Etsi

Kristiina Patja

Ajattelen, siis olen

kategoria

Yhteiskunnallista pohdintaa

Yhden lompakon taktiikka terveydenhuollossa

IMG_3611Suomessa on käynnissä terveydenhuollon uudistus, jossa toivottavasti on mukana myös sosiaalihuolto. Alkuperäinen tavoite lievittää yhteiskunnan väistämättömän eriarvoisuuden ja sen seurauksena syntyvän ylimääräisen sairastavuuden ja pärjäämättömyyden taakkaa. Hyvinvoinnin edistäminen, kärsimyksen lievittäminen ja toivon antaminen olivat uudistuksen ytimessä. Sitten hallituspuolueiden lehmänkaupat alkoivat ja poliittisen hinnan vääntäminen alkoi. Nyt huhuillaan uusin termein muutoksen autuutta: valinnanvapaus, saatavuus, monituottajamalli, palveluvalikoma, palvelujen sirpaleisuus, palveluverkko ja tuottavuusloikka.

Monet sanoista on käännetty Yhdysvaltalaisten terveysyritysten strategioista tai kansallisista tavoitejulkaisuista. Ne on luotu järjestelmään, jossa kansalainen valitsee vakuutusyhtiön, joka tuottaa tämän kansalaisen kaikki terveyspalvelut tai hankkii ne hänelle sopimusten kautta. Tavallaan kuten kunta on tällä hetkellä vastaava toimija ja kansalainen valitsee terveydenhuoltonsa päättäessään missä asuu. Tietenkään emme ajattele asiaa muuttopäätöksissä, mutta periaatteessa näin.

Useiden maiden mallissa, kuten Yhdysvalloissa tai Saksassa yksi tuottaja hallinnoi koko terveyspalveluketjua ennalta ehkäisystä sairaalahoitoon. Toiminnassaan se pyrkii optimoimaan sen laatua ja kustannuksia. Jos se onnistuu pitämään kansalaisen terveenä tai sairauden sattuessa toimintakykyisenä, tuottajan tuotto säilyy tai kasvaa. Tyypillisesti väestöpohja on vähintään miljoona ihmistä, mutta 10-15 miljoonan väestöpohjalla toimivia palveluntuottajia on Yhdysvalloissa useita.

Yhden lompakon omistajilla on suuri kiinnostus sairauksien ehkäisyyn, sillä he hyötyvät suoraan kansalaisen hyvästä toimintakyvystä ja hyvinvoinnista. Suuresta koosta on etua. Kun yksi tuottaja hallinnoi koko ketjua, kaikki kustannukset tulevat näkyviin eikä systeemissä kannata osa-optimoida eli siirtää kustannuksia toisella palveluntuottajalle. Suomessahan tämä on todellisuutta, josta haluttaisiin päästä eroon. Palvelutuottaja alkaa nopeasti nähdä, että ennaltaehkäisyn proaktiiviseen eli ennakoivaan toimintaan kannattaa lisätä rahaa ja vastaavasti vähentää raskaasta hoidosta. Puhelimeen ja verkkoon on luotu etsiviä palveluita mm. varhaiseen masennuksen tunnistamiseen. Suuren tuottajan on mahdollista luoda kattava valikoima palveluita erilaisilla välineillä ja liittää ne yhdeksi joustavaksi kokonaisuudeksi. Kansalainen voi siirtyä helposti puhelinpalvelusta masennusryhmään ja saada ajan lääkärille ja takaisin. Uudenlainen rahan suuntaaminen on vähentänyt raskaan hoidon tarvetta. Yhdysvalloissa palveluntuottajat ovat sulkeneet sairaaloita. Näin muuten on käynyt Suomessa EKSOTE:ssa psykiatrian matalan kynnyksen palvelujen kehittämisen jälkeen.

Lompakko taskussa tarkastelee laatua harkiten. Kun tavoite on tuottaa terveyttä, hyvinvointia ja pärjäämistä, niin niitä on mitattava. Se on merkinnyt kansalaisten mukaan ottamista, mutta samalla tieteellisen näytön vahvaa roolia arvioinnissa. Terveyshyöty-käsite on syntynyt ristiriidasta, jossa hoito voidaan kokea hyödylliseksi, vaikka se ei sitä ole. Uskomushoito on tästä ääriesimerkki, mutta terveydenhuollossakin tehdään (terveys)hyödyttämiä asioita. Suuren lompakon kanssa on mahdollista ammatillistaa terveyshyödyn arvioinnin. Terveyshyödyn arviointiin tarvitaan suuri aineisto, mielellään miljoonien kansalaisten tietoja. Suomessa tämä on nähty kansallisena toimintana. Silti rahaa on siirretty pois mm. THL:stä, jossa tätä työtä on tehty. Laadun arviointi on paikallista toimintaa, mutta vertailemisen varmistamiseksi tarvitaan iso joukko osaajia.

Suomen Sote-puheissa ei terveydenhuollon ammattilaisten osaamiselle ja sen kehittämiselle tunnuta antavan arvoa. Se ei näy edes juhlapuheissa, mittaristoissa eikä resursseissa. Viime vuosina yhdysvaltalaisten terveyspalvelutuottajien laatuarvioihin on otettu yhä useammin mukaan terveyttä käytännössä luovat ammattilaiset. Heidän osaamisensa kautta syntyvät vaikutukset käyttäytymisen muutoksessa, hoidossa ja toimenpiteissä. Suurimpien terveydenhuoltoyritysten tavoitteissa on aina mukana ammattilaisista huolehtiminen. (esim. Health Partners: Support a continuous learning environment). Tämä edellyttää ammattimaista otetta ja tekijöitä. Ammattilaisille se on tarkoittanut palkkauksen perusteiden muutoksia ja ammatillisen kehittymisen osoittamista. Jos halutaan maksaa vaikuttavasta ja laadukkaasta työstä, se edellyttää oikeudenmukaista arviointia. Sen kehittämiseksi tarvitaan riittävät leveät hartiat.

Monen vaikean sote-jargon sanan, kuten vaikuttavuusperustaisuus, taustalle tarvitaan uudenlaisia ammattilaisia ja tekemistä. Siksi niiden viljeleminen perusteina milloin avopalvelujen yksityistämiselle, palvelusetelille tai kuntoutuksen kilpailutukselle on erikoista. Jotta ne toteutuisivat kansalaisen kannalta hyödyllisesti, tarvitaan yksi riittävän kokoinen lompakko, jolla tasataan kustannusriskiä, luodaan uudet palvelut, arvioidaan palvelujen koettu laatu, kustannuslaatu, tieteellinen näyttö sekä huolehditaan ammattilaisista. Näitä ei tehdä nyrkkipajoissa. Se on nyt nähty nykyisessä järjestelmässä. Terveydenhuolto on varmasti yksi yhteiskunnan monimutkaisimmista kokonaisuuksista. Pikkuisten osien kilpailuttaminen ja pilkkominen eivät ratkaise nykyisiä ongelmia. Kyllä se ansaitsee ihan oikean yhden lompakon taktiikan.

Ahdistelu on vallankäyttöä – #metoo -pohdintaa

IMG_3599Seksuaalisen ahdistelun ja –häirinnän keskustelu nousi pintaan ja keskusteluun aivan uudella tavalla #meetoo twiitin myötä. Aihe on vaikea, koska se on väärin, koskettaa monia, se tapahtuu ihmisten välisessä toiminnassa ja sitä pohtiessa nousee ikäviä tunteita. Silloin me ihmiset alamme saivarrella, kierrellä ja pyöriä aiheen ympärillä ja sen ydin alkaa hämärtyä. Näin me teemme tiedostamattamme, kun koetamme olla ns. objektiivisia. Samalla hävitämme ytimen ja keskustelu harhautuu väittelyyn siitä, voiko kukaan enää halata työtoveria koskaan tai saako toisen uutta kampausta kehua. Hulluimpana huolena aletaan miettiä, miten pariutuminen onnistuu, kun kaikesta flirtistä tulee ahdistelua. Onko siis niin, että väestöräjähdys saadaan loppumaan seksuaaliseen ahdisteluun puuttumalla?

