Ping-pong-tehokkuus

Oletko istunut kokouksessa, jossa iso osa naputtelee jotain joko tietokoneelle tai

Processed with VSCOcam with a6 preset

puhelimeensa? Mitä ihmettä he tekevät? Koska olen itsekin sortunut olemaan vain paikalla enkä kuitenkaan läsnä, taidan tietää. He lukevat sähköpostejaan ja laittavat niihin pika-pikaa kommentteja. Heidän työtoverinsa saavat kryptisiä viestejä: ”asap ok joo tai ok, sopii, katso kohta 5”. Vastaanottaja ihmettelee, kun suoraan kysymykseen kahden vaihtoehdon välillä ei saa nyt tolkkua eikä viestissä ollut kohtaa viisi.

Olen nimennyt tämän toimintatavan ping-pong-tehokkuudeksi. Näpäytän puhelimen viestin ja hätäisesti luen sen läpi. Kun kirjoitan siihen jotain ja lähetän sen takaisin, minulla on sellainen tunne, että olen tehnyt jotakin. Usein olenkin, nimittäin tuhlannut omaa aikaani ja varsinkin lähettäjän aikaa. Erityisen kalliita ovat viestini, jotka menevät suurelle jakelulle. Tehottomuuteni kertautuu vastaanottajien lukumäärällä.

Yleensä joudun palaamaan viestiin ja miettimään, mitä toimia se edellyttää ja kenelle tieto pitäisi välittää. Monia asioita ei voi hoitaa yhdellä kertaa vaan tietoa pitää kerätä. Sähköpostien hoitelua kokouksissa häiritsee kokous. En pysty todellisuudessa keskittymään kumpaankaan kunnolla ja tehokkuuteni mitätöityy kahteen kertaan. Onnistun näyttämään kokouksessa välinpitämättömältä ja epäkohteliaalta. Vastaukseni taas sisältävät tyhjiä lauseita kuten: ”Tässä on nyt tehty hienoa työtä, sen merkitys kyllä on suuri” tai ”Palaan tähän, hyvältä näyttää”.  Miksi siis en vain malta mieltäni ja hoida asiaa myöhemmin ajatuksen kanssa? Ehkä kokous sujuisi joutuisammin, kun siinä ei tarvitsisi kerrata asioita henkisesti poissaoleville. Ping-pong-tehokas on ding-dong-kokoustaja.

Miksi siis toimimme näin? Tärkeys houkuttaa. Kun minulle oikein on laitettu sähköpostia ja sitä on paljon, niin tunnen oloni merkittäväksi. Minulta odotetaan vastausta, jolla on merkitys. Tyhjä sähköpostilaatikko tuntuu hylkäykseltä, liian täysi ahdistaa, joten siivoilemalla sitä pitkin päivää, tasapaino säilyy. Useat asiat on laitettu vain tiedoksi, mutta sähköpostissa usein tulee laitettua kaikki vastaanottajat samaan kenttään. Sähköpostiohjelma voisi muuttaa viestin eri väriseksi, jos olen vain valittu kenttään ”kopio”. Voisin jo lähtökohtaisesti tarkastella niitä viestejä rennosti.

Sähköposti tuntuu joskus dialogilta. Keskustellessamme vuoro vaihtuu sekunneissa, minuuteissa.  Vastavuoroisuuden aikajänne sähköisissä välineissä aikayksikkö on vuorokausi tai enemmän. Siksi kiire vastaamiseen tuntuu erikoiselta. Jos tieto on saatava heti, niin henkilölle voi soittaa tai laittaa tekstiviestin tai somen kautta viestin. Sähköposti viestii nykyisin hitautta, ei nopeutta. Onneksi sentään on takana ne ajat, kun joku soitti heti perään ja kysyi, olenko ehtinyt avata hänen sähköpostinsa.

Ping-pong-tehokkuudesta luopuminen ei ole helppoa. Kiireen tunne on tuttua ja turvallista.  Vanhat tavat istuvat lujassa. Arjen pienet muutokset vaativat itsekuria ja työtä. Kokouksista, joissa näprätään tietokonetta tai puhelinta, on luovuttava ensimmäisenä. Ehkä sen kokouksen asian voi hoitaa vaikkapa sähköpostilla tai keskustelualustalla. Niin ei sidota viittä ihmistä seuraamaan kuudennen sähköpostin näpräämistä. Toki kokouskahvit jäävät nauttimatta, mutta vastaavasti työaikaa syntyy monelle ihmiselle lisää. Ne voi sitten käyttää sosiaalisen pääoman luomiseen työyhteisössä eli yhteisiin kahvihetkiin.

