Etsi

Kristiina Patja

Ajattelen, siis olen

kategoria

Yhteiskunnallista pohdintaa

Mikä on Suomen idea?

Suomi rakentui kahdensadan vuoden ajan ajatukselle, joka tiivistyi 1860-luvulla: J.V. Snellmanin mukaan kansakunta syntyy historiallisen kehityksenä, jossa kansakunnan 2014-07-12 13.02.14henki, kulttuuri ja koulutus kehittyvät. Sisällissodan runtelema itsenäistyneen Suomen visio oli luoda mahdollisuuksia koko kansalle koulutuksen avulla. Toisen maailman sodan jälkeinen jälleenrakennus-Suomi pyrki sosiaaliseen kiertoon koulutuksella ja tämä tiivistyi lopulta peruskoulun tavoitteeksi 1970-luvulla. Kuuntelin professori emerita Liisa Keltikangas-Järvisen luentoa koulutusjärjestelmämme viime aikaisista myllerryksistä. Alkoi hirvittää, että eikö Suomi enää pyri kohti tasa-arvoista ja tasavertaista yhteiskuntaa. Onko Suomi hukannut ideansa?

Olin luullut, että koulujärjestelmän tavoite on tasoittaa erilaisista taustoista tulevien lasten tietä ja mahdollistaa lapselle paras mahdollinen koulutus. Kuulinkin, että koulujärjestelmämme on viritetty hyvin pärjäävien lasten ehdoilla. Tavoite on itseohjautuva ilmiöoppija, digitaalisten välineiden mestarillinen käyttäjä, joka tuottaa yhteiskunnalle taloudellista hyötyä. Lapsi ja lapsen kehittyminen tai oppimisen ilo eivät kuulosta riittävän tuottavalta. Luennolla kävi ilmi, miten koulusta tuntuvat puuttuvan kaikki sellaiset rakenteet ja käytännöt, joilla huomioidaan lapsen kehitysvaihe, lapsen sosiaalisen ympäristön vaikutus hänen kykyihinsä ja yksilölliset tarpeet. Olemme luoneet koulutusjärjestelmän, jossa annamme niille lapsille, joilla jo on. Koulu vahvistaa sosio-ekonomisia eroja eikä loivenna niitä.

Kuulostaa hurjalta. Onko taloudellisen arvon tuottaminen on lähes ainoa ihmisarvon mitta. Itseohjautuva, määrätietoinen ja suunnitelmallisesti toimiva lapsi on meille ihanne. Onko se yksi syy siihen, että meillä on koulussa poikkeuksellisen suuret oppimisen erot tyttöjen ja poikien välillä? Mukautuvatko tytöt helpommin arvontuottamisen välineiksi, kun pojat terveesti elävät ikäkautensa vaiheet rauhassa läpi? Miksi ihmeessä olemme virittäneet koulumme sellaiseksi, että emme huomioi eri ikäkausien, sukupuolien ja eri taustoista tulevien lasten erityisiä tarpeita. Sitten me syytämme yksilöitä, kuten tyttöjä, opettajia tai vanhempia. Tytöt eivät saisi täyttää odotuksia ja pärjätä, opettajat eivät vaan noudata parhaita ohjeita ja vanhemmat koulushoppaavat lapsilleen parhaaksi kokemansa koulut. Ihanko totta se on yksilöiden vastuulla?

Sama näkyy terveydenhuollossa. Kun katsomme terveyspalvelujen saatavuutta, kattavuutta ja rahallista arvoa näyttää, että se on viritetty siten, että tuotamme suhteessa enemmän koulutetummille kuin vähemmän koulutetuille. Erityisesti perusterveydenhuolto on jätetty rapistumaan omaan kunnalliseen jähmeyteensä. On hyvä asia, että työssäkäyvien palveluihin on panostettu rahaa ja ammattilaisia. Silti se kuvastaa arvojamme, joista muovaamme tavoitteet. Eikö terveydenhuollon tavoite ole tasata elämän lähtökohtien epätasa-arvoa ja kannatella sairauden kanssa kaikkia kansalaisia tasavertaisesti? Emme tavoittele selvästikään tätä, sillä esim. erikoissairaanhoito ei tuota tasa-arvoisuutta. Sonja Lumpeen väitöskirjassa vuodelta 2017 osoitettiin, miten sydäninfarktin hoidossa koulutetumman hoito on pysynyt yhtä paljon parempana koko 2000-luvun.  Terveydenhuolto on mukana luomassa terveyseroja. Työkyky ja taloudellisen tuottavuuden turvaaminen tuntuvat olen sen päätehtäviä, kuten koululaitoksenkin.

Nyt on syntyvyys laskussa, jota selitetään esimerkiksi nuorten itsekkyydellä tai perhetukien puutteilla.  Entäpä jos nuoret aikuiset ovat oppineet varhaiskasvatuksesta lähtien, että kansalaisen tärkein ominaisuus on taloudellisen tuottavuus, johon pääsee itsensä johtamisen ja sisäisen yrittäjyyden voimin. Koulu opettaa, että elämä on projekti ja resurssit pitää allokoida huolella. Elämän pitää olla asettunutta, turvallista ja tuottavaa, kunnes sitten voidaan hankkia lapsia. Miten niin hankkia? Vielä 1990-luvun alun vanhemmalle lapsia saatiin perheeseen, nyt niitä hankitaan.

Miksi Suomesta on sitten tullut tällainen yhteiskunta? Olemme korostaneet voimakkaasti ihmisen arvoa taloudellisena tuotantoyksikköä. Ihmisellä sinänsä arvona ei ole samanlaista merkitystä kuin hänen tuottamallaan panoksella, rahalla. Olemme lakanneet katsomasta ihmistä silmiin vaan katsomme hänen vero-otettaan. Käykö meille kuitenkin niin kuin Nokialle kävi. Siellähän lakattiin kuuntelemasta perustason työskenteleviä, hukattiin pienet arkiset havainnot ja parannukset. Tuottavuus oli lyhyen aikavälin ainoa tavoite ja kaikki sille alisteista. Sitä kautta ajauduttiin suureen tuhoon. Suomelle on ehkä käymässä juuri näin. Uskomme tilastoihin ja suuren tason talouden lukuihin, mutta emme halua nähdä sitä mitä ihmisille arjessa tapahtuu. Emme tavoittele kaikille samaa hyvää vaan toisille vähän enemmän. Kuitenkin tutkimus osoittaa, että kaikkien mukana pitäminen yhteiskunnassa on taloudellisesti tuottavampaa kuin osan pudottaminen kyydistä.  Olisiko kuitenkin aika ottaa alkuperäinen Suomen idea uudelleen käyttöön? Ihan vaan taloudellisin perustein?

Lähteitä, joita tässä on käytetty mietinnän sytykkeinä

HS 18.11.2018

Väitöskirja Lumme S (2017)

https://www.helsinki.fi/fi/uutiset/terveys/terveydenhuollossa-on-pysyvia-sosiaaliryhmien-valisia-eroja

World Bank report includes estimates of human capital for the first time. Human capital is the largest component of global wealth, pointing to the need to invest in people.