Kyse on vallasta. Miksi miehet kokevat, että heillä on kulttuurissamme sellainen valta-asema, että he voivat kommentoida heille tuntemattoman naisen vartaloa julkisella paikalla ja koskea siihen ilman lupaa? Kun 15-vuotias tyttö kävelee rautatieasemalla ja nelikymppinen pukumies huutaa perään: ”Hyvä perse, anna pilluu”. Ajatteleeko tämä mies todella, että tämä kaunis, nuori tyttö pysäyttää koulumatkansa ja hihkaisee riemusta, että missä ja milloin. Syntyykö tästä se syvä ihmissuhde, jollaisesta me yleensä haaveilemme. Entä miehen poika, joka koulussa sitten puristaa tätä samaa tyttöä takapuolesta? Ihan läpällä vai? Kumpikaan ei ole humalassa, jolla Suomessa huonoa käytöstä voi puolustella (miksi?). Miksi kulttuurissamme emme paheksu syvästi toisen seksuaaliseen koskemattomuuteen julkisessa tilassa? Se, että myös joskus naiset huutelevat miehille, ei merkitse sitä, että se saa jatkua. Huutelijat ovat vähemmistöä joka tapauksessa. Sitä ei lailla saa yksin kuriin vaan meidän on muutettava asenteitamme. Siis meidän kaikkien. Sen pienen joukon miehiä on luovuttava tästä tympeästä vallasta ja kunnioitettava ihmisen oikeutta koskemattomuuteen. Myös naisten, jos toimivat samalla tavalla ja meidän muiden on puututtava siihen nähdessämme sitä. Ruumiini on minun ja se on koskematon muille, kunnes toisin päätän.

Me kaikki tunnistamme ahdistelun sen kohdatessamme. Jos työkaveri halaa kevyesti lohduksi tai tavatessa, se ei ole ahdistelua. Jos et ole halaaja-tyyppiä niin vetäydyt ja olette vain vähän noloina kummatkin. Yleensä tämä ei toistu. Kun halaava työkaveri samalla vetää sinut aivan liki ja puristaa sinua pakarasta, se on ahdistelua. Tai istut työkoneella ja työkaverisi tulee takaapäin ja puristaa rinnoista, se on ahdistelua. Kun hississä työkaverisi puristaa sinut seinää vasten ja hönkii kaulaasi. Kun työkaverisi siirtää sinua jonossa tarttumalla pakaroihisi. Kun työkaverisi sivelee polviasi lounaspöydän alla. Kaikki nämä ovat ahdistelua eivätkä mitään tuttavallista ystävällisyyden osoitusta. Kun korvaa vielä työkaveri sanan sanalla esimies, niin ahdistelun vakavuus vain kasvaa. Sukupuoliset alueet eivät kuulu työkaverien käsille vaan ne on varattu yksityiskäyttöön. Se oikeus kuuluu kaikille ikään, sukupuoleen, seksuaaliseen suuntautumiseen tai kulttuuriseen taustaan riippumatta.

Sanallinen ahdistelu ja häirintä koetaan vaikeiksi määritellä. Huumori on rankka laji eikä siinä aina voi onnistua. Kun seisotaan ylibuukatussa bussissa tuttujen kesken ja mies heittää naiselle, että voit istua polvelleni, niin mitä se sitten on? Se riippuu siitä, miten hyvin henkilöt tuntevat toisensa. Ihan tuntemattomalle se on häirintää, tutulle naiselle ehkä huonoa huumoria. Oma sukunimeni on sen verran humoristinen, että sen varjolla on saanut oman osansa huonosta huumorista. Kun baarissa opiskelukaveri kysyy minulta, että millainen patja on paras panna, niin häkellyn. Nyt osaisin jo vastata, että sinun tapauksessani ei minkäänlainen. Mutta vain elokuvissa ihmiset osaavat kivan napakasti vastata seksuaaliseen häirintään. Tosielämässä me jähmetymme, kauhistumme ja sitten vasta tunnin päästä osaisimme reagoida. Jos vitsin kohde siis jähmettyy, niin pieleen meni. Silloin voi pyytää anteeksi ja oppia, että tämän ihmisen kanssa ei tämä huumorinalalaji toimi. Koeta muuta huumorin aihetta tai tee pilaa itsestäsi. Erehtyminen on inhimillistä, mutta oppimattomuus ei. Vonkaamisellakin on rajansa.

Parinmuodostuksen anatomia on kummallista ja siinä tullaan varmasti liki. Se tapahtuu yhteisymmärryksessä. Ylilyöntejä tapahtuu illan humussa. Silti muistan kyllä baarista miehiä, jotka tanssilattialla vain kähmivät tanssivia naisia sen kummemmin mitään tavoittelematta. Tai niitä, jotka kumartuivat baaritiskillä vuorena ylitsesi ja tunkivat kädet kaula-aukkoon. Molemmissa oli kyse vallankäytöstä, ei mistään flirtistä tai parinmuodostuksesta. Usein he olivat vähän vanhempia kuin me tuolloin ja heidät ns. tunnettiin. Tässä naiset varmaan ovat myös ahdistelijoina ja nuoret miehet kokevat samaa ahdistelua baareissa. Baarielämä ei voi muodostua tilaksi, johon ihmisen tulee asettua vapaaksi riistaksi kaikille. Kyllä sen silmäpelin, juttelun, puoleen kumartumisen, pienen hipaisun ja keinuvan tanssin jälkeen puhutaan parinmuodostuksesta. Sen voi itse valita, kumpikin. Kyllä sen yleensä tietää. Ja sen voi sitten panna poikki siitä kohtaa, kun se ei enää tunnu luontevalta. Ei sillä ahdistelua voi perustella.

Keskustelussa seksuaalisesta ahdistelusta ja -häirinnästä keskustellaan vallasta ja ihmisarvosta. YK:n ihmisoikeuksien julistuksessa kaikilla ihmisillä on sama ihmisarvo, oikeus vapauteen ja koskemattomuuteen. Näitä kaikkia loukataan seksuaalisessa ahdistelussa ja häirinnässä. Kun suurin osa fyysisistä ahdistelijoista on miehiä, niin on kysyttävä, miten saamme muutettua kulttuuriamme niin, että miehet eivät näe koe voivansa loukata naisen koskemattomuutta. Jos etsimme ratkaisuja, on ongelmien juurisyyt tunnistettava. Eikö meillä siis kunnioiteta ihmistä lähimmäisenä? Miksi esineellistämme toisiamme ja näin koemme voivamme kohdella heitä huonosti? Silloin emme puhu miehistä tai naisista vaan meistä kaikista.

 

Karu jatkolukemisto aiheesta on WHO:n raportti aiheesta 

Miksi korkean virkamiehen kiemurtelu vaivaa?

IMG_3721Oikeuslaitoksen korkein syyttäjä suosi veljensä yritystä ja jatkoi sitä vaikka toiminnan eturistiriita tuotiin hänelle tiedoksi. Helsingin Sanomein mukaan hän toteaa, että mistään tarkoituksellisesta tai piittaamattomasta menettelysääntöjen rikkomisesta ei ole ollut kysymys, vaan pikemmin olen ollut ajattelematon ja harkitsematon.” (HS 21.10.2017). Miten johtava lainopillinen asiantuntija voi olla näin ymmärtämätön eturistiriitojen arvioimisessa? Hänen asemaansa luulisi kuuluvan erityinen oman toiminnan tarkkuus ja herkkyys siihen koskevaan arviointia kohtaan. Silti hän päätti jättää kuuntelematta muita. Minusta se ei ole enää ajattelemattomuutta vaan jo sen jälkeen tuottamuksellista. Mistä on oikein kysymys, kun yhteiskunnan huipulla näkökenttä sumenee?

