE:n verkkojulkaisu Linkki tästä

Kestävä terveydenhuolto tehdään nyt

Elämme keskellä kriisiä, jollaisiin tulemme tottumaan, jos maapallon kantokyky romahtaa. Ilmatonmuutoksen seuraukset ovat taloudellisia, yhteiskunnallisia ja globaaleja. Terveydenhuolto on yksi osa yhteiskuntaa, jonka toimintaedellytykset muuttuvat, kuten nyt on koronan myötä nähty. Ilmastonmuutos vaikuttaa terveydenhuoltoon suoraan ja epäsuorasti. Maailman terveysjärjestön mukaan ilmaston muutos aiheuttaa 250 000 ylimääräistä kuolemantapausta vuosina 2030-50. Syitä kuolleisuuden elinolosuhteiden muuttuminen lähes kaikissa maissa. Ruokahuolto heikkenee kuivuuden ja kasvitautien takia ja se voi joidenkin arvioiden mukaan johtaa jopa 529 000 aikuisen kuolemaan vuoteen 2050 mennessä. Lisäksi lasten aliravitsemus ja sairastavuus sen myötä kääntyy taas nousuun. Lämpeneminen lisää ikääntyvien kuolleisuutta ja ilmansaasteet työikäisten. Kuolleisuuden nousu tarkoittaa lisääntyvää potilasmäärää terveydenhuollon palveluissa, jotka jo nyt ovat kuormituksen äärirajoilla monissa maissa. Terveydenhuollon painopiste on sairauksien hoidossa, mutta jos aiomme kestää tulevat kriisit, on kiinnitettävä huomiota enemmän myös ennalta ehkäiseviin rakenteisiin.

Terveydenhuollon kustannukset ovat keskimäärin länsimäissä 7-9 % bruttokansantuotteesta eikä osuus tule kasvamaan. Se tulee kilpailemaan niukkenevista resursseista, kun ilmastonmuutos syö kasvua. Koronakriisissä olemme havainneet, miten terveydenhuollon tuotannossa muutokset ovat nopeita, kun kriisi on akuutti. Tartuntatautein arvellaan lisääntyvän ilmastonmuutoksen ja osa tästä on terveydenhuollon ns. uutta normaalia. Samaan aikaa pitkäaikaisten sairauksien määrä ei laske, joten myös näiden hoidon kehittämiseen kannattaa paneutua.

Terveydenhuolto on heräämässä muutokseen. Malleja hoitoprosessien hiilijalanjäljen laskemisesta alkaa kehittyä ja kevennettäessä hiilijalanjälkeä vähentyvät usein kokonaiskustannukset. Resurssitehokkuus on monessa kohtaa sekä ihmisystävällistä, kestävää, että taloudellisesti tehokasta. Terveydenhuollon ekologinen jälleenrakennus on välttämätöntä varautumista ilmastonmuutokseen, jotta voimme tuottaa kansalaisille terveyttä ja toimintakykyä jatkossakin eikä koko tuotantoa tarvitse kriisien aikana ajaa alas. Digitaaliset ratkaisut ja ennakoivat palvelut ovat jo nyt näyttäneet voimansa kriisissä. Kestäviä ratkaisuja täytyy aktiivisesti etsiä ja kehittää ennakkoluulottomasti.

Kestävä arki sisältää monia terveyttä edistäviä asioita, kuten kasvispainotteiden ravitsemuksen ja liikkumisen lihavoimalla. Terveydenhuollossa voidaan edistää hyviä elintapavalintoja ja samalla kestävyyttä. Tämä yhteys on terveyden edistäjälle erityisen innostava, koska muutosten ei tarvitse olla radikaaleja ja niitä voi tehdä yksi kerrallaan opetellen. Suomalaiset ovat lähellä luontoa ja tuore väitös vahvistaa, miten multa ja metsä vahvistavat meitä. Meillä on monta syytä suojella lähiluontoa ja sen monimuotoisuutta. Säilytämme mahdollisuuden monipuoliseen lähiruokaan, pidämme liikuntapaikat lähellä ja vahvistamme vastustuskykyämme. Terveyden ylläpitäminen ehkäisee vakavia sairauksia, niin pandemiota kuin pitkäaikaisia sairauksia. Terveydenhuollon palveluissa kannattaa etsiä uusia tapoja lisätä kansalaisten mahdollisuuksia tehdä käytännön muutoksia arkeen. Käyttäytymistieteellinen tutkimus tuo tähän koko ajan uusia malleja ja digitaalisuus taas välineitä. Ottamalla nämä tehokkaasti käyttöön kevennetään palvelukuormaa ja tuotetaan terveyttä ja kestävyyttä.

Monet ovat huolissaan maapallostamme ja osa potee ilmastoahdistusta. Suuret linjavalinnat tehdään yhteiskunnan rakenteissa, joihin terveydenhuolto kuuluu. Jos kestävyys otetaan sosiaali- ja terveydenhuollon kehittämisen yhdeksi periaatteeksi, ei ammattilaisten ole vaikea löytää siinä rooliaan. Ammattilaisia tarvitaan katsomaan ja kertomaan, missä kestävyyttä voidaan lisätä käytännössä. Mainioita avauksia on tehty, kuten anestesiakaasujen talteen ottaminen Jorvin sairaalassa tai keuhkopotilaiden etäspirometriat Hyvinkään sairaalassa. Ne ovat konkreettista tekemistä, joilla vähennetään ilmastokuormaa ja samalla tuotetaan säästöjä. Terveiden elintapojen, luontosuhteen ja kestävyydenteemoja kehitetään Lahdessa Kestävät neuvolat hankkeessa yhdessä perheiden kanssa.