Miksi teemme elämän rypyistä sairautta?

Länsimainen ihminen on ajautunut sietämättömään tilanteeseen. Elämän epävarmuutta 2014-10-12 18.27.21ja sattumanvaraisuutta ei voi selittää ulkoisella tekijällä kuten jumalten tahdolla tai edellisen elämän pahoilla teoilla. Olemme omien valintojemme, ruumiimme ja tekojemme armoilla. Homo economicus mittaa arvoaan suorittamalla ja olemassa tuottava. Työssä on oltava taloudellisesti tuottava. Perhe tuottaa laadukkaita lapsia. Vapaa-ajalla tuotetaan hyvinvointia. Sairaudet hoidetaan alta pois. Riskien ennakointi, minimointi ja ratkaiseminen hoidetaan keräämällä minä-minä-dataa itsestä härpäkkeillä.

Terveydenhuolto on tehnyt oman osuutensa tässä ihmiskuvamme muutoksessa. Puhumme medikalisaatiosta, kun me lääkärit olemme ottaneet uudenlaisia rooleja ihmisten elämänalueilla, joille emme kuuluisi. Olemme luoneet määritelmiä elämän luonnollisista vaiheista ja tehneet niistä diagnooseja. Keksimme diagnooseja, joita voimme etsiä ja löytää (overdetecting). Suru ei ole sairaus vaan luonnollinen reaktio menetykseen (DSM-V) ja ihmisen ruumiin ominaisuuksiin kuuluu kulua käytössä (ICD-10). Kun olemme luoneet diagnoosin, niin sen ympärille rakennamme menetelmiä erotella näitä elämänkulussa koettavia ja havaittavia asioita eri luokkiinsa. On vakavaa mielipahaa, keskivakavaa mielipahaa ja lievää mielipahaa. Luomme mittareita ja diagnoosivälineitä ja käytämme niitä innolla (overdiagnosing). Kun sitten löydämme jotain, niin sehän on pakko hoitaa ja sorrumme ylihoitoon (overtreatment). Kun ylidiagnosoitu aiemmin terve ihminen saa keksityn taudin ylihoidosta haitan, niin sitten hoidamme haitan aiheuttamaa aitoa kipua ja vaivaa.

Miten tässä näin kävi? Olemmehan koulutettuja tekemään ihmiselle hyvää ja suojelemaan terveyttä. Syyt ovat inhimilliset, olemme kaikki ihmisiä. Ihmislaji luokittelee saadakseen maailmaan tolkkua. Luomme itsellemme hallinnantunnetta luokittelemalla asioita näennäiseen järjestykseen.  Olemme kehitelleet eläinluokat, kivilajit tai alkuaineluokat. Kun sairaus voidaan luokitella johonkin lokeroon: tiedämme mistä on kysymys. Se voi antaa syyn oireille ja vapauttaa sosiaalisesta leimasta: en ole laiska vaan minulla on sairaus.  Sillä on silti varjonsa. Se voi passivoida tai leimata. Diagnoosin taakse voi piiloutua tai piilottaa. Se on ammattilaisen vallankäyttöä. Diagnoosi ei hoida meitä.

Lääkärin yksi tapa hallita epävarmuutta on ICD-järjestelmä. Kun aloitin lääkärinä, ICD-kirja oli noin 150 sivuinen punainen opas ja nyt se on tuhansien sivujen mammuttimainen tietokanta, jossa erotellaan erikseen alligaattorin ja krokotiilin purema omaksi diagnoosikseen. Olemalla näennäisen tarkka diagnoosissa, minulla on tunne, että teen laadukasta työtä. Noudatan minulle annettua velvollisuutta toimia tieteellisesti ja tarkasti tarjoamalla potilaalle mahdollisimman tarkan diagnoosin. Varsin harvoin potilaan hoidon laadun kannalta on olennaista päästä nippelitasolle ja silloinkin sen koodaaminen sisältää suuret virhemarginaalit.

Ylidiagnosointi syntyy epävarmuudesta. Kansalainen haluaa tietää ja ammattilaisella on uusia kivoja värkkejä tuottaa tietoa potilaastaan. Kun kerran voimme kuvata magneetilla rasitusvammaa, niin miksi jättää se tekemättä. Hoito kyllä ihan sama, mutta tiedämme mitä hoidamme. Pulmia on useita. Kun tutkitaan kuvantamisella tai verikokein seulonnalla terveitä ihmisiä, niin löydetään sairauksia, joita ei muutoin olisi löydetty tai löydöksellä ei ole merkitystä. Tietoa alaselän luuston muutoksesta ei voi ottaa pois ihmiseltä ja sen jälkeen oireet voidaan selittää muutoksella eikä istumatyön ja liikunnan puutteella. Löydökseen on helpompi määrätä laboratorio tai kuvantamisen jatkotutkimuksia ja lääkkeitä.

Tutkimusmenetelmämme ovat epätarkempia kuin uskomme. Biologinen vaihtelu yksilön kohdalla on suurta ja peräkkäiset mittaukset vaihtelevat samallakin potilaalla 5-25 % välillä. Mittausajankohta vaikuttaa. Verenpainearvot ovat korkeampia iltaisin kuin aamuisin, vastaavasti talvella  korkeampia kuin kesällä. Mittausarvojen rajat eivät ole välttämättä vain normaaleja tai poikkeavia vaan ne on luotu tilastollisin mallein ja/tai sovittu asiantuntijoiden kesken. Tiedämme, että kolesterolitaso nousee keski-iän jälkeen keskimäärin 0,5-1 % vuodessa, joten toistomittauksiin voi varautua 5-10 vuoden välein. Lääkitystä syödään kuolemanriskin pienentämiseen, ei laboratorioarvojen laskemiseksi ja osa saa lääkkeestä vain haitat.

Terveydenhuollon raha ei ole rajaton. Ylidiagnostiikka on rahan siirtämistä sairailta terveille. Mitä enemmän teemme valikoimattomia tutkimuksia varmuuden vuoksi, sitä enemmän käytämme rahaa niihin ja niiden jälkipyykin setvimiseen. Ennaltaehkäisy on järkevää, mutta silloin sen tulee perustua tieteelliseen näyttöön vaikutuksesta suuren joukon terveyteen. Se, että joku hyötyy, ei ole riittävä peruste. Terveysongelmiemme alkutekijöitä ovat edelleen ravitsemus, liikkuminen ja päihteet. Rahaa kannattaa käyttää madaltamaan kynnystä arjen terveempiin valintoihin ja tekoihin. Siinä ei tarvita edes lääketiedettä.