Pitkälle kouluttautuneet ja vakaissa asemissa olevat ihmiset, kuten minäkin, tottuvat etuoikeuksiinsa ja asemaansa. He alkavat pitää niitä itsestään selvyyksinä ja jopa ansaittuina. He työskentelevät organisaatioissa, joihin on syntynyt etuisuuksia. Työhön liittyy edustamista, matkoja ja kulttuuritilaisuuksia. Johtavassa asemassa voi olla käytössä oma luottokortti ja työsuhdeauto. Joskus etuudet ulottuvat perheenjäseniin ja puolisollekin maksetaan matkoja ulkomaita myöten. Olen seurannut tilannetta, jossa ulkomaille otettiin ystävä puolison työkiireiden estäessä matkalle lähdön. Muutoinhan saavutettu etuus olisi jäänyt käyttämättä. Nämä etuudet ovat osa tätä etuoikeutettujen maailmaa ja niihin tottuu eikä niitä niin helposti kyseenalaista. Paitsi ehkä joskus vierestä katsellessa. Uskoisin, että näin käy ihan kaikille. Ne eriyttävät etuoikeutettuja ns. muusta työelämästä, jossa säännöt ovat tiukemmat ja liikkumavara kapeampi.

Mittatikkumme toimillemme perustuu lähipiirin. Vietämme aikaa työssä samanlaisten myllyjen ja mankeleiden läpi menneiden kanssa. Eriydymme lokeroihimme. Näin käy kaikissa ammattiryhmissä tai toimialoilla. Muodostamme itsellemme ammatti-identiteetin, jonka läpi arvioimme omaa toimintaamme. Jos toimii lain valvojana, voi olla vaikea nähdä itseään lainrikkojana. Ammattirooli on välttämätön osa työtä, mutta sen rinnalla tulee olla herkkänä sille, miten muut sen näkevät. Kun ammattina on yhteisen hyvän valvominen ja pelisääntöjen noudattamisen arvioiminen, on oletuksena samalla rehellisyys ja herkkyys eturistiriidoille. Eturistiriita on oikeudessa arvioitava tekijä esimerkiksi lautamiesten valinnassa. Eturistiriitatilanteissa mittatikkua ei tosin muisteta aina kaivaa esiin.

Väestönä me elämme kukin omissa lokeroissamme. Kun asiat eivät ole omakohtaisia tai tule lähelle, niiden olemassa oleminen tuntuu epätodelliselta. Jos ei tarvitse miettiä taloudellista selviytymistä, niin sitä on vaikea ymmärtää. Opiskelijana koettu hetkellinen köyhyys on eri asia kuin näköalaton pitkäaikaistyöttömyys. Yhteiskunnan hyväosaisten tulisi olla tästä hyvin tietoisia. Kun on tottunut etuoikeutettuun arkeen, tasavertaisuus voi tuntua kuin sortamiselta. Etuoikeutettu kokee olevansa tasavertaisuuden maksaja, joka tasaa puntteja. Voi jopa tuntua siltä, että kaikki säännöt eivät ulotu minuun tai meihin, kun tässä kerran ollaan maksajana. Sääntöjen taivuttaminen on ihan tavallista emmekä taida olla ihan syyttömiä tässä suhteessa kukaan, mutta ammattitoiminnassa se ei käy. Ammattilainen pyrkii toimimaan ammatillisesti oikein. Lääkärit suojelevat elämää, opettajat auttavat muiden oppimista ja poliisit valvovat yhteiskuntarauhaa lain noudattamista. Uskottava ammattilainen noudattaa ammattinsa etiikkaa ja toimii ammatin arvojen mukaisesti. Valtakunnan syyttäjän tilanteessa juuri tästä on minusta kansalaisena kysymys, voinko luottaa korkeimman syyttäjän ammatillisuuteen jatkossa? Etenkin jos hän toimissaan ollut ajattelematon ja harkitsematon.

HS uutinen tästä

Kirjoittaja tunnistaa olevansa etuoikeutettu, mutta iloinen, että toimii ammatissa, jossa on saanut kohdata kansalaisia yhteiskunnan kaikista lokeroista.

Kaksipäinen kansanedustaja

2012-06-24 17.37.34Helsingin Sanomien jutussa kansanedustajien lahjoista silmiin osui lause: ”Kansanedustajat korostavat lahjomattomuuttaan tai vetävät rajan kansanedustajan työn ja yksityiselämän välille. Lahjamatkat ovat heidän mukaansa ­tapahtuneet yksityisinä ihmisinä. Sitä voi kysyä, tulisiko kutsua, elleivät he olisi juuri kansanedustajia.” (HS. 9.10.2017). Silmiin tuli mielikuva kaksipäisestä kansanedustajasta, jolla on työn tekemiseen yksi pää ja yksityiselämää varten sitten toinen pää. Astuessaan kotiovesta sisään yksityispää otetaan salkusta ja napsaistaan niskaan kiinni. Mielikuva nauratti ensin ja sitten ärsytti. Miten voi tässä ajassa kukaan enää ajatella, että asiantuntijatyötä tekevän arvot, henkiset sitoumukset ja osallistumiset tilaisuuksiin voi erotella erikseen työminästä. Puoluekanta seurannee yksityiselämäänkin, vakaumus kun on.

Kansaedustajiin pyritään aktiivisesti vaikuttamaan, jotta he säätäisivät lakeja, joissa huomioidaan sen tahon etu, joka kulloinkin pyrkii asiaansa edistämään. Kansanedustajilla on siis syytä olla hyvinkin varuillaan taloudellisista ja henkisistä sidoksista etujärjestöihin, yhdistyksiin, ideahautomoihin, yrityksiin tai lobbareihin. Tietoa päätösten tueksi tarvitaan ilman muuta, mutta vähän se ihmetyttää, että jos tiedon syntymekanismia tai välittämistä ei voi julkistaa. Se on tieteenmaailmassa hyvin itsestään selvää, että lähteet avataan. Lääketieteessä usein tunnisteettomat tutkimusaineistot voivat olla kokonaan saatavilla. Katsausten päätelmäketjut avataan ja aineistot ovat julkisia. Jos jotain ei voi kertoa, siinä on jotain epäilyttävää. Näin me kansalaiset sen monesti koemme.

Suomessa on korostettu laillisuutta: jos joku oli laillista tai sitä ei oltu määritelty laittomaksi, se on sallittua. Lainsäädännön ongelma on kuitenkin sen retrospektiivisyys, jälkijättöisyys. Laki kuvaa yhteiskunnan asenteita takautuvasti.  Lakia edeltää yhteiskunnan asenneilmapiirin muutos, jonka seurauksena lainsäädäntö syntyy. Asenneilmapiirin muutos jatkuu taas lain säätämisen jälkeen. Yhteiskunnallisesti hyväksytty ei ole enää ihan sama kuin lain määrittelemä. Nyt asiantuntijoilta ja päättäjiltä, organisaatioilta ja yrityksiltä vaaditaan paitsi laillisuutta, myös laajemmin yhteiskunnan arvojen toteuttamista. Nyt kysytään laillisuuden lisäksi, miltä toiminta tai päätös näyttää ulospäin ja onko se läpinäkyvää (transparency). Yhä enemmän puheessa kuuluvat tunteet: päätöksen tulee tuntua oikeudenmukaiselta ja ratkaisujen pitää tuntua oikeilta. Tyytymisen kulttuuri murtunut, oli se sitten hyvä tai huono asia?