Kokousten kustannuksia voi laskea huvikseen vaikkapa ilmaisessa laskurissa 

Koulutusammattilaisten kiireiset diat estävät oppimisen

Istun kansainvälisen lääkärien koulutukseen keskittyvän kongressin suuressa luentosalissa. Puhuja on oman alansa palkittu huippu. Hän pitänyt satoja vastaavia esityksiä. Istun salin keskiosassa. Puhuja selvittää lääkärin työn arvioinnin kriteereitä oman tutkimuksensa perusteella. Hän kertoo, että hänellä on tässä kiireinen dia, ”a busy slide”. Tihrustan salin keskiosassa kalvoja, joille on survottu taulukko tieteellisestä julkaisusta ja virkistävä liikkuva nuoli. Puhuja kertoo, miten emme näe väsyä enkä jaksaisi seurata puhetta, vaikka olen motivoitunut aiheeseen. Miksi näin?

Me oppimisemme rajautuu työmuistimme varaan.  Yksinkertaistan nyt rajusti. Aivomme pitkäkestoisessa muistissa meillä on valtava määrä tavaraa, kuten tunnemuistoja, tietoa, havaintoja ja kokonaisuuksia. Teemme jatkuvasti havaintoja aivojen monella kanavalla yhtä aikaa, kun näköaisti tuo kuvia ja liikettä, kuuloaisti puhetta ja kohinaa sekä tuntoaisti tilatietoa ja joskus hajuaisti vaikkapa pullan tuoksua. Ne kaikki pyrkivät saman suppilon, työmuistimme kautta tallentumaan pitkäkestoiseen muistiin. Jotta pääsisimme hyvään rajallisen työmuistin hyötysuhteeseen, tulisi eri kanavilta tulevien tietojen liikkua samaan suuntaan yhtäaikaisesti, olla koherentteja. Jos puhuja kertoo kokemuksiaan lääkärien arvioinnista ja näkökentässä on valtava tekstimassa, ne kilpailevat samasta suppilosta. Syntyy epäkoherenssia ja aivomme käyttävät osan kapasiteetistaan ristiriidan selvittelyyn: kumpaan keskityn?

Esityksessä kuvalla tulisi olla puheen viestiä vahvistava vaikutus. Kuvan tehtävä on täydentää ja vahvistaa oppimisjälkeä. Jos sana ja kuva eivät noudata tätä periaatetta, syntyy häiriö tiedon jatkumoon. Liikkuva kuva on erityisen hankala.  Sen voima on suuri. Kongressissa puhuja käytti kuuluisaa Tacoma-sillan sortumista esimerkkinä terveydenhuollon ja lääkärikoulutuksen tilasta. Sillan sortuessa sille jää auto ja koira. Juutuin miettimään, miten sen koiran kävi ja miksi sitä ei kutsuttu pois. Sillalla oli auto ja sen merkitys ihmetytti. Minulta menikin muutama minuutti esityksestä ohi, kun tunnetila esti tietoa pääsemään läpi tietoisuuteeni. Liikkuvan kuvan aikana ei voi puhua ja se tulee huolella kytkeä ideaan, johon palaa myöhemmin. Puhuja ei varsinaisesti jatkanut esitystä sillasta sen enempää, joten sen merkitys kokonaisuudelle jäi epäselväksi.

Kulttuuriset vinkit ja kokonaisuuksiin tai käsitteisiin sitominen auttavat kuulijaa. Kuulija voi käyttää merkityksellistä rakennetta uuden tietomöykyn omaksumiseen ja aiempaan tietoon liittämiseen. Asiakokonaisuuteen liittäminen, kontektualisointi kannattaa tehdä heti alussa. Kansainvälisen yleisön kanssa tässä voi hyvin epäonnistuakin. Eräässä kongressissa muslimimaassa amerikkalainen puhuja käytti mahdottomista asioista esimerkkinä sikojen lentämistä (if pigs could fly). Hän näytti videon, jossa sika lentää. Kylmä hiljaisuus salissa paljasti pilalle menneen kontekstualisoinnin. Koettu loukkaus taisi estää monien tiedonsiirtoa. Viitekehys, ympäristö tai ajanjakso kannattaa kuvata yhdellä havainnollisella, neutraalilla kuvalla.