Kestävä terveydenhuolto kehitetään monitieteisesti ja yhdessä kansalaisten kanssa. Kyse on asenteiden muutoksesta, jossa alamme nähdä asioita uudella tavalla. Yksin kestävyys ei ehkä voi ohjata terveydenhuollon muutosta, mutta se voi tuoda siihen yhden lisähyödyn vaikuttavuuden ja terveyden tuottamisen lisäksi. Ilmastonmuutokseen varautumisen se tuo todeksi tähän päivään. Peliaikaa muutokseen tarvitaan, joten aloitetaan heti.

Taustalla luettua tai toimittua

Roslund et al- 2020. Biodiversity intervention enhances immune regulation and health-associated commensal microbiota among daycare children 

WHO should declare climate change a public health emergency, BMJ 2020. 

Sote-sektorin ekologinen jälleenrakennus – Ympäristöystävällisyys osana neuvolan arkea

LSV:n ilmasto ja ympäristö-sivut  https://lsv.fi/toiminta/ymparisto-ja-ilmasto/

600 naulaa ja omat asenteet puntarilla

Keväällä liikunnan harrastaminen muuttui. Kuntosali ja uimahalli salit vaihtuivat soutulaitteeseen kotona, television äärellä. Iltapäivien ohjelmatarjonta sisälsi monta uutta ohjelmaa, etenkin reality-sarjat olivat minulle uusi aluevaltaus. Suorastaan koukutuin ohjelmaan ”My 600-lb life”. Siinä kuusisataa (600) paunaa eli noin 270 kiloa painavat henkilöt ovat teksasilaisen vatsakirurgin laihdutusohjelmassa. Jäin katsomaan ohjelmaa ensin hämmästyksestä. Näiden ihmisten elämässä arjen tavalliset asiat muuttuivat mahdottomuuksiksi ja elämä typistyi sängyssä syömiseen. Kamppailun seuraaminen tuntui piinaavalta ja hävettävältä ja yhtä aikaa koukuttavalta. Aloin pohtia ohjelman kaavaa, joka tuntui toistuvan.

Ohjelman lääkäri on kaiken tietävä pelastaja. Toistuva lause on: ”Te olette tohtori minun viimeinen mahdollisuuteni!” ja sitä vahvistavat lääkärin vastaukset: ”Jos jatkat noin, olet pian kuollut.” Karskia puhetta riitti vastaanotoilla ja kommenttiraidoilla. Messiaanisuus toistui joka jaksossa eri muodoissaan. Lääkärin armopalat ovat toki suurempaa kaliiberia: vatsalaukun pienennys ja ihonpoistot. On aivan ymmärrettävää, että leikkausta ei kannata tehdä, jos syömisen säätelystä ei ole mitään merkkiä. Koska hoito on kallista, lienee todellisuus se, että ohjelmaan osallistuminen on taloudellisessa mielessä ainoa mahdollisuus saada kyseinen leikkaus. Laihtuminen esitetään hyväksynnän hakemisena ja epäonnistumisesta lääkäri sättii laihduttajaa armotta. Nöyryytys verhotaan mahdollisuudeksi ja tylyys hoidoksi.

Syöminen ja tunteet kulkevat käsikkäin. Monet osallistujat ohjataan psykologille ja taustalla paljastuu raskaita elämänkokemuksia, lähes poikkeuksetta. Turvattomuus ja rajattomuus ja vakavat hylkäämisen kokemukset tuntuvat yhdistävän tätä joukkoa. He ovat turvautuneet ruokaan lohtuna, joka nyt on tappava lääke. Kun tämä kuvio toistuu jaksosta toiseen, tuntuu erikoiselta, ettei psykologi ole mukana alusta saakka. Toivo herätetään, muttei anneta keinoja muutokseen. Syöminen liitetään tässä voimakkaasti häpeään ja samaan aikaan ruokaan tulisi luoda uusi ja terveempi suhde. Ruoasta nauttiminen on fysiologiaa ja neurologiaa. Tunnen surua osallistujien puolesta, kun heidät jätetään yksi kamppailemaan menneisyyden haamujen kanssa jääkaappinsa kanssa.  Ehkä siten saadaan parempaa draamaa?

Kuva ei ole kuitenkaan näin kaksijakoinen. Kun seuraa eri henkilöiden kamppailua, alkaa nähdä samankaltaisuuksia. Selviämisen keinot ja taidot ovat hukassa monella tapaa. Yksittäisten arjen asioiden hoitaminen on ollut jo lähtökohtaisesti vaikeaa ja sosiaalinen tuki heikko. Valintojen tekeminen ulkoistetaan muille ja syyt lihavuuteen löytyvät muualta kuin itsestä. Erilaiset selitykset aineenvaihdunnan hitaudesta ja liikkumisen mahdottomuudesta alkavat jo huvittaa, kun käristetyn kanakorin äärelle päästään vaikka millä keinoin, mutta pieniä puntteja ei jakseta nostella. Oma myötätuntoni alkaa hiipua. Mietin, että miltähän henkilöstä itsestään tuntuu kuunnella itseään ja selityksiään televisiossa? Suhtautuuko hän itseensä myötätunnolla vai häpeällä? Toisaalta ehkä ryhtyäkseen ohjelmaan laihduttajaksi, on kivuttava jo häpeän tuolle puolen.