Eturistiriitoja on aina olemassa eikä kukaan ole täysin objektiivinen toimissaan. Eturistiriita on olosuhteista syntyvä riski sille, että asiantuntijan, tässä tapauksessa kansaedustajan, ensisijaiseen tavoitteeseen tehdä objektiivinen päätös vaikuttaa toissijainen tavoite: oma henkilökohtainen (esim. kannatuksen säilyttäminen), puolueen, kotiseudun tai läheisen hyöty. Eturistiriitoja synnyttävien mekanismien havaitseminen ei ole helppoa. Yhteistä niille on, että niihin liittyy aina mahdollinen toissijainen hyöty tai tavoite. Yleisesti voidaan sanoa, että mitä suurempi on toissijaisen tavoitteen toteutumisesta seuraava taloudellinen tai muu henkilökohtainen hyöty, sitä suuremmaksi eturistiriidan riski kasvaa.

Eturistiriidat eivät ole vain taloudellisia. Olemme kaikki samaa mieltä, että kaavoituksen ostaminen lahjomalla kaavoituksesta vastaavaa virkamiestä on tuomittavaa. Lahjat ovat yksi esimerkki tavasta, jolla voidaan synnyttä kiitollisuuden tunne päätöksentekijään.  Tietojen julkisuudella, valvonnalla ja läpinäkyvällä päätöksenteolla näitä eturistiriitoja voidaan havaita ja ennakoida. Yrityksissä ja julkisissa toimijoissa on paljon jo niitä, joissa lahjojen vastaanottaminen on kiellettyä ja lounaat maksetaan itse. On ns. aineettomia etuja ja politiikassa itseasiassa varsin harvoin lainsäätäjä itse hyötyy lakimuutoksesta. Hyöty koituu toissijaiselle taholle, aineellisena tai aineettomana. Toissijaisen hyödynsaajan kannattaa yrittää vaikuttaa asenteisiin, tietoihin ja tahtotilaan. Asian merkityksellisyyden tunne on tärkeä synnyttää päättäjässä. Puhutaan lojaalisuuksista ja sitoumuksista, joita on vaikea havaita. Ne syntyvät usein myös epämuodollisissa tilanteissa ja ilman sovittua tavoitetta. Meitä kaikkia hivelee olla kestittävänä. Siksi on erikoista, että kansanedustajat juuri perustelevat yksityiselämällä oopperajuhliin osallistumista tai rallimatkaa. Tämän pitäisi olla melkein päinvastoin. Parasta markkinointi on sellaista, josta kohde ei ymmärrä tulleensa vaikuttamisen kohteeksi. Kiitollisuus ja ystävyys ovat ehdottomia vaaran paikkoja. Jokainen voi testata sitä miettimällä, onko helpompi kieltäytyä tuttavan vai tuntemattoman lounaasta ja kummalle jää todennäköisemmin kiitollisuuden velkaan. Veikkaan, että tuttavan?

Lääketieteen kansainvälisissä julkaisuissa puhutaan tällä hetkellä sitoumuksen eturistiriidoista (conclift of commitment). Tutkimuksessa se voikin olla harhalähde, jos tutkija katsoo tuloksia ennakko-odotusten läpi vakaumuksen tai uskomuksen takia. Yksi sellainen on mielestäni se, että sanoo: ”ajattelen objektiivisesti ja minuun ei voi vaikuttaa”. Malka on vaikein nähdä massa silmässä. Tärkeää on, että tieteellistä julkaisua lukevat voivat nähdä ja arvioida itse tutkijan mahdollisia eturistiriitoja ja sitoumuksia omalla alallaan.  Siksi tieteentekijät ilmoittavat sidonnaisuutensa laajasti: kaupalliset, asemaan ja asiantuntijatoimintaan liittyvät kukin erikseen. Sama pätee myös koulutuksessa, ainakin lääketieteessä. Kansainvälisissä julkaisuissa ilmoitetaan myös perheenjäsenten taloudelliset yhteydet terveydenhuollon alan yrityksiin, Suomessa ei aina. Pyrkimys läpinäkyvyyteen on kehittnyt ja kehittyy, se on arvo.

Lainsäätämisessä on usein kyseessä suuret taloudelliset vaikutukset, kuten vaikkapa Nordean pääkonttorin siirtymisen tuore esimerkki osoitti. Muutamien kymmenien panostus kansanedustajien oopperailtaan on murusia, joita kannattaa kyllä ripotella löysemminkin rantein. Jos yritys tai yhteisö ajattelee, että sille on hyötyä kutsua kansaedustaja ravikatsomoon, niin johonkin se päätös perustuu. Havainto aiemmasta tai toive tulevasta ajaa kutsun taustalla. On naiivia ajatella, että nämä eivät ole vaikuttavia keinoja ja olisimme sellaisen ulottumattomissa.  Aiheesta on laajasti tutkimusta taloustieteissä, kuten Daniel Arielyn kokeelliset tutkimukset rahapanosten vaikutuksesta päätöksiimme. Suomessa on edelleen vallankäyttäjiä, jotka ovat toimineet sen ns. vanhan kulttuurin aikana. Siksi Suomessa harataan vastaan lobbarirekisterien, vierailijajulkisuuden, lahjarekisterien tai sidonnaisuusilmoitusten kanssa. Nämä on viety pitkälle anglosaksisissa maissa eikä hallinto ole siellä lakannut toimimasta.

Kaksipäiset kansanedustajat vähentävät toimillaan lainsäädännön arvostusta. Kun politiikkaan hakeudutaan oman uran edistämisen tai eturyhmän etujen puolesta, siihen pettyvät sekä poliitikot itse, että äänestäjät. Jos kansalaisella on sellainen tunne, että häneltä pimitetään tietoa, joka hänelle kuuluu, se herättää epäluuloa ja äreyttä. Jos poliittinen toiminta nähdään pelaamisena ja kilpajuoksuna etujen lobbaamisessa, halukkuus äänestää tai toimia poliittisissa liikkeissä vähenee entisestään. Politiikka on eturistiriitojen sovittelua ja kompromissien taidetta. Tarvitsemme poliittista toimintaa, arvojen ja arvostusten mittelöä. Tarvitsemme tietoa, ketkä ovat tarjoamassa tietoa, kannanottoja ja perusteluja kompromissien pohjaksi. Avoimuuden toteuttaminen mahdollisimman tehokkaasti palvelee sekä poliitikkojen, että yritysten, yhteisöjen ja etenkin kansalaisten etuja. Antakaa kansalaisen päättää, mikä eturistiriita on merkityksellinen ja mikä taas ei.

Daniel Arielyn TED talk tästä

Kirjoittajan sidonnaisuudet tästä

Lääkärien sidonnaisuuksista täydennyskoulutuksessa lisää tästä

Tärkeät kuoleman ammattilaiset

hautajaiskimppuIhmisen elämän molemmissa päissä me kohtaamme samat ammattilaiset. Lääkärin ja papin ammateissa saa olla mukana syntymän ihmettä todistamassa sekä elämästä luopumisen vaikeuden äärellä. Tehtävä on vastuullinen ja merkityksellinen. Muistan mitä lääkäri sanoi vastasyntyneen tarkastuksessa tuoreena äitinä ja vanhemman poismenon hetkellä sanotut sanat jäivät mieleen. Ammattilaiset jakavat työssään ihmisen ainutkertaista ja merkityksellistä hetkeä. Se on vaikeaa ja antoisaa.

Kirkon merkitys yhteiskunnassa on joutunut monella tapaa suurennuslasin alle, kun yhteiskunta ympärillä näyttää muuttuvan vauhdikkaasti. Haluankin nostaa esiin kirkon merkittävän tehtävän kuoleman ammattilaisena. Elämän rajallisuus ja sen tuoma ahdistus ja tuska ovat kirkon arkea. Kuolemaa kohdatessa on hienoa, että meillä on kokenut toimija, jolla on selkeät toimintamallit omaisille uuden tilanteen edessä.