Ylihoitaminen on helppo ymmärtää. Lääkärin ammattiin hakeutuu ihmisiä, joilla on sisäinen halu auttaa toisia ihmisiä. On paljon vaikeampi kysyä potilaalta ja itseltään: ”Mitä jos en tekisi mitään?”. Kirurgian professori opetti aikanaan, että hän voi opettaa kenet vain leikkaamaan, mutta vain hänellä menee vuosia opettaa se, milloin ei saa leikata. Vaikeinta on kertoa se potilaalle. Pettymyksen tuottaminen ei ammattilaiselle helppoa. Haluamme antaa edes jotain toivoa tai siirtää sitä pettymyksen hetkeä tuonnemmas. Hyväksymme lääkäreinä heikosti tehtyjä tutkimuksia hoitomme perustaksi, jos niissä annetaan pieni mahdollisuus parantumiseen tai hyötyyn. Samalla unohdamme biologisen tosiasian lääkkeen vaikutuksesta: jos sillä on vaikutus, niin se on sekä hyödyksi, että haitaksi. Sama koskee toimenpiteitä. Haitatonta lääkettä tai leikkausta ei ole, kyse on aineen vaikutusmekanismista ja annoksesta tai toimenpiteen laadusta ja tekijästä.

Olemme medikalisaation suossa yhdessä: kansalaiset ja lääkärit. Voimme yhdessä edellyttää terveydenhuollon tutkimuksilta, diagnooseilta ja hoidolta perusteita, joista suurimman osan tulee pohjautua tieteelliseen tutkimusnäyttöön.  Minusta voisimme ottaa potilaan mukaan antamaan meille arjen palautetta hoidosta. Malli löytyy kodinkoneliikkeestä. Imurin ostajana minulta kysyttiin vuoden kuluttua, miten imurini toimii ja olenko siihen tyytyväinen. Leikkauksen jälkeen selvitetään kiinnostaa vain, että olenko elossa tilastoissa. Ottamalla potilaat aidosti toimijoiksi saisimme ehkä tietoa hoitojen vaikutuksista, haitoista ja vaikutuksista nopeammin kuin odottamalla haittarekisterien koosteita. Elämän rypyissä huolenpito ja välittäminen voi tapahtua ihan ilman diagnoosia.

 

Kirjoituksen taustalla on Too much medicine -seminaari, joka käsitteli yllä olevia aiheita Helsingissä elokuussa 2018. Erityisesti professori James McGormackin podcasteihin kannattaa tutustua Tästä linkkiin

 

Nirppalive, leppoistamaton luontokanava

Kaupunkien perusrakenteita, tien rakenteita, vesi- ja lämpöputkia, korjataan Suomessa kesäisin, ymmärrettävästi. Kaupunkien keskustat muuttuvat kaivaustyömaiksi, kapeiksi poikkeusreiteiksi ja nutiseviksi sepelipoluksi. Päivittäinkin muuttuvat reitit aiheuttavat päänvaivaa. Autolijoiden aggressivisuus nousee suorassa suhteessa ruuhkajonon pituuteen. Pyöräilijällä ja kävelijällä menee hermot toisiinsa ja yhdessä remontteihin.2014-09-05 18.14.14

Teiden kaivannot aiheuttavat suurinta kiusaa siellä missä kuljemme suurina joukkoina. Työntekijät saavat kokea kiukkuista huutelua, huomautuksia ja vähintäänkin mulkoilua. Työt alkavat aamuvarhaisella ja työmatkalaisten ruuhka-aikaan työmailla voi olla hyvin ansaittu kahvitauko. Työn tekeminenkin voi olla vaikeaa, kun emme noudatakaan annettuja reittejä vaan poukkoilemme keskelle työmaata.

Seurasin yhden kiireisen risteyksen kaaosta liikennevaloja odotellessa. Se oli melkoinen näytös. Se olikin melkoinen nirppailijoiden kokoontumisajo. Jalankulkijat mutisivat pyöräilijöille, pyöräilijät toisilleen, molemmat puivat nyrkkiä autoilijoille, joista sitten osa näytti sormien vilautteluosaamistaan. Liikennevaloja korvannut liikenteen ohjaaja sai varoa niin autoja, pyöriä kuin jalankulkijoita, jotka jättivät huomioimatta ohjaajan kiellot. Aina joku ajatteli ehtivänsä livahtaa autojonon edestä tai autoilija jalankulkijoiden välistä.

Kaikki eivät pääse kokemaan kesäkaupunkilaisten parhaita kokemuksia. Siksi ehdotankin luontokokemuskameroiden vastapainoksi kaupunkikokemuskameroita. Pahimpiin teiden kaivantojen läheisyyteen asetetaan livekamera kuvaamaan kaaosta. Näin tarjoutuu mahdollisuus seurata livenä kaupunkilaisten ja tieremonttien kohtaamisia. Nirppalivestä voisi seurata sitä, miten me arvostamme katujemme kunnostajia, lämpöputkien asentajia tai raitiolinjojen rakentajia. Tietenkin häiritsemättä itse kohteita, kuten luontokameroissakin.

Näkyväksi tekeminen on ensimmäinen askel muutoksessa. Nirppaliveä katselemalla voimme oppia, miltä nirppailumme näyttää ja mitä siitä seuraa. Toisaalta se voisi avata kaupunkien suunnittelijoille sitä todellisuutta, jota huonosti suunnitellut remontit aiheuttavat. Vaikka kolme kuukautta tuntuu suunnittelijan pöydällä lyhyeltä ajalta, niin arjessa lastenrattaiden puskeminen sepelissä muutamia viikkojakin tuntuu ikuisuudelta. Nirppaliveä seuraamalla ehkäpä seuraava katuremontti alkaakin suunnittelemalla jalankulkijoille ja pyöräilijöille turvalliset reitit ennen kuin katu kaivetaan auki.

Nirppalive-lähetyksille löytyy varmasti muitakin kaupunkikokemuksen elämyskohteita, sillä nirpat eivät ole harvinaisia, toisin kuin Saimaan norpat.

Ping-pong-tehokkuus

Oletko istunut kokouksessa, jossa iso osa naputtelee jotain joko tietokoneelle tai

Processed with VSCOcam with a6 preset
Processed with VSCOcam with a6 preset

puhelimeensa? Mitä ihmettä he tekevät? Koska olen itsekin sortunut olemaan vain paikalla enkä kuitenkaan läsnä, taidan tietää. He lukevat sähköpostejaan ja laittavat niihin pika-pikaa kommentteja. Heidän työtoverinsa saavat kryptisiä viestejä: ”asap ok joo tai ok, sopii, katso kohta 5”. Vastaanottaja ihmettelee, kun suoraan kysymykseen kahden vaihtoehdon välillä ei saa nyt tolkkua eikä viestissä ollut kohtaa viisi.

Olen nimennyt tämän toimintatavan ping-pong-tehokkuudeksi. Näpäytän puhelimen viestin ja hätäisesti luen sen läpi. Kun kirjoitan siihen jotain ja lähetän sen takaisin, minulla on sellainen tunne, että olen tehnyt jotakin. Usein olenkin, nimittäin tuhlannut omaa aikaani ja varsinkin lähettäjän aikaa. Erityisen kalliita ovat viestini, jotka menevät suurelle jakelulle. Tehottomuuteni kertautuu vastaanottajien lukumäärällä.