Amerikkalainen elinympäristö ei helpota laihduttamista. Monet ovat turvautuneet pikaruokaan ja sitä saa kotiin 24 tuntia vuorokaudessa. Se on halvempaa ja vaivattomampaa kuin terveellinen ruoka. Kouluruokailuun ei selvästi ole kuulunut kasviksia, kun niihin ei olla totuttu. Laihduttajat valittavat jatkuvasti, miten vähän voivat syödä, vaikka salaattia ja höyrytettyjä kasviksia voisi syödä lähes rajatta. Puurot tai kokojyväleipä ei kuulu kenenkään ruokavalioon. Ruuan valmistaminen näyttää olevan uusi asia monelle. Mietin monta kertaa, että kivat kokkauskurssit voisivat toimia paremmin kuin vastaanotolla punnitseminen. Laihtuja saisi osaamista, ideoita ja tapaisi uusia ihmisiä. Noin käyttäytymisen muutoksen teorioiden valossa osallisuus, voimaantuminen, yhteisöllisuus ja pienet kokeilut sekä palaute voisivat toimia vielä tehokkaammin. Eikö heillä voisi olla mobiilivalmennusta 24/7?

Toisaalta, kevään edetessä ja kotisoutamisen lomassa, alan pikkuhiljaa ymmärtää tylyä lääkäriäkin. Jatkuvat selitykset ja tekosyyt ottavat varmasti päähän, kun lääkäri parhaansa yrittää jakaa ohjeita, tosin aina ovensuussa. Kun energian saanti on lähtenyt 10 000 kilokalorista päivässä ja tavoite on 2000 kilokaloria, niin ihan varmasti ohjeita noudattamalla pakosti laihtuu. Ongelma tässä on vain se noudattaminen. Poisoppiminen on kova homma ja vaatisi paljon tukea. Laihduttaja saa muutaman paperin dieettiohjeita käteensä ja siitä sitten laihtumaan. Onko ohjelman formaatissa pyritty vain suurimpaan mahdolliseen tuottoon, kun tieteen uusimmat keinot jätetään käyttämättä? Onko tavoite saada osa epäonnitumaan, jotta katsojana pääsen paheksumaan yhdessä lääkärin kanssa, että eipäs se nyt laihdu. Olo on kaksijakoinen: ymmärtävä ja paheksuva.

Kiinnostun aiheesta ja surffaan kyseisen sairaalan sivuille. Ne asiat, joista olen tässä kirjoittanut, on itseasiassa tarjolla sairaalan palveluissa, vaikka niistä ei ohjelmassa kerrota. Joudun uuden ihmetyksenvaltaan. Miksi laihtumisklinikan palveluja ei esitetä realistisesti pitkänä tuettuna matkana vaan yksilön piinaavana suorituksena. Eikö olisi helpottavampaa tietää, että laihtumiseen on saatavana tukea ja että kaikki sitä tarvitsevat. Nyt matka on yksinäinen, piinaava ja lähes mahdoton, jossa messiaan satunnaiset kohtaamiset antavat pientä valoa kohti leikkaussalin lamppua. Ehkä silloin lääkärin sädekehästä pitäisi jakaa osa kirkkaudesta ravitsemusterapeuttien, psykologien, hoitajien, ryhmävalmentajien, fysioterapeuttien, liikuntaohjaajien ja muiden ammattilaisten kesken.

Tosi-TV edellyttää selvästi kykyä asettua kisaajan asemaan eikä liikoja pohdintoja kannata harrastaa. Kauhistuminen on perustaito katsojalle.  Muutoin ohjelman viihdyttävyys katoaa, kun omat asenteet tässä tapauksessa lihavuutta, syömistä ja laihtumista kohtaan alkavat vaivata mieltä. Lääkärin asema ohjelmassa on erikoinen, samoin hänen käytöksensä. Suhde muistuttaa pienen lapsen ja vanhemman asetelmaa, jossa lapsi on näpistänyt kolikon vanhemman taskusta jääden kiinni. Kolikon saa omaksi, jos suostuu temppuihin. Katsoja voi valita puolensa, joista kumpikin yhtä häiritsevä. Tunsin myötätuntoa ohjelmaan osallistuneita kohtaan heidän kamppailussaan. Yhtä kaikki, koronakevään hämmentävin kokemus on ollut seurata näitä ns. tosielämän kamppailuja. Tarjosihan se hyvän syyn liikkua, minulle.

Ohjelma on Hengenvaarallisesti lihava ja sitä esitetään kanavalla Dplay

Turhaa tiedettä ei ole, on vain tiedettä

Tieto ei ole enää yksin valtaa vaan ymmärrys tiedon merkityksestä. Tiede on yksi keino synnyttää ymmärrystä maailmasta ja ihmisistä. Sen arvoon ja merkitykseen on IMG_6387kohdistunut kyseenalaistamista niin kadunhenkilön kuin valtiollisen toimijan suusta tai postauksessa. Kaiken maailman dosentit ja kesäisin lorvivat professorit luovat kuvaa turhasta joukosta. Tiede on välineenä epävakaa, se keksii ja etsii uutta, korjaa vanhoja käsityksiään jatkuvasti. Tieteen popularisointi on välillä vaikeaa eikä se anna varmuutta helpolla. Tieteen  eri lajien hyödyllisyyttä on koetettu mitata, punnita ja asettaa järjestykseen. Soveltava tutkimus voi tuoda suoria hyötyjä kohtuullisen nopeasti, kokeellisen matka arkeen on pitkä. Humanistis-yhteiskunnallinen tutkimus muuntuu arvoiksi, poliitikoiksi ja käyttäytymiseksi hitaalla tahdilla.

Tieteen yksi hienous on se, että emme me ihmiset tiedä mitä me tarvitsemme tulevaisuudessa. Meidän on tuotettava tietoa erilaisista asioista ja ilmiöistä, jotta selviämme tulevaisuudessa. Elämme nyt koronakriisiä. Tuntuu kuin kaikki tieto olisi sairauden yleisyyden tietoa, epidemiologiaa. Kun raaputtaa vähän pintaa huomaa, miten aamuisen lehden artikkeli on yhteenliittymä useiden tieteenalojen tuottamaa tietoa. Sitä on tarvittu epidemian tekijöiden kuvaamiseen ja ennustamiseen. Luin katsoo kansainvälisen epidemian leviämistä käsittelevää artikkelia, voi havaita monen eri tieteentekijän erityisosaamisen.