Kuolema aina yllättää. Vakavasti sairaan ihmisen kuolema voi olla hänelle vapautus kivuista ja tuskasta, silti luopuminen tutusta ihmisestä on vaikeaa. Lopullisuuden mahdollisuus omassa elämässä tulee eteen ja aiemmat surut nousevat pintaan. Ajatukset vilistävät ja toimintakyky ei ole parhain. Silloin on todella hienoa, että on olemassa ammattilaisia, joiden osaamiseen voi luottaa. Kokemukseni siitä ammattimaisesta avusta, jota kirkko antaa, on erittäin hyvä. Ohjeet omaisille ovat selkeät ja ne käydään hienotunteisesti yhdessä läpi. On todella helpottavaa, ettei tarvitse miettiä ja selvittää yksittäisiä asioita vaan se on koottu tiiviiksi paketiksi.  Kirkon työntekijällä on merkittävä tehtävä auttaa sureminen alkuun. Selkeä ja lämmin ohjaus hautaamiseen liittyvissä asioissa on hieno asia.

Kuoleman edessä me jätämme hyvästit meille tärkeälle ihmiselle. Hautaamisen ei tarvitse olla uskontoon liittyvä tilaisuus,  se on arvokas tilaisuus kaikissa eri muodoissaan. Hautajaiset ovat hyvää palvelua. Ne järjestyvät lyhyellä aikataululla, niihin on selkeä kaava ja kirkko tarjoaa tilat, ammattilaiset, musiikin ja rakenteen. Kun on työssä järjestänyt erilaisia tilaisuuksia, oppii arvostamaan näennäistä helppoutta, jolla kirkko hoitaa erilaisten kirkolliset riitit ja tapahtumat. Luulen, että se emme tule sitä useinkaan ajatelleeksi, niin sujuvaa se on.

Kirkon ammattilaiset jättävät näin tilaa surun suremiseen, kun omaisten ei tarvitse tietää, miten hautajaisten kulku menee tai mitä asioita tehdään milloinkin. Joustavuus ja omaisten huomioiminen ovat kirkolle itsestään selvyys ja omaisille varataan aikaa kertoa kuolleesta ja jakaa suruaan. Papin puhe voi olla yksilöivä ja edesmenneen elämää sivuava tai sitten ei. Omaisilla on mahdollisuus kertoa toiveensa.

Kirkko on yksin eläneiden kuolemankin mukana. Ehkä se voi olla lohdullista tietää, että ainakin hautaamisen hetkellä pääsee osaksi yhteisiä riittejämme. Ihmisen siunaaminen ilman ketään surevaa läsnä, on varmasti raskasta. Ihmisen elämän kunnioittaminen sen alussa ja lopussa on hieno tehtävä. Arvostan, että kirkko huolehtii molemmista kaikille sitä haluaville.

Terveydenhuollon ammatissa olemme tekemisissä kirkon kanssa. Katastrofien, onnettomuuksien ja muiden yllättävien kuolemien yhteydessä terveydenhuolto saa olla yhteydessä kirkkoon, jos omaiset niin tahtovat. On helpottavaa tietää, että on ammattilaisia, joiden tukee voi menetyksen kokeneen ihmisen luovuttaa luottamuksella. Kirkon kynnys on matala eikä katso uskontokuntaa. Yleisemminkin kirkolla on paljon toimintaa, joka menee vaikeisiin paikkoihin, jonne muut eivät enää mene. Köyhyyden ja syrjäytymisen seurausten lievittäminen on kirkon näkymätöntä työtä. Näin sitä terveydenhuollossa, kun pienellä paikkakunnalla tehdään yhteistyötä laajasti moneen suuntaan. Se toiminta oli vapaata uskonnosta. Vakavien uhkien varautumissuunnitelmissa oli kirkon työntekijöiden numerot yhtenä osana varautumista kriisien henkiseen hoitoon psykologien ja muiden ammattilaisten kanssa.

Kirkolla on varmasti paljon kehitettävää ja se kipuilee muutosten kanssa samalla tavalla kuin muut yhteiskunnalliset toimijat. Kuoleman kohtaamiseen tarvitaan ammattilaisia. Kirkolla on meidän yhteiskunnassamme merkittävä rooli isolle osalle suomalaisia. Se on ehkä niin itsestään selvä, ettemme sitä näe. Itsekin tulin sitä ajatelleeksi vasta, kun kuolema kohtasi omassa elämässä. Siksi aloin pohtia tässä kirkkokriittisessä ilmapiirissä, että onpa hyvää palvelua ja kirkollisveron vastinetta tällaiselle tapaluterilaiselle. Kuoleman kunnioittava kohtaaminen on omaiselle lohduttava kokemus. Ihmisen elämän kunnioittaminen on kuoleman ammattilaisten yhteinen ominaisuus.

Surusta ja vihasta

IMG_3722Suomi on ollut monen surun edessä. Nyt jälleen olemme käsittämättömän ja suuren surun keskellä. Kuoleman edessä me kaikki olemme voimattomia. Se on tuntematon ja pelottava. Kuoleman mahdollisuuden voi joskus hyväksyä vakavasti sairaan ihmisen hiipumisen päätepisteenä, mutta äkillinen sattumanvarainen tahallisesti aiheutettu kuolema tulee meille kaikille lähelle. Olemme kaikki osa yhteisöä, johon on nyt väkivalloin kajottu. Suremme kaikki.

Kuolema yllättää ja pakottaa meidät katsomaan omaa elämäämme hieman etäämpää. Meidän kaikkien elämästä löytyy asioita, joita olisimme voineet tehdä toisin. Voisimme käydä useammin läheisten luona, soittaa herkemmin tai auttaa muita enemmän. Kuitenkin niissä hetkissä, kun olemme päätöksiä tehneet, emme olisi ehkä silti toimineet toisin. Suru nostaa pintaan oman ja läheistemme elämämme haurauden, sattumanvaraisuuden ja pelon elämän päättymisestä. Yhteinen koettu suru on vahva tunne.

Suru on raskas tunne. Se ei ole miellyttävä seuralainen. Suru usein lamauttaa ajatukset ja vie toimintatarmon. Suru lepattaa mustana harsona havaintojen, ajatusten ja tekojen yllä. Surussa käännymme sisäänpäin, kun suremme menetettyä. Läheisen kuolemassa olemme menettäneet mahdollisuuden kohdata tärkeää ihmistä iäksi. Emme voi koskettaa tai keskustella tärkeän ihmisen kanssa. Sattumanvaraisessa väkivaltaisessa kuolemassa menetämme turvallisuuden tunteemme. Emme voi elää yhtä huolettomina kuin aiemmin. Surussa kohtaamme menetyksemme.

Viha on lähellä surua. Surussa me koemme välillä vihan tunteita, kun koemme elämän kohdelleen meitä epäoikeudenmukaisesti. Surulle ei nyt olisi tilaa. Me haluaisimme vielä pitää tärkeän ihmisen lähellämme. Suru on helppo muuttaa vihaksi, kun se antaa käyttövoimaa. Saamme vihasta toimintatarmoa. Vihan tunteessa asiat tuntuvat saavan oikeutuksen. Se syrjäyttää surun ja suuntaa toimintamme pois meistä itsestämme. Säästymme itseltämme, hetkeksi.

On hyvin ymmärrettävää, että suru voi kääntyä vihaksi. Vihan avulla voi tunteet kohdistaa ulkopuoliseen pois itsestään. Terveydenhuollossa kohtaa joskus vihaksi kanavoitunutta surua, kun läheisen poismenoa seuraa hoitohenkilöstöön kohdistuvaa vihaa. Se voi näkyä erilaisina valituksina ja kirjelmöintinä. Nyt meillä on juuri suuri riski kääntää yhteinen surumme vihaksi ulkopuolisiksi kokemiamme kohtaan. Jos suru kääntyy vihaksi, siitä seuraa lisää vihaa ja enemmän surua. Varsinkin jos se muuttuu vihamielisiksi sanoiksi ja teoiksi. Jos suun keskellä tuntuu vihaa tai kiukkua, niin perinteinen suomalainen mahdollisuus on aina hakata kuutio halkoja. Se on ihan kelpo tapa surra.