Yleensä joudun palaamaan viestiin ja miettimään, mitä toimia se edellyttää ja kenelle tieto pitäisi välittää. Monia asioita ei voi hoitaa yhdellä kertaa vaan tietoa pitää kerätä. Sähköpostien hoitelua kokouksissa häiritsee kokous. En pysty todellisuudessa keskittymään kumpaankaan kunnolla ja tehokkuuteni mitätöityy kahteen kertaan. Onnistun näyttämään kokouksessa välinpitämättömältä ja epäkohteliaalta. Vastaukseni taas sisältävät tyhjiä lauseita kuten: ”Tässä on nyt tehty hienoa työtä, sen merkitys kyllä on suuri” tai ”Palaan tähän, hyvältä näyttää”.  Miksi siis en vain malta mieltäni ja hoida asiaa myöhemmin ajatuksen kanssa? Ehkä kokous sujuisi joutuisammin, kun siinä ei tarvitsisi kerrata asioita henkisesti poissaoleville. Ping-pong-tehokas on ding-dong-kokoustaja.

Miksi siis toimimme näin? Tärkeys houkuttaa. Kun minulle oikein on laitettu sähköpostia ja sitä on paljon, niin tunnen oloni merkittäväksi. Minulta odotetaan vastausta, jolla on merkitys. Tyhjä sähköpostilaatikko tuntuu hylkäykseltä, liian täysi ahdistaa, joten siivoilemalla sitä pitkin päivää, tasapaino säilyy. Useat asiat on laitettu vain tiedoksi, mutta sähköpostissa usein tulee laitettua kaikki vastaanottajat samaan kenttään. Sähköpostiohjelma voisi muuttaa viestin eri väriseksi, jos olen vain valittu kenttään ”kopio”. Voisin jo lähtökohtaisesti tarkastella niitä viestejä rennosti.

Sähköposti tuntuu joskus dialogilta. Keskustellessamme vuoro vaihtuu sekunneissa, minuuteissa.  Vastavuoroisuuden aikajänne sähköisissä välineissä aikayksikkö on vuorokausi tai enemmän. Siksi kiire vastaamiseen tuntuu erikoiselta. Jos tieto on saatava heti, niin henkilölle voi soittaa tai laittaa tekstiviestin tai somen kautta viestin. Sähköposti viestii nykyisin hitautta, ei nopeutta. Onneksi sentään on takana ne ajat, kun joku soitti heti perään ja kysyi, olenko ehtinyt avata hänen sähköpostinsa.

Ping-pong-tehokkuudesta luopuminen ei ole helppoa. Kiireen tunne on tuttua ja turvallista.  Vanhat tavat istuvat lujassa. Arjen pienet muutokset vaativat itsekuria ja työtä. Kokouksista, joissa näprätään tietokonetta tai puhelinta, on luovuttava ensimmäisenä. Ehkä sen kokouksen asian voi hoitaa vaikkapa sähköpostilla tai keskustelualustalla. Niin ei sidota viittä ihmistä seuraamaan kuudennen sähköpostin näpräämistä. Toki kokouskahvit jäävät nauttimatta, mutta vastaavasti työaikaa syntyy monelle ihmiselle lisää. Ne voi sitten käyttää sosiaalisen pääoman luomiseen työyhteisössä eli yhteisiin kahvihetkiin.

Kokousten kustannuksia voi laskea huvikseen vaikkapa ilmaisessa laskurissa 

Onko sijoittamisella ja enkelihoidolla jotain yhteistä?

HS:n huhtikuun 2018 kuukausiliite kertoi enkelihoidoista. Hoitojen pääasiallinen 2015-06-09 08.04.36vaikuttava asia on usko. Ihmisen, joka antaa hoitoa, pitää uskoa enkeleiden olevan olemassa. Hänen on oltava varman oloinen ja kerrottava yksityiskohtia enkeleiden olemuksesta, teoista ja voimista. Hän tietää ja tuntee enkelit. Enkeleissä on ikuinen, henkinen kasvu. Heidät on perehdytetty enkelien saloihin. Heidät on valittu ja koulutettu. Heille on annettu diplomit. Työstään he peritään rahaa.

Hoidon kohteenkin pitää uskoa, että enkelit voivat vaikuttaa ihmisen elämään. Ihmisen tulee enkelihoitoon mukanaan toive paremmasta. Hänellä on huoli, tarve tai kipu. Hoidon toivotaan lisäävään onnistumisia arjessa, terveyttä ja onnellisuutta. Ne ovat meille kaikille yhteisiä tavoitteita. Hoitoihin antautuminen tuntuu hyvältä ratkaisulta, kun tulee kuulluksi. Ratkaisukin on yksinkertainen: usko. Hän on valmis sijoittamaan siihen rahaa.

Luin jutun heti sen ilmestyttyä. Samana iltana televisiossa esitettiin vuoden 2008 pörssiromahdukseen johtanutta kehitystä kuvaava elokuva Big Short. Elokuvassa pörssimeklarit ja pankinjohtajat kiihdyttävät taloutta yhä suurempien voittojen toivossa. He uskoivat taloudellisen kasvun olevan ikuista. He olivat siitä varmoja ja vakuuttivat toisiaan ja asiakkaitaan ikuisesta kasvusta. He olivat oppineet puhumaan talouden salakieltä, antamaan yksityiskohtia ennusteista ja tuotoista. He olivat luoneet mutkikkaita johdannaisia, joiden sisällöstä eivät ymmärtäneet. Heidät oli perehdytetty sijoittajien saloihin. Heidät oli valittu ja koulutettu. Heille oli annettu diplomit. He perivät työstään rahaa.

Sijoittajien oli tärkeä uskoa, että talouden kasvu on ikuista. He uskoivat, että taloudellinen menestys vaikutta heidän elämäänsä. Tuotot tuovat toiveen paremmasta. Kun arjessa on huolta, tarpeita ja kipua, niin taloudellinen turva ja menestys tuntuvat hyvältä. Sijoittamisten onnistuminen tuo hyvää tunnetta ja onnellisuutta. Sijoitusneuvojan puheisiin tuntuu hyvältä luottaa, kun tuntee arvostusta. Ratkaisu on yksinkertainen: sijoita. Näin raha liikkuu.

Elokuvassa uskomuksen sisäistänyt rahoitusmaailma kaatuu omaan sokeuteensa. Syy on siinä, että rahan arvo sopimuksena syntyy työstä ja tavaroista. Raha on vaihdannainen eikä itsenäinen asia. Kun talot, tavarat ja palvelut menettivät yliarvostuksensa, niin yritysten arvo laski. Niiden tulevaisuuden tuottojen arvio eli osakkeiden arvo romahti. Samalla osakkeista luotujen mutkikkaiden johdannaisten kauppa kiihdytti romahdusta. Usko esti näkemästä kokeneita, pitkälle koulutettuja ammattilaisia, mitä oli tapahtumassa. Ne, jotka näkivät, pelastautuivat ajoissa varakkaina. Kansa maksoi laskut asuntohuutokauppoina, työttömyytenä ja veroina.

Enkelihoidot eivät romahduta kansantaloutta. Niiden haitat varmasti vähäiset, jos ihminen ei jätä hoitamatta vakavaa sairautta tai arjen talous ei koe haittoja hoidon maksuista. Esimerkit vain kuvaavat, miten tärkeä uskominen on ihmiselle. Me kaikki uskomme johonkin, ainakin hetkellisesti.