Maantietelijää on tarvittu selvittämään eri alueiden olosuhteita ja väestötiheyttä. Kaupunkimainen ympäristö on erilainen eri puolilla maailmaa. Se vaikuttaa olennaisesti epidemia leviämiseen. Kulttuurintutkimusta on tarvittu selvittämään ihmisten välisten suhteiden luonnetta, kuten perhesuhteiden läheisyyttä ja kohtaamisten määrää. Italialainen sukukäsitys on erilainen kuin norjalainen. Sosiologiaa on tarvittu sosiaalisen rakenteen selvittämiseen, jotta tiedetään, miten suuri osa on sosiaalisesti hauraita ja näin alttiita taudille ja se jälkiseuraamuksille. Näin tiedämme, ketkä tarvitsevat eniten suojaa. Matematiikan rooli on kaikessa merkittävä ja sen avulla malleja rakentavat epidemiologit, taloustieteilijät ja tilastotieteilijät.

Mikrobiologit ovat selvitelleet viruksen ominaisuuksia ja selvittänet epidemiologien kanssa tarttuvuuslukuja. Insinööritieteilijät ovat tutkineet pisarakaasujen liikkeitä ja yhdistäneet niitä mikrobiologien tuloksiin ja tartuntalukuihin. Terveystieteilijät mallintavat hoitoa ja hoitopaikkojen riittävyyttä edellisten perusteella. He tutkivat sairauden oireiden ja diagnostisten löydösten välistä suhdetta, jotta oikeat ihmiset saadaan poimittua testeihin. Biokemistit kehittävät diagnostisia testejä ja farmakologit etsivät lääkehoitoa sairastuneille. Näistä kaikista tiedoista mallintavat rakentavat sitten ennustemalleja, joihin voidaan liittää lisää tieteen tekijöiden tietoa.

Tässä nyt siis yhden sanomalehden artikkelin perusteella muutama tieteen alue, jota on tarvittu, että voimme jotenkin saada otetta tästä uudesta ja pelottavasta infektiotaudista. Mikään tieteenala ei ole turha, emme vain tiedä, koska sitä tarvitsemme. Arvostetaan tieteen monimuotoisuutta!

Kirjoituksen inspiroi HS juttu 7.4.2020. https://www.hs.fi/tiede/art-2000006466487.html

 

Keihin voit turvata hädän hetkellä?

Korona-virus myllää yhteiskuntia kaikkialla. Pelko, huoli ja epäluottamus viriävät tuntemattoman edessä. Talous sukeltaa, kun ihmiset, tavarat ja palvelut eivät liiku. IMG_7410_kirkkoTerveydenhuolto alkaa kuormittua ja huoli sen riittävyydestä on aiheellinen. Yhteisöjen kyky toimia poikkeustilanteissa vaihtelee ja kehittyvien maiden tilanne on erityisen vaikea. Mutta on se paljastanut muutakin yhteiskunnista länsimaissa. Se on muistuttanut siitä, miten luottamus  on yhteydessä yhteiskunnan kykyyn kohdata kriisejä. Onko viime kädessä kysymys siitä, keihin voimme luottaa, kun terveys on uhattuna? Ainakin pintapuolisesti katsoen on ainakin kolme kohdetta: yksilöt, lähiyhteisö tai yhteiskunta.

Kun Korona-viruksen pahin aalto laantuu, olisi hyvä tarkastella terveysjärjestelmiä ja niiden tuottamista niiden katastrofikestävyyden näkökulmasta. Vakavissa, ihmisten henkeä ja terveyttä uhkaavissa tilanteissa on olennaista, että toimintaketju on selkeä kaikille, tehtävät ja roolit sovittu etukäteen, välineitä on opittu käyttämään jo valmiiksi, viestien kulku ennalta sovittua ja ammattilaiset sitoutuneita toimintaan. Erityisen olennaista on, että kansalaisilla on luottamus järjestelmään ja ammattilaisiin, riittävästi tietoa ja helppoja kanavia saada tuoreinta tietoa. Lisäksi hoitoon hakeutumisessa ei saa olla fyysisiä tai sosiaalisia esteitä.

Suomi on selvinnyt hyvin epidemian alkuvaiheessa. Valmiussuunnitelmat on kaivettu esiin ja niitä on harjoiteltu alueellisissa valmiusharjoituksissa. Altistuneisiin on saatu yhteys hämmästyttävän hyvin. Työnantajat ovat olleet ennakoivia ja etätyönohjeita jaetaan sellaisissa töissä, joissa se mahdollista. Valtiolla on varastoja lääkkeille ja suojavarusteille. Väestölle viestitään keskitetysti ja tiheään eri kanavia myöten. Kaikki tämä luo turvaa kansalaiselle. Se lisää kykyä pysyä rauhallisena ja olla aiheuttamatta lisää työtä viranomaisille ryntäilyllä ja kaaoksella. Luottamus yhteiskunnallisten toimijoiden kykyyn on Suomessa  hyvä. Suomessa luotamme kuntaan ja valtioon ja näemme ne myönteisinä toimijoina arjessa.