Suruviha ei ole meille hyväksi. Se voi estää meitä suremasta. Suru on elettävä, jotta voimme päästää irti menetyksen tunteesta. Menetämme väistämättä läheisiä tai kohtaamme yhteisön suurta surua. Pahimmillaan elämän aikana kohdattu suru voi jatkua läpi elämän.  Jotta sen kanssa voi elää, on päästävä sen kanssa sinuiksi. Suru on jakamista ja viha on eristämistä. Viha häikäisee surumme ja suru voi muuttua vihan käyttövoimaksi. Toivon, että voimme surra nyt yhdessä emmekä lisää kärsimystä luomalla surun varjolla vihaa. Se ei ole kunnioittavaa kuolleita kohtaan. Suremme ja muistamme heitä sydämissämme, yhdessä.

 

Patsas löytyy Visavuoren museosta. 

Kuka saa tietomme käyttöön – Yritys hyvä kymmenen, valtio heikko nolla?

IMG_0367.JPGTerveytemme on meille kaikille ainutlaatuinen ja tärkeä. Sen ylläpitämiseksi annamme tietoja mielenliikkeistämme, elimistömme toiminnasta ja tuntemuksista, valinnoistamme ja teoistamme monelle eri toimijalle. Tietoa kertyy verenkuvastamme, luista ja ytimistä ja mittalaitteista. Osallistumme yhä enemmän itse tiedon tuottamiseen vastaamalla kyselyihin, käyttämällä sovelluksia eli Appseja, verkkopalveluita ja jakamalla sosiaalisessa mediassa tietoja itsestämme ja tekemisistämme. Puhelimme tietää missä kuljemme ja rannekellomme analysoi sykkeemme ja unenlaatumme. Puhumme ”mitatusta minästä” (quantified self), joka kerään tietoa elintoiminnoistani, tekemisistäni ja tunteistani ja jaan niitä ”tiedon lahjoittajana” (data donors) julkisesti tai yksityisesti. Olemme siirtymässä aikakauteen, jossa kaikesta jää tietoa sähköisesti. Tietokoneiden laskentakapasiteetti pystyy yhdistämään tiedot ja syntyy ns. Big Dataksi. Kansainvälistä säätelyä tiedon käyttämiseksi vasta pohditaan. Nykyiset tietosuojan ja kuluttajaoikeuksia lait ja asetukset eivät anna vielä ohjeita, miten meidän tietojamme käytetään.

Onko sinulle merkitystä, kenelle annat tietoja? Todennäköisesti on. Tiedon jakamisessa emme ole järin rationaalisia. Asiaa on vasta vähän, mutta tulokset ovat osin yllättäviä. Kiinnostavaa kyllä, suhtaudumme yrityksille antamaamme tietoon löyhemmin kuin viranomaisille annettuun tietoon. Jos terveyspalveluyritys lähettää sähköpostissa mainoksen, jossa on linkki verkkokyselyyn, osallistumisemme kynnys on matalampi kuin jos lähettäjä on julkinen toimija eli viranomainen. Viranomaiset keräävät tietoja useimmiten palveluihin, etuisuuksiin tai oikeutuksiin liittyen. Annamme tietoja jatkuvasti, kun täytämme veroilmoituksen, KELAn hakemuksen, kouluun ilmoittautumisen tai terveyspalvelujen tietosuojasuostumuksen. Puhelimeni sosiaalisen median sovellus, ranteessani kulkeva älykello ja tietokoneeni keräävät minusta myös tietoja. Tuotan niihin tietoa itsekin ja kerron miltä lenkki tuntui ja oliko lounaani hyvänmakuinen. Se tieto kulkee automaattisesti yritysten tietovarantoihin ilman, että minun tarvitsee tehdä mitään tai ajatella asiaa suuremmin. Olenhan rastittanut käyttöehdot ja hyväksynyt niiden päivitykset, jotta voin päivittää statukseni tai testata millainen kukka olisin profiilikuvani perusteella. Annan yksityisluonteisia tietoja hyvin eri tavoin erilaisiin tietopyyntöihin. Käytännössä kaikki tämä tieto on yhdistettävissä. Kuvasovelluksen runsaat lounaat paljastavat ruokailutapani ja GPS tietää miten vähän liikun todellisuudessa arjessani.

Miksi sitten suhtaudumme eri tavoin yrityksiin ja viranomaisiin? Viranomainen edustaa yhteiskuntaa ja kontrollia. Monet elämäämme rajaavat asiat syntyvät heidän toimistaan: liikennesäännöt, rakennussäännökset, opetussuunnitelmat ja lääkkeiden hintasääntely. Viranomaiselta edellytetään harkintaa, suunnitelmallisuutta ja erehtymättömyyttä. Viranomainen on kaukana ja virallinen.  Viranomainen on osa sitä julkista taloutta, joka rasittaa yhteiskuntaa. Yrityksiltä taas odotetaan uutta, jännittävää ja kokeilevaa toimintaa. Haluamme uusia tuotteita ja palveluita kokeiltavaksi. Yritykselle sallitaan erehtymisen kautta kehittyminen. Ne nähdään positiivisena taloudellisena yhteiskunnallisena voimavarana. Yritys voi antaa tuotteelle käyttöehdot ja rajata pois osan vastuistaan, viranomainen taas ei voi. Jos yrityksen toiminta johtaa katastrofiin, tulevat viranomaiset apuun.

Meiltä puuttuu yhteinen käsitys, yhteiskuntasopimus omien tietojemme yhdistämisen arvoista, tavoitteita ja periaatteista. Sen valmistelussa meidän kaikkien olisi jollain tavalla ymmärrettävä oma osuutemme tiedon tuottajina ja hyödyntäjinä. Yksityisyyden suojaamisesta tulee merkittävä tekijä tietomassojen yhdistämisessä ja suostumuksen merkitys korostuu. Huoleton klikkaus ruutuun ”hyväksyn käyttöehdot” vaatisi ehkä harkintaa. Jos kuitenkin esimerkiksi terveyspalvelut edellyttävät sovellusten käyttöä, olisi niitä voitava käyttää ns. yksityisesti tai ainakin tiedettävä, että tieto jatkaa elämäänsä tunnisteetta.

Digitalisaatio lisää terveemmän elämän mahdollisuuksia ja tulee tuottamaan hyviä ratkaisuja terveyspulmiin. Sitä ei pidä kahlita, mutta yhteisiä pelisääntöjä ja säätelyä tarvitaan hyötyjen saamiseksi. Kansalaisten tietoisuutta erilaisten tietojen käyttämisestä on lisättävä. Tietosuoja ei ole ainoa tulokulma vaan kansalaiset voivat olla aktiivisia tiedon käyttäjiä ja uusien tuotteiden, palvelujen tai tarpeiden luojia. Suhde viranomaistietoon olisi saatava myönteisemmäksi. Näitä tietoja on voitu käyttää jo nyt palvelujen kehittämiseen ja tutkimukseen ilman yksityisyyden vaarantumista. Ne ovat helpottaneet arkeamme monella tapaa. Menestystarinoita ovat sähköiset veroilmoitukset, kirjastojen verkkopalvelut ja sähköiset terveyspalvelut. Ne ovat ihan ehtaa viranomaistyötä. Kansallista lainsäädäntöä voidaan tehdä viranomaisia varten, mutta yritysten tietojen käyttö on maailmanlaajuista. Tietojen luovuttamisen ja kaupallisen hyödyntämisen säännöt vielä kehittymässä. Yksityisyyden suojaa voidaan parantaa monin tavoin jo nyt. Tietovarantojen kerääminen kolmannen toimijan haltuun ilman tunnisteita ja sen luovuttaminen sovituin säännöin ovat jo nyt tutkimuksessa arkipäivää. Malleja löytyy.