Emme ole uskomusvapaita vaan itsekin uskon tieteelliseen maailmankuvaan. Minun uskoni on, että ihmisen toiminta nimeltä tiede tieto synnyttää tietoa ja tietämättömyyttä yhtä aikaa. Ratkaisemalla maailman ja maailmankaikkeuden kysymyksiä löydämme uusia kysymyksiä ratkottaviksi. Siksi en usko enkeleihin, enkä usko myöskään ikuiseen talouskasvuun tavoitteena. Voin olla väärässä, sekin sisältyy tieteelliseen maailmankuvaani.

Kuukausiliite osoitteesta hs.fi

Elokuvasta https://fi.wikipedia.org/wiki/The_Big_Short

Pilliin vihelletään harkiten

Olen seurannut lehdistä Helsingin hiippakunnan ja seurakunnan toimintaa piispan taloudellisten epäselvyyksien ja toimintatapojen selvittämisessä. IMG_3556En tunne osapuolia lainkaan. Pohdin tätä enemmän uteliaana näytelmän katsojana koettaen tunnistaa yleisiä kuvioita, joita ristiriitatilanteissa näyttää syntyvän. Myrskyn silmässä niitä ei itse helposti tunnista, mutta ehkä sivusta katsoen jotain tarttuu opiksi. Ristiriitojahan on elämässä aina tarjolla.

Väärinkäytösten paljastaminen on tarkkaa puuhaa. Pääsääntöisesti kannattaa varautua saamaan runsaasti kuraa niskaan. Ensimmäisenä näyttää heräävän paljastusmenetelmän arvosteleminen. Miten Wikileaks olisi paljastanut laajan salakuuntelun oikein? Miten median olisi pitänyt valelääkäri paljastaa, kun viranomaiset eivät tarttuneet toimeen?  Jos organisaation oma valvontaprosessi on pettänyt ja johto haluaa salata tämän, ei asiaa taida olla kovin helppo edistää päätöksentekokoneistossa.

Oman pesän likaaminen on moraalisesti paheksuttava teko, vaikka se lisäisi yhteisön uskottavuutta. Enemmistö aina kääntyy pilliin viheltäjää vastaan, koska hänen koetaan uhkaavan yhteisön olemassa oloa ja oikeutusta. Siksi me yleensä jätämme kertomatta pienet vilpit, välistävedot ja epäasialliset kommentit emmekä nosta eettisesti vaikeita kysymyksiä keskusteluun.  Terveydenhuollossa on käytössä systeemi, johon raportoidaan ”läheltä piti” -tilanteet, haittatapahtumat ja prosessipoikkeamat anonyymisti, jotta niihin voidaan puuttua ennen kuin jotain vakavaa tapahtuu eikä virhe heti henkilöidy. Vakavat tapahtumat käsitellään aina toki nimien kanssa. Yhdysvalloissa on järjestöjä, joiden kautta voi kertoa valtion- ja osavaltion hallinnon mahdollista väärinkäytöksistä (whistler blowers).  Näin hallinnossa ja toiminnassa väärinkäytökset mahdollistavat käytännöt voidaan korjata. Ensisijaisesti silti organisaatiolla tulisi olla avoin ja luottamuksellinen ilmapiiri, jossa epäselvyyksistä voidaan kertoa ja niihin puututaan.

Kriisissä tunteet leiskuvat kaikilla. Kiusaus ikävän asian kertojan mustamaalaamiseen on suuri. Tässäkin kertomuksessa on ollut monesta suunnasta tunnepohjaista puhetta puolesta ja vastaan. Oikeudentunto herää molempiin suuntiin, kun tunnemme henkilön. Puolustamme ystäviämme ja oman sosiaalisen piirimme jäseniä, kuten ihmisen luontoon kuuluu tehdä. Puolet alkavat vetäytyä siilipuolustukseen ja etsivät oikeutusta puolustautua toista ryhmää vastaan. Kirkon perustehtävä luo tähän ehkä jopa lisämausteen. Syntisen puolustaminen on kirkon perustehtäviä. Ensimmäisen kiven heittämistä seuraa posken kääntäminen. Tässä se taisi nyt lyödä poskelle, kun ei pohdittu mihin se johtaa. Kirkon tulot ovat vähentyneet ja se joutuu supistamaan diakoniaan käytettäviä varoja heikko-osaisten auttamisessa. Harkinnan puute yhteisten varojen käytössä johtotehtävissä on vakava asia.

Ristiriidat ovat henkilöiden välillä. Ulkopuolisena näyttää siltä, että piispanvaalissa jätettiin kertomatta merkityksellistä tietoa tarkoitushakuisesti. Ylimmän viranhaltijan tulee hallita taloudenjohtaminen ja olla siinä uskottava. Miten kirkon vaaliprosessissa ehdokkaiden taustoja ei tarkistettu toimen vastuualueilla? Jos taas taloussotkuista tiedettiin, niin miksi ne salattiin. Kumpikaan näistä ei ole miellyttävä kysymys kirkon kannalta. Ymmärrän hyvin, että ne herättävät ärtymystä. Kirkko on kuitenkin kansalaisensa verovaroilla ja lahjoituksilla toimiva yhteisö, jonka toiminnan tulee kestää läpivalaisu. Henkilöristiriitaa korostamalla saadaan asia näyttämään yksioikoisesti pahansuopuudelta ja heikolta pettymyksen sietämiseltä kriitikon osalta ja uhriutumiselta puolustajien toimesta. Kumpikaan positio ei auta kirkkoa vaan lopulta sinne peiliin on katsottava.

Sananlasku sanoo, että joukossa tyhmyys tiivistyy. Se tapahtuu aina ja on hyvä tiedostaa. Jokainen tiimi, hallitus, valtuuskunta, projektiryhmä, joukkue ja kirjapiiri muodostaa yhteisön, jossa pyritään luomaan oma toimintatapa ja roolitus. Saman mielisyyden paine on suuri. Yhteisön sisäisestä luottamuksesta riippuu kuinka se kestää erimielisyyttä ja salliiko se kyseenalaistamisen.

Mitä aatteellisempi toiminta on, sitä uhkaavampana erimielisyys koetaan. On ”me” ja ”ne”.  Ihmiselle suurin rangaistus on joutua sosiaalisesti hylätyksi.  Samanlaisia yhteisöjä ovat puolueet, ammattiyhdistysliike tai urheiluseura, jotka perustuvat samanmielisten yhteenliittymiseen ja oman oikeutuksen vahvaan kokemukseen. Se on hyvä asia ja kantaa toimintaa ja toimijoita. Riskit on hyvä tiedostaa. Jos kyseenalaistava puheenvuoro saa sykkeesi nousemaan niin kysy itseltäsi miksi. Siilipuolustuksesta on vaikea tulla kunniallisesti ulos. Tiedän tämän ihan kokemuksesta.  Kannattaa muistaa, että ulkopuolisen on erittäin vaikea ymmärtää, ettei yhteisö tunnista väärinkäytöksiä, resurssien tuhlaamista ja haluaa jopa ne salata.