Korona-virus saapui myös Italiaan ja on levinnyt siellä laajasti, maa on suljettu käytännössä. Italiassa on yli 50 miljoonaa ihmistä tiheästi asutuilla alueilla, joten tilanne aivan erilainen. Mutta niin on myös luottamuksen laita. Suurin turva saadaan laajasta suvusta, joten yhteiskunta on vähän ulkopuolinen toimija, jopa häiriötekijä. Se näkyy nyt karanteerin muun muassa uhmaamisena. Luottamus viranomaisten kykyyn huolehtia kansalaisten turvallisuudesta horjuu. Kokemus voi olla oikea, sillä Italian terveydenhuolto ei ollut varautunut riittävästi epidemiaan. Erikoissairaanhoito toimii valtion järjestämänä hyvin, mutta perusterveydenhuolto toimii yksittäisten perhelääkärien kautta eikä systemaattisuutta ole helppo luoda kymmeniin tuhansiin yksittäisiin klinikkoihin. Toiminta on normaaliolosuhteissa joustavaa, mutta kriisitilanteissa hajanaista. Tieto ei kulje viranomaisten välillä ja varusteita ja lääkkeitä ei ole varastoissa riittävästi. Korona on paljastunut terveydenhuollon huonon katastrofikestävyyden ja siihen kohdistuvan luottamuspulan.

Yhdysvalloissa on myös pulmia edessä. Luottamus on mukana tässäkin yhtälössä, mutta eri tavalla. Terveysviranomaiset ovat Yhdysvalloissa erittäin osaavia ja katastrofeihin tottuneita. Hoitokapasiteettiä maassa riittää. Pulmaksi saattaakin muodostua terveydenhuollon tuotantotapa, jossa hoito kilpailutetaan, se liittyy työpaikkaan, on kallista, eikä sosiaalisia tukia ei sairauden varalle juuri ole. Lisäksi työpaikka määrittää laajasti koko perheen terveydenhuoltoa. Yksilölle alkaa tulla esteitä varhaiselle hoitoon hakeutumiselle. Jo nyt nähdään, että ihmiset eivät hakeudu hoitoon hinnan vuoksi tai työpaikan menettämisen pelosta. Yksilön vapautta ja toimintaa korostavassa kulttuurissa luottamus itseen on tärkeää ja pärjääminen sekä sinnittely ovat kunniassa. Hoitoon hakeutumisen esteet ja sinnittely voivat olla taustalla esim. hoivakotiepidemiassa. Tauti on todennäköisesti tullut työntekijöiden mukana hoivakotiin tai ainakaan sen rajoittamisessa ei olla oltu napakoita. Yksilön oikeuteen tehdä työtä on vaikea puuttua.

Kenellä sitten on vastuu luottamuksen rakentamisessa tai sen heikentämisessä? Poliitikoilla. Lyhyen tähtäimen oman edun tavoittelu, tietojen vääristely, mustavalkoinen ajattelu ja viranomaisten samanaikainen moittiminen ja selän taakse piiloutuminen ovat niitä tekoja, jotka syövät kansalaisten luottamusta yhteiskuntaan. Suomessa nähdään tätä yhä enemmän. Se kuitenkin heikentää meidän kykyämme selvitä katastrofeista. Kansainvälisen katastrofikestävyyden arvioinnissa maskien varastot ja lääkärien määrä eivät yksi ratkaise. Poliittisen järjestelmän kyky tuottaa luottamusta yhteiskunnan toimintaan taitaa olla se villakoiran ydin.

Olen seurannut Korona uutisia ja kirjoittanut oppimateriaalia terveyden edistämisestä sekä muun muassa terveyspolitiikan edellytyksistä. Kaksi asiaa vain yhdistyi oudolla tavalla…

 

Mikä on Suomen idea?

Suomi rakentui kahdensadan vuoden ajan ajatukselle, joka tiivistyi 1860-luvulla: J.V. Snellmanin mukaan kansakunta syntyy historiallisen kehityksenä, jossa kansakunnan 2014-07-12 13.02.14henki, kulttuuri ja koulutus kehittyvät. Sisällissodan runtelema itsenäistyneen Suomen visio oli luoda mahdollisuuksia koko kansalle koulutuksen avulla. Toisen maailman sodan jälkeinen jälleenrakennus-Suomi pyrki sosiaaliseen kiertoon koulutuksella ja tämä tiivistyi lopulta peruskoulun tavoitteeksi 1970-luvulla. Kuuntelin professori emerita Liisa Keltikangas-Järvisen luentoa koulutusjärjestelmämme viime aikaisista myllerryksistä. Alkoi hirvittää, että eikö Suomi enää pyri kohti tasa-arvoista ja tasavertaista yhteiskuntaa. Onko Suomi hukannut ideansa?

Olin luullut, että koulujärjestelmän tavoite on tasoittaa erilaisista taustoista tulevien lasten tietä ja mahdollistaa lapselle paras mahdollinen koulutus. Kuulinkin, että koulujärjestelmämme on viritetty hyvin pärjäävien lasten ehdoilla. Tavoite on itseohjautuva ilmiöoppija, digitaalisten välineiden mestarillinen käyttäjä, joka tuottaa yhteiskunnalle taloudellista hyötyä. Lapsi ja lapsen kehittyminen tai oppimisen ilo eivät kuulosta riittävän tuottavalta. Luennolla kävi ilmi, miten koulusta tuntuvat puuttuvan kaikki sellaiset rakenteet ja käytännöt, joilla huomioidaan lapsen kehitysvaihe, lapsen sosiaalisen ympäristön vaikutus hänen kykyihinsä ja yksilölliset tarpeet. Olemme luoneet koulutusjärjestelmän, jossa annamme niille lapsille, joilla jo on. Koulu vahvistaa sosio-ekonomisia eroja eikä loivenna niitä.