Suomessa vakuutusyhtiöt, vähittäiskaupat ja pankit siirtyvät terveyspalvelujen tuottajiksi. Kysymys tietojen yhdistämisen periaatteista on ajankohtainen. Yrityksellä on käytössään tietoja ruokakoristani, pankkitilistäni ja vakuutuksistani, joten miten voin olla varma, ettei niitä yhdistetä ja käytetä ilman lupaani? Viranomainen voi tietyin ehdoin sen tehdä erityistapauksissa ja siitä on jäätävä sähköinen jälki. Ainakin terveyspalveluissa sama koskee yrityksiä ilman muuta ja ne noudattavat niitä samalla tavalla kuin julkiset toimijat. Houkutus voi olla suuri. Kuluttajakansalaisten erottelu erilaisiin ryhmiin on markkinoinnille tärkeää. Kustannusten hillinnässä voisin olla kiva tietää, mitä potilaan ostoskoriin livahtaa. Toisaalta tämä tieto olisi minulle hyödyksi. Jos voin sen avulla tehdä omat valintani näkyviksi ja ehkä muuttaa niitä myönteisempään suuntaan, tieto toimisi minun hyväkseni. Asia on siis mutkikas ja vaatii yhteistä pohdintaa kansalaisten, viranomaisten ja yritysten kesken.

Digitaalinen läpinäkyvyys voisi olla yksi mahdollisuus. Viro on toteuttanut julkisissa palveluissa digitaalisen jäljen, jolla kansalainen voi nähdä kuka hänen tietoaan on käsitellyt. Se on hyvä alku. Omasta tietomassastamme meidän olisi hyvä saada tietä, mihin sitä on jaettu, onko se ollut tunnisteetonta ja onko sitä käytetty kaupallisiin tarkoituksiin. Jos tieto on bittinä, niin sen matkaa kyllä voi seurata. Samalla se tekisi meille itsellemme näkyväksi, miten verkotumme digitaalisesti yhteiskuntaan ja toisiimme. Uhkakuvien hälventämisessä läpinäkyvyys luo luottamusta. Läpinäkyvää voidaan valvoa ja seurata. Viranomaisten on oltava aloitteellisia ja eturintamassa. Näin voidaan parantaa kansalaisten luottamusta myös heihin toimijoina. Yritys ei ole aina hyvä kymmenen eikä valtio heikko nolla. Kumpaakin tarvitaan, mielellään samoin pelisäännöin terveystietojen tuottamisessa, hyödyntämisessä ja kuluttamisessa.

Ajatuksia artikkelista:  Who Owns the Data? Open Data for Healthcare. Kostkova P, Brewer H, de Lusignan S, Fottrell E, Goldacre B, Hart G, Koczan P, Knight P, Marsolier C, McKendry RA, Ross E, Sasse A, Sullivan R, Chaytor S, Stevenson O, Velho R, Tooke J. Front Public Health. 2016 Feb 17;4:7.

Tästä artikkeliin

 

Irti kalusteista – etäkotoilusta luopumisen tuskaa

2014-09-07 12.19.54Tietokoneet ja tietoverkot vapauttavat monenlaisen työn irti paikasta. Työtä voi tehdä kotona, kahvilassa, kirjastossa tai työpaikalla. Palveluammateissa tämä ei täysin tietenkään onnistu, vaikka sielläkin opastusta, ohjausta tai tiedottamista voi tehdä melkein mistä vaan jos tietosuoja ei vaarannu. Toisaalta palveluammateissa on harvoin henkilökohtaista työtilaa vaan työ tehdään potilashuoneissa, luokissa, kassoilla tai korjaamotilassa. Työhuoneen statusarvo on katoamassa, sillä kokouksia pidetään verkon kautta kameran välityksellä, kahvilassa tai sähköisenä tekstivirtana. Työtavat ovat muuttuneet, mutta työtilat muuttuvat hitaammin.

Olen seurannut työtilakipuilua useita vuosia, työtoverien, ystävien ja tuttavien. Koska itse en kiinny erityisesti työhuoneisiin, pöytiin tai kynäpurkkeihin, on kohtalaisen helppoa havainnoida muiden tuskaa. Sillä näyttää olevan saman tyyppinen polku. Aluksi työpaikalla halutaan tehostaa tyhjien työtilojen käyttöä. Ensimmäinen keino tuntuu olevan avokonttori. Ilmeisesti siinä esimiehistä tuntuu, että ollaan todella tekemässä radikaalia muutosta. Kun on aloittanut työuransa yhteishuoneessa kolmen muun tutkijan kanssa, niin olisiko kevyempi ja halvempi ratkaisu laittaa ihmisiä työskentelemään samaan huoneeseen? Onko se jotenkin oleellisen rauhallisempaa olla kahdeksan ihmisen kanssa korvakuulokkeet päässä seisomapöydän äärellä kuin kahdestaan yhdessä huoneessa.

Miksi sitten huoneiden jakaminen ei käy? Syy on etäkotoilu. Työhuoneita personoidaan oman näköisiksi ja sinne kasataan kansioita, kirjoja, mattoja, orkideoita, lemmikkejä ja valokuvia. Esimiehelle on todella vaikeaa saada työntekijää viemään kotiin rakkaita pokaaleja, lasten askarteluja, kukkivia kaktuksia ja teekannuja, koska silloin hän pelkää loukkaavansa työntekijää. Kertomalla, että persialainen matto toimistossa ei ole sopivaa tai lemmikkejä ei saa tuoda työpaikalle, esimies astuu yksityiselle alueelle. Onhan kyseessä työntekijän tavaroiden arvosteleminen: nämä eivät ole sopivia työpaikalle. Mikä siis ratkaisuksi? Avokonttori, johon ei saa tuoda mitään omia tavaroita ja työpistettä vaihdetaan joka päivä.

Avokonttori herättää niin paljon vastustusta, että sen rinnalle varataan sitten hiljaisia huoneita ja kokoustiloja runsain mitoin. Tilan säästö on aika olematon, jos jokaiselle on varattu hiljainen tila eli siis oma huone.  Mutta sehän ei ole pääasia. Sitten neukkareita ja hiljaisia tiloja aletaan varustaa. Yhteen tulee myyntitiimin vitsikäs juliste ja toiseen värikkäitä tyynyjä Tallinnan matkalta. Kun oveen ilmestyy lappu, että kyseinen hiljainen tila on varattu vain tietyn ryhmän käyttöön, on peli menetetty.

Miksi me etäkotoilemme? Koska me olemme ihmisiä ja suurelle osalle meistä on tärkeää saada se tila, jossa olemme näyttämään itseltämme. Silloin kun se on mahdollista. Jos emme voi muuta kuin tuoda vaatekaapin sisäoveen suosikkilaulajan kuvan, niin sen teemme. Näin itsekin tein koulussa, kun muu yksilöllisyys perustui lähinnä mauttomaan vaatetukseen. Elämä ei ole kaksinapaista vaan moniulotteista. Haluamme olla työpaikalla yksilöitä, haluamme tulla sellaisina huomattua.