Kirkon tapaus merkittävä. Se viestii pahimmillaan siitä, miten oman pesänlikaajalle käy. Parhaimmillaan se johtaa tärkeän yhteisön toiminnan avoimuuden lisääntymiseen. Kriisit paljastavat yhteisön kyvykkyyden ja kehitystarpeet. Niitä tulee ja menee. Käytetään ne hyödyksi. Rohkeus tarttua yhteiskunnallisiin ongelmiin tai organisaation kipupisteisiin ei saisi horjua. Oman pesän moraalinen nenä on pidettävä herkkänä. Pilliin pitää voida välillä viheltää.

Vaikuttaako lääkärin polittinen kanta hoitoon?

Lääkärin ja potilaan välisessä keskustelussa liikkuu politisoituneita aiheita.IMG_3642Alkoholi, tupakka, lisääntymisterveys, ajoterveys, monet etuudet ja lääkekorvattavuudet ovat paitsi lääketieteellisiä myös poliittisia kysymyksiä. Kaikkiin näihin liittyy politiikan kentällä painotuseroja konservatiivisten ja liberaalien välillä tahi oikeiston ja vasemmiston välillä. Vaikuttaa siltä, että oikeistolaiset korostavat vahvemmin yksilön vastuuta terveydestään ja vasemmisto järjestelmän merkitystä. Lääkärin poliittisen suuntautumisen vaikutusta tutkittiin yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa. Yhdysvalloissa äänestäjät rekisteröityvät, joten republikaanien ja demokraattien rekisteristä voitiin poimia lääkärinmmatissa toimivia rekisteröityneitä äänestäjiä kyselytutkimukseen (vastausprosentti 20 %).

Lääkäreille esitettiin potilastapauksia ja pyydettiin arvioimaan terveydellistä vakavuutta sekä oman toiminnan aktiivisuutta eli puuttuisiko, ohjaisiko ja miten. Tausta tietoja kerättiin tilastollista vakiointia varten, kuten ikä, sukupuoli, potilaskunnan rakenne ja uskonnollisuus.

Poliittisesti herkiksi aiheiksi arvioitiin raskauden keskeytys, seksityö, marihuana ja aseisiin liittyvät asiat. Muita tapauksia olivat alkoholi, tupakka, ylipaino, masennus ja pyöräilykypärän käyttö. Poliittisesti neutraaleissa aiheissa (tupakka, kypärän käyttö) eroa ei ollut. Republikaanilääkärit kertoivat puuttuvansa marihuanan, alkoholin ja tupakan käyttöön useammin kuin demokraatit. He korostivat laillisuuteen liittyviä asioita enemmän. Raskauden keskeytys erotteli puoluekannassa eniten, eikä ihan yllättäen. Republikaanilääkäri arvioi useammin kehottavansa välttämään tulevia abortteja, miettimään sen mielenterveysvaikutuksia ja suunnittelemaan ehkäisyä. Poliittinen kanta vaikutti ainakin lääkärin omaan näkemykseen työstään. Suomessa abortti ei ole samalla tavalla politisoitunut eikä jaa lääkärikuntaa. Ilmiö on kyllä kiinnostava pohtia.

Lääkärin antamissa ohjeissa oli eroja. Suhtautuminen aseisiin jakaa puolueita. Demokraattilääkäri kehotti todennäköisemmin lapsiperheen isää luopumaan aseesta ja republikaanilääkäri kehotti säilyttämään sitä turvallisesti. Seksityöläisen kohdatessaan republikaanit korostivat lainsäädännöllisiä näkökulmia ja vaikutuksia naisen henkilösuhteisiin, kun demokraatit henkilöön suoraan kohdistuvia terveysriskejä ja tuen järjestämistä. Lääkärin valitsema keskustelun suunta näytti erilaiselta eri puolueisiin suuntautuvilla lääkäreillä. Tämä havainto on tehty toisessakin tutkimuksessa, jossa republikaanilääkärit arvioivat selvästi kriittisemmin ja osa vastusti Yhdysvaltojen terveydenhuolto uudistusta (Affordable Care Act, ”Obama Care”) kuin demokraattilääkärit. Terveydenhuollon uudistuksissa asiantuntijoiden poliittiset taustat voivat vaikuttavat, kun arviointi tehdään aina asiantuntemuksen ja arvojen pohjalta. Silti politiikka tarvitsee lääkäreitä ja lääkärit politiikkaa.

Poliittinen kanta ei yksioikoinen tekijä eikä kuvaa henkilön arvoja sellaisenaan. Sosiaalistumme ammattimme, henkilöhistoriamme vaikuttaa arvoihimme ja elämänkokemukset muokkaavat meitä. Poliittinen tausta vaikuttaa, kuten moni muukin asia. Lääkärin tulisi olla tietoinen näistä mahdollisista vaikutuksista arjessa, ei vain näkyvimmissä eettisissä kysymyksissä. Poliittinen kanta ei saa olla este tai haitta, mutta on se silti tiedostettava. Jos kannattaisin puoluetta, joka ajaa vahvasti keskitettyä järjestelmä, niin todennäköisesti intuitiivisesti valitsen useammin keinoja tästä työkalupakista. Jos taas kannattaisin puoluetta, joka korostaa yksilön vastuuta, niin nappaisin sitten todennäköisemmin toisesta pakista. Tietoisuus oman ajattelun rajoittuneisuudesta ja arvojen vaikutuksesta on asiantuntijatyössä tärkeä. Arvot vaikuttavat ja saavat vaikuttaa vuorovaikutuksessa.

Lääkäri vannoo valassaan: ”Työssäni noudatan lääkärin etiikkaa ja käytän vain lääketieteellisen tutkimustiedon tai kokemuksen hyödyllisiksi osoittamia menetelmiä. Tutkimuksia ja hoitoja suositellessani otan tasapuolisesti huomioon niistä potilaalle koituvan hyödyn ja mahdolliset haitat.” Lääkäri käyttää tietoaan ja taitoaan potilaan parhaaksi. Työ on vuorovaikutusta ja tehdään oman persoonan, asenteiden ja opittujen käyttäytymismallien avulla. Vahvat henkilökohtaiset vakaumukset voivat vaikuttaa työn tekemiseen, kuten nähdään keskusteluissa vaikeista eettisistä kysymyksistä. Lääkäri on onneksi aina myös ihminen.

Tutkimus on avoin julkaisu: tästä julkaisuun

Ps. Puoluekanta vaikuttanee erikoisalan valintaan vai erikoisala puoluekantaan?. Kirurgi on todennäköisemmin republikaani ja psykiatri demokraatti. Miten lie meillä? Tästä lehtijuttuun

Yhden lompakon taktiikka terveydenhuollossa

IMG_3611Suomessa on käynnissä terveydenhuollon uudistus, jossa toivottavasti on mukana myös sosiaalihuolto. Alkuperäinen tavoite lievittää yhteiskunnan väistämättömän eriarvoisuuden ja sen seurauksena syntyvän ylimääräisen sairastavuuden ja pärjäämättömyyden taakkaa. Hyvinvoinnin edistäminen, kärsimyksen lievittäminen ja toivon antaminen olivat uudistuksen ytimessä. Sitten hallituspuolueiden lehmänkaupat alkoivat ja poliittisen hinnan vääntäminen alkoi. Nyt huhuillaan uusin termein muutoksen autuutta: valinnanvapaus, saatavuus, monituottajamalli, palveluvalikoma, palvelujen sirpaleisuus, palveluverkko ja tuottavuusloikka.