Koulutuksen ammattilaisten olettaisi osaavan tehdä selkeitä esityksiä vaan eipä näin ole. Se lohduttakoon kaikkia esityksen diojen kanssa tuskailevia. Kongressin työpajassa sain yksinkertaiset opit. Täyteen tuupatut diat ovat puhujaa varten, eivät kuulijaa.  Puhuja on asiansa osaaja ja osaa kertoa ilmankin, tekstimassa on tehoa vievä turha turvatekijä. Tee diat ensin ja siirrä kaikki teksti sitten muistiinpanokenttään. Poimi muistiinpanoista sitten 1-4 keskeistä sanaa tai mieti mikä kuva tukee viestiäsi. Kuvatekstejä ei tarvita vaan kerro mitä kuvassa on. Korosta tärkeitä asioita sanottamalla ja toistamalla. Muista pitää kuvan ja äänen älyllinen ja tavoitteellinen yhteys. Silmät voittavat korvat yleensä, liikkuva kuva voittaa aina kaiken.  Musiikki vie puheelta voiman. Hyvän esityksen tekeminen on kova työ, varsinkin, kun luopuminen on vaikeaa. Vähemmän on enemmän.

Osallistuin Ottawa-konferenssissa 2018 inspiroivaan Dr. Briseida Meman työpajaan:Using multi-media in light of how human mind works.

Tacoma bridge https://www.youtube.com/watch?v=lXyG68_caV4

Lisää aiheesta tästä

 

 

Voin muuttaa vain itseäni – tunne itsesi

Sitkeys ja suorittaminen ovat suomalaisia hyveitä, sisuksi joskus mainittuja. Ne ovat hyviä ominaisuuksia, mutta kuten kaikessa kohtuullisuus on parasta. Tästä on omakohtaisia kokemuksia. Olen työteliäs ja pärjäävä aikuinen ihminen. Kun asiat uhkaavat kasautua, alan kävellä vähän kiivaammin ja suorittaa tehokkaammin. Se on luonteenomaista minulle, lausahdin jo kolmivuotiaana: ”Ite yksinnään!”. Olen ollut tyytyväinen, kun olen voinut heittää pois pitkän työlistan ylirustattuja tehtäviä: ”Minä sain ne viimein tehdyksi”. Sitten rustaan uuden listan. Pidän tavoitteellisesta tekemisestä, vaikeista pohdittavista pulmista ja etenemisestä. Joskus kaikkea vaan on liikaa. Meillä kaikilla.

Kokeilin vaihteeksi jotain muuta keinoa kuin tahdin kiihdyttämistä. Antauduin olosuhteille vapaaehtoisesti. Kun elämässä on liikaa, niin sitten vähennetään tekemistä. Päätin olla puristamatta itsestäni viimeistä pisaraa hikeä ja kielsin itsenäni tuntemasta tarpeettomuuden tunnetta tekemättömyyden tilassa. Muutin suhtautumista itseeni ja toimintaani suhteessa muihin tietoisesti. Se on todella vaikeaa. Sain itseni kiinni toistuvasti Google Keeperistä muistiinpanoja tekemästä tai sähköpostin kimpusta kummallisiin aikoihin. Sosiaalinen media luikautti helposti tarkastamaan asioita työpostista tai kalenterista. Puhelin siis kokonaan pois lähistöltä. En ollut tavoitettavissa, en itselleni enkä muille. Aikatauluista tulikin väljempiä ja asiat hoituvat useammin kerralla. Tekemisen pilkkominen ei toimi minulle enkä osaa tehdä montaa asiaa yhtä aikaa. Näin se olikin, vaikka toisin olin luullut.