Voisiko teknologia auttaa meitä? Voisimmeko personoida paremmin sähköisiä kohtaamisiamme, joita tulee aina vaan lisää. Miten saisimme saman etäkotoilu-tunnelman luotua digitaalisesti. Olisiko meillä omat avattaret leijumassa viestiemme vierellä tai kuvallinen viesti, äänimaisema tai video aktivoituu sähköpostiimme? Voisinko saada livekuvaa olohuoneeni kivasta kukkapöydästä? Täytyyhän meidän saada tilalle jotain, jos luovumme maljakoista, hierontatuoleista tai limsa-automaateista, on saatava jotain tilalle. Etäkotoilun tunnepuolesta on huolehtineet Facebook, Instagram ja Snapchat. Nyt tarvitaan kalustepuolen kovia innovaatioita etäkotoiluun ja reviirien merkkaamiseen. Se olisi ekologista, kun tilaa säästyy ja tavaroita ei tarvita yhtä paljon. Tässäkin on varustelun mahdollisuus ja statusta voi osoittaa varmasti kehittyneemmillä sähköisissä etäkotoilusovelluksilla.

Kaino mies ei saa kaunista akkaa – suomalainen myyntiosaaminen?

img_5477Suomalaisia moititaan huonoiksi myyjinä: emme osaa markkinoida tuotteitamme yhtä tehokkaasti kuin naapurimme Ruotsi. Väitteen totuuden pohja voi olla mielikuvien varassa, mutta on kiinnostavaa pohtia, mitä sen taustalla on.  On historiallisia syitä, kuten vahva sitoutuminen neuvostokauppaan vuosikymmenien ajan ja pääomien rajallisuus sodan jälkeen. Rauhan aikaa elänyt naapurimme sai kerätä pääomaa vuosisatoja ja kartuttaa kansalaisten henkistä pääomaa koulutuksella.

Suhteilla on Suomessa suri merkitys. Suomalaisia on vähän ja olemme sirottuneet pitkin laajaa maatamme. Suomi asutettiin kyläyhteisöillä vesi- ja maareittien varrelle. Maan läpi on kävelty idästä länteen ja lännestä itään sotien melskeessä, joten vieras ei ole aina automaattisesti ollut toivottu. Kyläyhteisössä turva on suhteiden verkostossa. Tuotteita, palveluita ja apua on vaihdettu sujuvasti tuttujen tai puolituttujen kesken.  Uudet asiat, kuten kansakoulu, uudet viljelymenetelmät tai kulttuuririennot ovat levinneet verkostona yhteisöstä yhteisöön. Markkinointi on tehty tuttujen kesken, suhteilla.

Yhteisen tutun löytäminen on meille tärkeää. Väkiluku on kasvanut, mutta edelleen olemme pieni kansakunta. Suurissa maissa oletusarvona ei voi olla niin helposti, että meille löytyy yhteinen sukulainen tai tuttu. Sen havaitsee aloittamalla keskustelun itselleen tuntemattoman suomalaisen kanssa. Varsin pian löytyy yhteinen tuttu tai tutun tuttu. Ainakin joku yhteisen sukulaisen työkaveri tai entinen opettaja saadaan kaivettua keskustelussa esiin. Välillä se yllättää, kuten ulkomailla ollessa, että sen ravintolan ainoa suomalainen on töissä siskon miehen firmassa. Toki muuallakin maailmassa on samanlaisia keskittymiä, mutta vain pienissä kansakunnissa se ulottuu läpi koko maan. Näennäinen luottamus syntyy yhteisen oletuksen varaan, että tuttujahan tässä ollaan.

Myymisessä ja markkinoinnissa luottamus ja myönteinen ilmapiiri ovat tärkeitä. Myyminen on useimmiten kasvokkain tapahtuvaa työtä, jossa myyjä keskustelee asiakkaan kanssa tuotteen tai palvelun hyödyistä, ominaisuuksista ja mahdollisuuksista. Myymisestä sanotaan, että se on asiakkaan auttamista, kun hänelle etsitään parasta ratkaisua ongelmaan. Myymisessä tuttuus auttaa kumpaankin suuntaan. Mitä kauemmas omasta mukavuusalueesta siirtyy vaikkapa muihin kulttuureihin, sitä vaikeampaa on myyminen. Luottamuksen rakentaminen ja viestintäväylän avaaminen vievät aikaa ja resursseja. Siihen on oltava tahtoa.  Viisas pääsee vähemmällä ja myy tutulle, vai olisiko se laiska, joka myy tutulle?

 

Sanalaskussa sanotaan, että kaksi suomalaista ei tulkkia tarvitse. Olisiko suomalaisten heikoksi väitetyn myyntitaidon taustalla sittenkin se, että olemme tottuneet toimimaan tutussa verkostossa? Olemme myyneet poliittisilla suhteilla itään ja länteen tai kaupanneet asioita toisillemme. Kun katsoo suomalaista keskisuurta kuntaa, voi tulla johtopäätökseen, että kyllä siinä jotain perää on. Paikallisten yritysten suosiminen laadun tai hinnan kustannuksella ei ole ihan tavatonta. Otetaan sitä mitä tarjotaan läheltä. Silloin ei mennä tarve edellä vaan tuote tai palvelu edellä. Tässä tämä nyt on, joten hankkikaa. Tutulta uskaltaa ostaa tarpeetontakin, eikä myyjän tarvitse liikoja huhkia. Silloin ei kerry osaamista, kun ei tule liikoja epäonnistumisia vaikeista myyntitilanteista.

Suomessa vaatimattomuus kaunistaa. Liikaa ei saa tarvita mitään turhuutta. Suomalainen lottovoittaja ajelee edelleen käytetyllä autolla ja hankkii keskihintaiset nahkasohvat, vaikka televisio voi olla sitä suurempaa sorttia. Tarpeet ja toiveet pidetään maltillisina eikä niitä kylillä huudella. Se heijastuu ajatteluumme. Emme lähde selvittämään myyjinäkään ostajan ajatuksia, toiveita tai tarpeita vaan tarjoamme sen tuotteen tai palvelun, joka meillä nyt on. Lisäksi uskomme vahvasti, että hyvä tuote myy itsensä, turha sitä on lähteä kehumaan. On se maailman paras, kun sen on VTT testannut.

Suomalainen sananlasku toteaa, että kehumatta paras. Kehumista pidetäänkin suomalaiselle vaikeana. Suomalainen ei kehu eikä pidä kehuttavana olemisesta. Miten sitten saada tuote tai palvelu kaupaksi, jos siitä ei mitään myönteistä saa sanotuksi? Ainakin sen voi myydä toiselle suomalaiselle, kun hän ymmärtää, että ei tässä nyt ruveta kehua retostamaan vaan ymmärtäähän sitä hyvän päälle vähemmälläkin. Liika kehuminen voi herättää epäluuloja, että mitäs vikaa siinä on kun niin on kehuttava. Tämäkin liittyy tuttuuteen, sillä tuntemattomalle on varmasti kerrottava enemmän hyviä ominaisuuksia ja mahdollisuuksia kuin tutulle. Kehumisen kankeus yhdistettynä tutunkauppaan ei taida olla meille hyväksi.

Onneksi maailma on muuttunut ja Suomi samoin. Olemme kekseliäs ja tuottelias hyvin koulutettu kansa, joka on saanut piristystä maahamme muista maista muuttaneilta. Olemme ottaneet vieraat kielet ja kulttuurit haltuun niin livenä kuin somena. Vuosikymmeniä suomalaiset ovat vieneet raaka-aineita ja suuria koneita maailmalle. Nyt meillä olisi annettavaa ikäihmisten teknologiasovelluksissa, koulutuksessa tai ekologisissa palveluissa. Ei kaupata niitä vain toisillemme, viedään ne kaupan tosi kauaksi. Kysellään, mitä tarpeita ja ongelmia muilla on ja mietitään yhdessä, miten ne ratkotaan. Myydään siinä ohessa tuotteita, palveluja ja osaamista. Ei olla kainoja vaan otetaan se myyttinen suomalainen sisu käyttöön. Kaino kauppamies tutun ovella ei tee tiliä.

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