Kuulostaa hurjalta. Onko taloudellisen arvon tuottaminen on lähes ainoa ihmisarvon mitta. Itseohjautuva, määrätietoinen ja suunnitelmallisesti toimiva lapsi on meille ihanne. Onko se yksi syy siihen, että meillä on koulussa poikkeuksellisen suuret oppimisen erot tyttöjen ja poikien välillä? Mukautuvatko tytöt helpommin arvontuottamisen välineiksi, kun pojat terveesti elävät ikäkautensa vaiheet rauhassa läpi? Miksi ihmeessä olemme virittäneet koulumme sellaiseksi, että emme huomioi eri ikäkausien, sukupuolien ja eri taustoista tulevien lasten erityisiä tarpeita. Sitten me syytämme yksilöitä, kuten tyttöjä, opettajia tai vanhempia. Tytöt eivät saisi täyttää odotuksia ja pärjätä, opettajat eivät vaan noudata parhaita ohjeita ja vanhemmat koulushoppaavat lapsilleen parhaaksi kokemansa koulut. Ihanko totta se on yksilöiden vastuulla?

Sama näkyy terveydenhuollossa. Kun katsomme terveyspalvelujen saatavuutta, kattavuutta ja rahallista arvoa näyttää, että se on viritetty siten, että tuotamme suhteessa enemmän koulutetummille kuin vähemmän koulutetuille. Erityisesti perusterveydenhuolto on jätetty rapistumaan omaan kunnalliseen jähmeyteensä. On hyvä asia, että työssäkäyvien palveluihin on panostettu rahaa ja ammattilaisia. Silti se kuvastaa arvojamme, joista muovaamme tavoitteet. Eikö terveydenhuollon tavoite ole tasata elämän lähtökohtien epätasa-arvoa ja kannatella sairauden kanssa kaikkia kansalaisia tasavertaisesti? Emme tavoittele selvästikään tätä, sillä esim. erikoissairaanhoito ei tuota tasa-arvoisuutta. Sonja Lumpeen väitöskirjassa vuodelta 2017 osoitettiin, miten sydäninfarktin hoidossa koulutetumman hoito on pysynyt yhtä paljon parempana koko 2000-luvun.  Terveydenhuolto on mukana luomassa terveyseroja. Työkyky ja taloudellisen tuottavuuden turvaaminen tuntuvat olen sen päätehtäviä, kuten koululaitoksenkin.

Nyt on syntyvyys laskussa, jota selitetään esimerkiksi nuorten itsekkyydellä tai perhetukien puutteilla.  Entäpä jos nuoret aikuiset ovat oppineet varhaiskasvatuksesta lähtien, että kansalaisen tärkein ominaisuus on taloudellisen tuottavuus, johon pääsee itsensä johtamisen ja sisäisen yrittäjyyden voimin. Koulu opettaa, että elämä on projekti ja resurssit pitää allokoida huolella. Elämän pitää olla asettunutta, turvallista ja tuottavaa, kunnes sitten voidaan hankkia lapsia. Miten niin hankkia? Vielä 1990-luvun alun vanhemmalle lapsia saatiin perheeseen, nyt niitä hankitaan.

Miksi Suomesta on sitten tullut tällainen yhteiskunta? Olemme korostaneet voimakkaasti ihmisen arvoa taloudellisena tuotantoyksikköä. Ihmisellä sinänsä arvona ei ole samanlaista merkitystä kuin hänen tuottamallaan panoksella, rahalla. Olemme lakanneet katsomasta ihmistä silmiin vaan katsomme hänen vero-otettaan. Käykö meille kuitenkin niin kuin Nokialle kävi. Siellähän lakattiin kuuntelemasta perustason työskenteleviä, hukattiin pienet arkiset havainnot ja parannukset. Tuottavuus oli lyhyen aikavälin ainoa tavoite ja kaikki sille alisteista. Sitä kautta ajauduttiin suureen tuhoon. Suomelle on ehkä käymässä juuri näin. Uskomme tilastoihin ja suuren tason talouden lukuihin, mutta emme halua nähdä sitä mitä ihmisille arjessa tapahtuu. Emme tavoittele kaikille samaa hyvää vaan toisille vähän enemmän. Kuitenkin tutkimus osoittaa, että kaikkien mukana pitäminen yhteiskunnassa on taloudellisesti tuottavampaa kuin osan pudottaminen kyydistä.  Olisiko kuitenkin aika ottaa alkuperäinen Suomen idea uudelleen käyttöön? Ihan vaan taloudellisin perustein?

Lähteitä, joita tässä on käytetty mietinnän sytykkeinä

HS 18.11.2018

Väitöskirja Lumme S (2017)

https://www.helsinki.fi/fi/uutiset/terveys/terveydenhuollossa-on-pysyvia-sosiaaliryhmien-valisia-eroja

World Bank report includes estimates of human capital for the first time. Human capital is the largest component of global wealth, pointing to the need to invest in people.

Miksi teemme elämän rypyistä sairautta?

Länsimainen ihminen on ajautunut sietämättömään tilanteeseen. Elämän epävarmuutta 2014-10-12 18.27.21ja sattumanvaraisuutta ei voi selittää ulkoisella tekijällä kuten jumalten tahdolla tai edellisen elämän pahoilla teoilla. Olemme omien valintojemme, ruumiimme ja tekojemme armoilla. Homo economicus mittaa arvoaan suorittamalla ja olemassa tuottava. Työssä on oltava taloudellisesti tuottava. Perhe tuottaa laadukkaita lapsia. Vapaa-ajalla tuotetaan hyvinvointia. Sairaudet hoidetaan alta pois. Riskien ennakointi, minimointi ja ratkaiseminen hoidetaan keräämällä minä-minä-dataa itsestä härpäkkeillä.