Maailma ei romahtanut eikä yksikään tilaisuus lipunut ohitse. Asioilla on aikaa odottaa ja ihmisillä samoin. Tuli oltua enemmän kasvokkain ihmisten kanssa, tehtyä asioita huvin vuoksi ja toisille. Olimme puolison kanssa päättäneet, että teemme vain yhden lupauksen vuodelle 2017 ja se oli lupaus olla toista kohtaan kiltti. Piti muuttaa omaa asennetta ja käyttäytymistä. Jännittävästi se oli vaikeaa aluksi, kun teki mieli tokaista vanhaan tyyliin naseva kommentti jäteastian tiimoilta tai muusta oleellisesta seikasta. Kun tietoisesti oli opetellut sivuuttamaan ärsytykset ja tekemään pieniä arkisia kivoja juttuja toiselle, niin vaikutus alkoi näkyä, sehän sujuu. Nyt ajattelen aika automaattisesti, että mitähän puoliso voisi kaupasta tarvita tai varmistan ajoissa tapaamisesta, jotta hän ehtii rauhassa tehdä työnsä eikä joudu kiireeseen. Muuttamalla omaa käyttäytymistään vaikuttaa toiseen ja sitä kautta itseensä.

Eräs entinen työkaverini kokeili muuttaa toimintatapaansa työssä. Hän on kiltti ihminen, joka haluaa auttaa aina kaikkia. Siksi monet veivät ongelmansa hänelle ratkottaviksi, osa laiskuuttaan ja osa osaamattomuuttaan. Osaamattomien auttaminen on pulmallista, koska he eivät koskaan sitten itse opi niitä taitoja, joita heiltä työssä edellytetään. Auttaminen on karhunpalvelus. Laiskojen kohdalla taas auttaminen on turhauttavaa. Kummankin kohdalla käy niin, että asian mennessä pieleen, vastuu on auttajalla. Hän olikin uuvuksissa auttamisestaan ja sai vielä usein haukut päälle. Kunnes hän pisti kädet ns. pyllyn alle ja lopetti auttamisen. Se oli vaikeaa. Ihan piti olla kalenterissa voimalause ja muistutuksia: älä puutu, ohjaa tekemään itse, älä ota vastuuta, jos se ei kuulu sinulle, älä anna delegoida ylöspäin. Ja ihme tapahtui. Turhat kysymykset vähenivät, laiskat oppivat uusille tavoille ja osaamattomat pantiin oppiin. Hänen parjaamisensa käytävillä väheni. Kun työtoverini sitten auttoi todellisissa pulmissa, hän sai kiitosta. Muutos lähtee itsestä, mutta heijastuu koko yhteisöön.

Toinen tuttavaniuupui työmäärän alle. Pulmana oli järjestäytymätön esimies, jonka tehtäväksi annot olivat epäselviä, tulivat viime tipassa eikä tämä esimies kantanut vastuutaan omista virheistään vaan kaatoi ne alaisten niskaan. Häntä piti myös vahtia, jottei pahoja virheitä pääse syntymään. Kerrassaan pulmallinen tilanne, kun ylitöitä oli kellokortilla kymmeniä tunteja. Venyminen ei tuntunut auttavan. Hän päätti kokeilla venymättömyyttä. Hän asetti rajat työlleen eikä ottanut oman vastuualueensa ulkopuolelta tehtäviä ilman kunnollisia perusteita. Hän alkoi ennakoida ja teki vastuualueestaan ehdotuksia etukäteen vuosikellon mukaisesti. Selkän puukottamisen ehkäisemiseksi hän laittoi viestinsä myös heidän yhteiselle esimiehelleen. Kun hän havaitsi, että virhe oli tapahtumassa, hän ilmoitti siitä esimiehelle ja jos tämä ei reagoinut, niin tapausta selvitettäessä toi esiin sen, että oli tiedottanut asiasta. Rajaaminen ja pelastamatta jättäminen olivat aikeita. Ne piti suunnitella ja sitten seurata onnistumista. Kuitenkin kuukauden parin sisällä tilanne alkoi muuttua: esimiehen oli pakko toimia toisin. Sitten ylityötunnit purkautuivat ja uupumus hellitti. Koko prosessin aikana tai sen jälkeen ystäväni ei kertonut, että oli muuttanut omaa toimintaansa.