Monet sanoista on käännetty Yhdysvaltalaisten terveysyritysten strategioista tai kansallisista tavoitejulkaisuista. Ne on luotu järjestelmään, jossa kansalainen valitsee vakuutusyhtiön, joka tuottaa tämän kansalaisen kaikki terveyspalvelut tai hankkii ne hänelle sopimusten kautta. Tavallaan kuten kunta on tällä hetkellä vastaava toimija ja kansalainen valitsee terveydenhuoltonsa päättäessään missä asuu. Tietenkään emme ajattele asiaa muuttopäätöksissä, mutta periaatteessa näin.

Useiden maiden mallissa, kuten Yhdysvalloissa tai Saksassa yksi tuottaja hallinnoi koko terveyspalveluketjua ennalta ehkäisystä sairaalahoitoon. Toiminnassaan se pyrkii optimoimaan sen laatua ja kustannuksia. Jos se onnistuu pitämään kansalaisen terveenä tai sairauden sattuessa toimintakykyisenä, tuottajan tuotto säilyy tai kasvaa. Tyypillisesti väestöpohja on vähintään miljoona ihmistä, mutta 10-15 miljoonan väestöpohjalla toimivia palveluntuottajia on Yhdysvalloissa useita.

Yhden lompakon omistajilla on suuri kiinnostus sairauksien ehkäisyyn, sillä he hyötyvät suoraan kansalaisen hyvästä toimintakyvystä ja hyvinvoinnista. Suuresta koosta on etua. Kun yksi tuottaja hallinnoi koko ketjua, kaikki kustannukset tulevat näkyviin eikä systeemissä kannata osa-optimoida eli siirtää kustannuksia toisella palveluntuottajalle. Suomessahan tämä on todellisuutta, josta haluttaisiin päästä eroon. Palvelutuottaja alkaa nopeasti nähdä, että ennaltaehkäisyn proaktiiviseen eli ennakoivaan toimintaan kannattaa lisätä rahaa ja vastaavasti vähentää raskaasta hoidosta. Puhelimeen ja verkkoon on luotu etsiviä palveluita mm. varhaiseen masennuksen tunnistamiseen. Suuren tuottajan on mahdollista luoda kattava valikoima palveluita erilaisilla välineillä ja liittää ne yhdeksi joustavaksi kokonaisuudeksi. Kansalainen voi siirtyä helposti puhelinpalvelusta masennusryhmään ja saada ajan lääkärille ja takaisin. Uudenlainen rahan suuntaaminen on vähentänyt raskaan hoidon tarvetta. Yhdysvalloissa palveluntuottajat ovat sulkeneet sairaaloita. Näin muuten on käynyt Suomessa EKSOTE:ssa psykiatrian matalan kynnyksen palvelujen kehittämisen jälkeen.

Lompakko taskussa tarkastelee laatua harkiten. Kun tavoite on tuottaa terveyttä, hyvinvointia ja pärjäämistä, niin niitä on mitattava. Se on merkinnyt kansalaisten mukaan ottamista, mutta samalla tieteellisen näytön vahvaa roolia arvioinnissa. Terveyshyöty-käsite on syntynyt ristiriidasta, jossa hoito voidaan kokea hyödylliseksi, vaikka se ei sitä ole. Uskomushoito on tästä ääriesimerkki, mutta terveydenhuollossakin tehdään (terveys)hyödyttämiä asioita. Suuren lompakon kanssa on mahdollista ammatillistaa terveyshyödyn arvioinnin. Terveyshyödyn arviointiin tarvitaan suuri aineisto, mielellään miljoonien kansalaisten tietoja. Suomessa tämä on nähty kansallisena toimintana. Silti rahaa on siirretty pois mm. THL:stä, jossa tätä työtä on tehty. Laadun arviointi on paikallista toimintaa, mutta vertailemisen varmistamiseksi tarvitaan iso joukko osaajia.

Suomen Sote-puheissa ei terveydenhuollon ammattilaisten osaamiselle ja sen kehittämiselle tunnuta antavan arvoa. Se ei näy edes juhlapuheissa, mittaristoissa eikä resursseissa. Viime vuosina yhdysvaltalaisten terveyspalvelutuottajien laatuarvioihin on otettu yhä useammin mukaan terveyttä käytännössä luovat ammattilaiset. Heidän osaamisensa kautta syntyvät vaikutukset käyttäytymisen muutoksessa, hoidossa ja toimenpiteissä. Suurimpien terveydenhuoltoyritysten tavoitteissa on aina mukana ammattilaisista huolehtiminen. (esim. Health Partners: Support a continuous learning environment). Tämä edellyttää ammattimaista otetta ja tekijöitä. Ammattilaisille se on tarkoittanut palkkauksen perusteiden muutoksia ja ammatillisen kehittymisen osoittamista. Jos halutaan maksaa vaikuttavasta ja laadukkaasta työstä, se edellyttää oikeudenmukaista arviointia. Sen kehittämiseksi tarvitaan riittävät leveät hartiat.

Monen vaikean sote-jargon sanan, kuten vaikuttavuusperustaisuus, taustalle tarvitaan uudenlaisia ammattilaisia ja tekemistä. Siksi niiden viljeleminen perusteina milloin avopalvelujen yksityistämiselle, palvelusetelille tai kuntoutuksen kilpailutukselle on erikoista. Jotta ne toteutuisivat kansalaisen kannalta hyödyllisesti, tarvitaan yksi riittävän kokoinen lompakko, jolla tasataan kustannusriskiä, luodaan uudet palvelut, arvioidaan palvelujen koettu laatu, kustannuslaatu, tieteellinen näyttö sekä huolehditaan ammattilaisista. Näitä ei tehdä nyrkkipajoissa. Se on nyt nähty nykyisessä järjestelmässä. Terveydenhuolto on varmasti yksi yhteiskunnan monimutkaisimmista kokonaisuuksista. Pikkuisten osien kilpailuttaminen ja pilkkominen eivät ratkaise nykyisiä ongelmia. Kyllä se ansaitsee ihan oikean yhden lompakon taktiikan.

Ahdistelu on vallankäyttöä – #metoo -pohdintaa

IMG_3599Seksuaalisen ahdistelun ja –häirinnän keskustelu nousi pintaan ja keskusteluun aivan uudella tavalla #meetoo twiitin myötä. Aihe on vaikea, koska se on väärin, koskettaa monia, se tapahtuu ihmisten välisessä toiminnassa ja sitä pohtiessa nousee ikäviä tunteita. Silloin me ihmiset alamme saivarrella, kierrellä ja pyöriä aiheen ympärillä ja sen ydin alkaa hämärtyä. Näin me teemme tiedostamattamme, kun koetamme olla ns. objektiivisia. Samalla hävitämme ytimen ja keskustelu harhautuu väittelyyn siitä, voiko kukaan enää halata työtoveria koskaan tai saako toisen uutta kampausta kehua. Hulluimpana huolena aletaan miettiä, miten pariutuminen onnistuu, kun kaikesta flirtistä tulee ahdistelua. Onko siis niin, että väestöräjähdys saadaan loppumaan seksuaaliseen ahdisteluun puuttumalla?