Terveydenhuolto on tehnyt oman osuutensa tässä ihmiskuvamme muutoksessa. Puhumme medikalisaatiosta, kun me lääkärit olemme ottaneet uudenlaisia rooleja ihmisten elämänalueilla, joille emme kuuluisi. Olemme luoneet määritelmiä elämän luonnollisista vaiheista ja tehneet niistä diagnooseja. Keksimme diagnooseja, joita voimme etsiä ja löytää (overdetecting). Suru ei ole sairaus vaan luonnollinen reaktio menetykseen (DSM-V) ja ihmisen ruumiin ominaisuuksiin kuuluu kulua käytössä (ICD-10). Kun olemme luoneet diagnoosin, niin sen ympärille rakennamme menetelmiä erotella näitä elämänkulussa koettavia ja havaittavia asioita eri luokkiinsa. On vakavaa mielipahaa, keskivakavaa mielipahaa ja lievää mielipahaa. Luomme mittareita ja diagnoosivälineitä ja käytämme niitä innolla (overdiagnosing). Kun sitten löydämme jotain, niin sehän on pakko hoitaa ja sorrumme ylihoitoon (overtreatment). Kun ylidiagnosoitu aiemmin terve ihminen saa keksityn taudin ylihoidosta haitan, niin sitten hoidamme haitan aiheuttamaa aitoa kipua ja vaivaa.

Miten tässä näin kävi? Olemmehan koulutettuja tekemään ihmiselle hyvää ja suojelemaan terveyttä. Syyt ovat inhimilliset, olemme kaikki ihmisiä. Ihmislaji luokittelee saadakseen maailmaan tolkkua. Luomme itsellemme hallinnantunnetta luokittelemalla asioita näennäiseen järjestykseen.  Olemme kehitelleet eläinluokat, kivilajit tai alkuaineluokat. Kun sairaus voidaan luokitella johonkin lokeroon: tiedämme mistä on kysymys. Se voi antaa syyn oireille ja vapauttaa sosiaalisesta leimasta: en ole laiska vaan minulla on sairaus.  Sillä on silti varjonsa. Se voi passivoida tai leimata. Diagnoosin taakse voi piiloutua tai piilottaa. Se on ammattilaisen vallankäyttöä. Diagnoosi ei hoida meitä.

Lääkärin yksi tapa hallita epävarmuutta on ICD-järjestelmä. Kun aloitin lääkärinä, ICD-kirja oli noin 150 sivuinen punainen opas ja nyt se on tuhansien sivujen mammuttimainen tietokanta, jossa erotellaan erikseen alligaattorin ja krokotiilin purema omaksi diagnoosikseen. Olemalla näennäisen tarkka diagnoosissa, minulla on tunne, että teen laadukasta työtä. Noudatan minulle annettua velvollisuutta toimia tieteellisesti ja tarkasti tarjoamalla potilaalle mahdollisimman tarkan diagnoosin. Varsin harvoin potilaan hoidon laadun kannalta on olennaista päästä nippelitasolle ja silloinkin sen koodaaminen sisältää suuret virhemarginaalit.

Ylidiagnosointi syntyy epävarmuudesta. Kansalainen haluaa tietää ja ammattilaisella on uusia kivoja värkkejä tuottaa tietoa potilaastaan. Kun kerran voimme kuvata magneetilla rasitusvammaa, niin miksi jättää se tekemättä. Hoito kyllä ihan sama, mutta tiedämme mitä hoidamme. Pulmia on useita. Kun tutkitaan kuvantamisella tai verikokein seulonnalla terveitä ihmisiä, niin löydetään sairauksia, joita ei muutoin olisi löydetty tai löydöksellä ei ole merkitystä. Tietoa alaselän luuston muutoksesta ei voi ottaa pois ihmiseltä ja sen jälkeen oireet voidaan selittää muutoksella eikä istumatyön ja liikunnan puutteella. Löydökseen on helpompi määrätä laboratorio tai kuvantamisen jatkotutkimuksia ja lääkkeitä.

Tutkimusmenetelmämme ovat epätarkempia kuin uskomme. Biologinen vaihtelu yksilön kohdalla on suurta ja peräkkäiset mittaukset vaihtelevat samallakin potilaalla 5-25 % välillä. Mittausajankohta vaikuttaa. Verenpainearvot ovat korkeampia iltaisin kuin aamuisin, vastaavasti talvella  korkeampia kuin kesällä. Mittausarvojen rajat eivät ole välttämättä vain normaaleja tai poikkeavia vaan ne on luotu tilastollisin mallein ja/tai sovittu asiantuntijoiden kesken. Tiedämme, että kolesterolitaso nousee keski-iän jälkeen keskimäärin 0,5-1 % vuodessa, joten toistomittauksiin voi varautua 5-10 vuoden välein. Lääkitystä syödään kuolemanriskin pienentämiseen, ei laboratorioarvojen laskemiseksi ja osa saa lääkkeestä vain haitat.

Terveydenhuollon raha ei ole rajaton. Ylidiagnostiikka on rahan siirtämistä sairailta terveille. Mitä enemmän teemme valikoimattomia tutkimuksia varmuuden vuoksi, sitä enemmän käytämme rahaa niihin ja niiden jälkipyykin setvimiseen. Ennaltaehkäisy on järkevää, mutta silloin sen tulee perustua tieteelliseen näyttöön vaikutuksesta suuren joukon terveyteen. Se, että joku hyötyy, ei ole riittävä peruste. Terveysongelmiemme alkutekijöitä ovat edelleen ravitsemus, liikkuminen ja päihteet. Rahaa kannattaa käyttää madaltamaan kynnystä arjen terveempiin valintoihin ja tekoihin. Siinä ei tarvita edes lääketiedettä.