Kyse on vallasta. Miksi miehet kokevat, että heillä on kulttuurissamme sellainen valta-asema, että he voivat kommentoida heille tuntemattoman naisen vartaloa julkisella paikalla ja koskea siihen ilman lupaa? Kun 15-vuotias tyttö kävelee rautatieasemalla ja nelikymppinen pukumies huutaa perään: ”Hyvä perse, anna pilluu”. Ajatteleeko tämä mies todella, että tämä kaunis, nuori tyttö pysäyttää koulumatkansa ja hihkaisee riemusta, että missä ja milloin. Syntyykö tästä se syvä ihmissuhde, jollaisesta me yleensä haaveilemme. Entä miehen poika, joka koulussa sitten puristaa tätä samaa tyttöä takapuolesta? Ihan läpällä vai? Kumpikaan ei ole humalassa, jolla Suomessa huonoa käytöstä voi puolustella (miksi?). Miksi kulttuurissamme emme paheksu syvästi toisen seksuaaliseen koskemattomuuteen julkisessa tilassa? Se, että myös joskus naiset huutelevat miehille, ei merkitse sitä, että se saa jatkua. Huutelijat ovat vähemmistöä joka tapauksessa. Sitä ei lailla saa yksin kuriin vaan meidän on muutettava asenteitamme. Siis meidän kaikkien. Sen pienen joukon miehiä on luovuttava tästä tympeästä vallasta ja kunnioitettava ihmisen oikeutta koskemattomuuteen. Myös naisten, jos toimivat samalla tavalla ja meidän muiden on puututtava siihen nähdessämme sitä. Ruumiini on minun ja se on koskematon muille, kunnes toisin päätän.

Me kaikki tunnistamme ahdistelun sen kohdatessamme. Jos työkaveri halaa kevyesti lohduksi tai tavatessa, se ei ole ahdistelua. Jos et ole halaaja-tyyppiä niin vetäydyt ja olette vain vähän noloina kummatkin. Yleensä tämä ei toistu. Kun halaava työkaveri samalla vetää sinut aivan liki ja puristaa sinua pakarasta, se on ahdistelua. Tai istut työkoneella ja työkaverisi tulee takaapäin ja puristaa rinnoista, se on ahdistelua. Kun hississä työkaverisi puristaa sinut seinää vasten ja hönkii kaulaasi. Kun työkaverisi siirtää sinua jonossa tarttumalla pakaroihisi. Kun työkaverisi sivelee polviasi lounaspöydän alla. Kaikki nämä ovat ahdistelua eivätkä mitään tuttavallista ystävällisyyden osoitusta. Kun korvaa vielä työkaveri sanan sanalla esimies, niin ahdistelun vakavuus vain kasvaa. Sukupuoliset alueet eivät kuulu työkaverien käsille vaan ne on varattu yksityiskäyttöön. Se oikeus kuuluu kaikille ikään, sukupuoleen, seksuaaliseen suuntautumiseen tai kulttuuriseen taustaan riippumatta.

Sanallinen ahdistelu ja häirintä koetaan vaikeiksi määritellä. Huumori on rankka laji eikä siinä aina voi onnistua. Kun seisotaan ylibuukatussa bussissa tuttujen kesken ja mies heittää naiselle, että voit istua polvelleni, niin mitä se sitten on? Se riippuu siitä, miten hyvin henkilöt tuntevat toisensa. Ihan tuntemattomalle se on häirintää, tutulle naiselle ehkä huonoa huumoria. Oma sukunimeni on sen verran humoristinen, että sen varjolla on saanut oman osansa huonosta huumorista. Kun baarissa opiskelukaveri kysyy minulta, että millainen patja on paras panna, niin häkellyn. Nyt osaisin jo vastata, että sinun tapauksessani ei minkäänlainen. Mutta vain elokuvissa ihmiset osaavat kivan napakasti vastata seksuaaliseen häirintään. Tosielämässä me jähmetymme, kauhistumme ja sitten vasta tunnin päästä osaisimme reagoida. Jos vitsin kohde siis jähmettyy, niin pieleen meni. Silloin voi pyytää anteeksi ja oppia, että tämän ihmisen kanssa ei tämä huumorinalalaji toimi. Koeta muuta huumorin aihetta tai tee pilaa itsestäsi. Erehtyminen on inhimillistä, mutta oppimattomuus ei. Vonkaamisellakin on rajansa.

Parinmuodostuksen anatomia on kummallista ja siinä tullaan varmasti liki. Se tapahtuu yhteisymmärryksessä. Ylilyöntejä tapahtuu illan humussa. Silti muistan kyllä baarista miehiä, jotka tanssilattialla vain kähmivät tanssivia naisia sen kummemmin mitään tavoittelematta. Tai niitä, jotka kumartuivat baaritiskillä vuorena ylitsesi ja tunkivat kädet kaula-aukkoon. Molemmissa oli kyse vallankäytöstä, ei mistään flirtistä tai parinmuodostuksesta. Usein he olivat vähän vanhempia kuin me tuolloin ja heidät ns. tunnettiin. Tässä naiset varmaan ovat myös ahdistelijoina ja nuoret miehet kokevat samaa ahdistelua baareissa. Baarielämä ei voi muodostua tilaksi, johon ihmisen tulee asettua vapaaksi riistaksi kaikille. Kyllä sen silmäpelin, juttelun, puoleen kumartumisen, pienen hipaisun ja keinuvan tanssin jälkeen puhutaan parinmuodostuksesta. Sen voi itse valita, kumpikin. Kyllä sen yleensä tietää. Ja sen voi sitten panna poikki siitä kohtaa, kun se ei enää tunnu luontevalta. Ei sillä ahdistelua voi perustella.

Keskustelussa seksuaalisesta ahdistelusta ja -häirinnästä keskustellaan vallasta ja ihmisarvosta. YK:n ihmisoikeuksien julistuksessa kaikilla ihmisillä on sama ihmisarvo, oikeus vapauteen ja koskemattomuuteen. Näitä kaikkia loukataan seksuaalisessa ahdistelussa ja häirinnässä. Kun suurin osa fyysisistä ahdistelijoista on miehiä, niin on kysyttävä, miten saamme muutettua kulttuuriamme niin, että miehet eivät näe koe voivansa loukata naisen koskemattomuutta. Jos etsimme ratkaisuja, on ongelmien juurisyyt tunnistettava. Eikö meillä siis kunnioiteta ihmistä lähimmäisenä? Miksi esineellistämme toisiamme ja näin koemme voivamme kohdella heitä huonosti? Silloin emme puhu miehistä tai naisista vaan meistä kaikista.

 

Karu jatkolukemisto aiheesta on WHO:n raportti aiheesta 

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