Ylihoitaminen on helppo ymmärtää. Lääkärin ammattiin hakeutuu ihmisiä, joilla on sisäinen halu auttaa toisia ihmisiä. On paljon vaikeampi kysyä potilaalta ja itseltään: ”Mitä jos en tekisi mitään?”. Kirurgian professori opetti aikanaan, että hän voi opettaa kenet vain leikkaamaan, mutta vain hänellä menee vuosia opettaa se, milloin ei saa leikata. Vaikeinta on kertoa se potilaalle. Pettymyksen tuottaminen ei ammattilaiselle helppoa. Haluamme antaa edes jotain toivoa tai siirtää sitä pettymyksen hetkeä tuonnemmas. Hyväksymme lääkäreinä heikosti tehtyjä tutkimuksia hoitomme perustaksi, jos niissä annetaan pieni mahdollisuus parantumiseen tai hyötyyn. Samalla unohdamme biologisen tosiasian lääkkeen vaikutuksesta: jos sillä on vaikutus, niin se on sekä hyödyksi, että haitaksi. Sama koskee toimenpiteitä. Haitatonta lääkettä tai leikkausta ei ole, kyse on aineen vaikutusmekanismista ja annoksesta tai toimenpiteen laadusta ja tekijästä.

Olemme medikalisaation suossa yhdessä: kansalaiset ja lääkärit. Voimme yhdessä edellyttää terveydenhuollon tutkimuksilta, diagnooseilta ja hoidolta perusteita, joista suurimman osan tulee pohjautua tieteelliseen tutkimusnäyttöön.  Minusta voisimme ottaa potilaan mukaan antamaan meille arjen palautetta hoidosta. Malli löytyy kodinkoneliikkeestä. Imurin ostajana minulta kysyttiin vuoden kuluttua, miten imurini toimii ja olenko siihen tyytyväinen. Leikkauksen jälkeen selvitetään kiinnostaa vain, että olenko elossa tilastoissa. Ottamalla potilaat aidosti toimijoiksi saisimme ehkä tietoa hoitojen vaikutuksista, haitoista ja vaikutuksista nopeammin kuin odottamalla haittarekisterien koosteita. Elämän rypyissä huolenpito ja välittäminen voi tapahtua ihan ilman diagnoosia.

 

Kirjoituksen taustalla on Too much medicine -seminaari, joka käsitteli yllä olevia aiheita Helsingissä elokuussa 2018. Erityisesti professori James McGormackin podcasteihin kannattaa tutustua Tästä linkkiin

 

Nirppalive, leppoistamaton luontokanava

Kaupunkien perusrakenteita, tien rakenteita, vesi- ja lämpöputkia, korjataan Suomessa kesäisin, ymmärrettävästi. Kaupunkien keskustat muuttuvat kaivaustyömaiksi, kapeiksi poikkeusreiteiksi ja nutiseviksi sepelipoluksi. Päivittäinkin muuttuvat reitit aiheuttavat päänvaivaa. Autolijoiden aggressivisuus nousee suorassa suhteessa ruuhkajonon pituuteen. Pyöräilijällä ja kävelijällä menee hermot toisiinsa ja yhdessä remontteihin.2014-09-05 18.14.14

Teiden kaivannot aiheuttavat suurinta kiusaa siellä missä kuljemme suurina joukkoina. Työntekijät saavat kokea kiukkuista huutelua, huomautuksia ja vähintäänkin mulkoilua. Työt alkavat aamuvarhaisella ja työmatkalaisten ruuhka-aikaan työmailla voi olla hyvin ansaittu kahvitauko. Työn tekeminenkin voi olla vaikeaa, kun emme noudatakaan annettuja reittejä vaan poukkoilemme keskelle työmaata.

Seurasin yhden kiireisen risteyksen kaaosta liikennevaloja odotellessa. Se oli melkoinen näytös. Se olikin melkoinen nirppailijoiden kokoontumisajo. Jalankulkijat mutisivat pyöräilijöille, pyöräilijät toisilleen, molemmat puivat nyrkkiä autoilijoille, joista sitten osa näytti sormien vilautteluosaamistaan. Liikennevaloja korvannut liikenteen ohjaaja sai varoa niin autoja, pyöriä kuin jalankulkijoita, jotka jättivät huomioimatta ohjaajan kiellot. Aina joku ajatteli ehtivänsä livahtaa autojonon edestä tai autoilija jalankulkijoiden välistä.

Kaikki eivät pääse kokemaan kesäkaupunkilaisten parhaita kokemuksia. Siksi ehdotankin luontokokemuskameroiden vastapainoksi kaupunkikokemuskameroita. Pahimpiin teiden kaivantojen läheisyyteen asetetaan livekamera kuvaamaan kaaosta. Näin tarjoutuu mahdollisuus seurata livenä kaupunkilaisten ja tieremonttien kohtaamisia. Nirppalivestä voisi seurata sitä, miten me arvostamme katujemme kunnostajia, lämpöputkien asentajia tai raitiolinjojen rakentajia. Tietenkin häiritsemättä itse kohteita, kuten luontokameroissakin.

Näkyväksi tekeminen on ensimmäinen askel muutoksessa. Nirppaliveä katselemalla voimme oppia, miltä nirppailumme näyttää ja mitä siitä seuraa. Toisaalta se voisi avata kaupunkien suunnittelijoille sitä todellisuutta, jota huonosti suunnitellut remontit aiheuttavat. Vaikka kolme kuukautta tuntuu suunnittelijan pöydällä lyhyeltä ajalta, niin arjessa lastenrattaiden puskeminen sepelissä muutamia viikkojakin tuntuu ikuisuudelta. Nirppaliveä seuraamalla ehkäpä seuraava katuremontti alkaakin suunnittelemalla jalankulkijoille ja pyöräilijöille turvalliset reitit ennen kuin katu kaivetaan auki.

Nirppalive-lähetyksille löytyy varmasti muitakin kaupunkikokemuksen elämyskohteita, sillä nirpat eivät ole harvinaisia, toisin kuin Saimaan norpat.

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