Omaan toimintaansa ja itseään voi muuttaa. Se voi tehdä, kun tuntee itsensä. ”Nosce te ipsum” – tunne itsesi on hyvä ohje muutoksessa. Kun tuntee luonteensa, tapansa, piirteensä, vahvuudet ja heikot kohdat, tekee se vähän kevyemmäksi painia arkisten asioiden kanssa. Itsensä tuntemuksessa on muutoksen mahdollisuus. Vain sellaista, jonka tiedostaa voi muuttaa. Tiedostaminen lähtee havainnoista. Kirjailija Will James Durantin mukaan itsensä tunteminen on arvokasta parhaasta päästä siksi, että sen avulla opimme tuntemaan toisiamme. Muuttamalla omaa toimintaansa oppii itsestään ja muista. Se on mahdollista, mutta vähän vaivalloista.Näin olen havainnut ja muilta oppinut.

Jos luulet tunnistaneesi henkilöt tarinoista, niin todennäköisesti erehdyt.

Kyllä, se on minun tiskipöytäni, joka on usein juuri tämän näköinen. 

Muutosjohtamisen vuoristoradalla

Muutosjohtamisen metaforaksi sopii vuoristorata, sellainen puinen ja tervalta tuoksuva suomalainen klassikko. Muutos tuntuu joskus jossain määrin turhakkeelta, ainakin tilanteessa, jossa kaikki tuntuu toimivan. Silti se houkuttaa meitä. Koemme saavamme siitä kuitenkin nautintoa, kokemuksia ja oppimista. Vuoristoratakin on periaatteessa turha. Vuoristoradassa viehättää vaara. Jos rata ei ole huollettu, rakenteissa vikoja tai puutteita eikä jarrumiehellä ole riittävää osaamista, hupi voi muuttua kivuksi. Näin tapahtuu muutoksessakin.

Muutoksessa vauhti vaihtelee. Alkukiihdytys on jännittävää ja vähän pelottavaa. Ensimmäisessä mutkassa tuntuu, että olikohan tämä nyt aivan viisasta istua tähän muutosvaunuun. Näkymä huimaa ja kohta vatsanpohjassa leimahtaa. Saavutettu nautinto innostaa nauttiman seuraavasta mäestä. Sitten koittaa ylämäki ja vaunua hinataan kamalalla metelillä ja vaivalla ylöspäin. Se pysähtyy melkein kokonaan ja jarrumies huudahtaa: ”Pitäkää kiinni!”. Taas mennään tuplapomppuihin. Matka tuntuu jatkuvan ja paranevan. Osaan nauttia vuoristoradasta. Ja sitten aivan liian pian olemme lähtöpisteessä. Olemme oppineet ajamaan vuoristoradassa ja nauttimaan siitä. Muutos on oppimista uuteen asiaan, toimintaan tai tapaan. Uusi kierros on aiempaa helpompi ja hauskempi.

Muutosjohtaminen ja vuoristorata sisältävät paljon samoja tarveaineita. Kumpikin tarvitsee uteliaisuutta ja innostusta. Uuden kokeminen ja tekeminen on meille luontaista. Turvallisuus on molemmissa tärkeää. Osaava ja riittävästi kokemusta hankkinut jarrumies tarvitaan turvalliseen matkaan. Vaunun ja radan tulee olla oikeanlaisia ja sopia toisiinsa. Rakenteiden ja välineiden on oltava oikeanlaisia, kunnossa ja niitä pitää osata käyttää. Huollon ja osaamisen kehittämisen pitää pelata. Aina tapahtuu odottamatonta. Lapsi nousee seisomaan yllättäen vaunussa tai muutosvastarinta hyökyy kokouksessa päälle. Varautumista vaaditaan todennäköisiin ja odottamattomiin asioihin ja tapahtumiin.

Vauhti vaihtelee. Alkukiihdytystä tarvitaan, että saadaan massa liikkeelle. Muutoksen alkuun saaminen tarvitsee kiihdytysvoimaa. Mutkissa ja tiukoissa paikoissa pitää osata höllätä ja käyttää aikaa. Uudelleen kiihdytyksen paikat pitää havaita ja niissä on oltava tehoa. Ylämäessä on jaksettava panna voimia likoon, että voi taas nauttia etenemisen hurmaa. Vaununkuljettajan ja muutoksen vetäjän on osattava hoitaa työnsä ja tehtävä jatkuvia havaintoja etenemisestä.

Vuoristoradan vaunussa ei olisi hauskaa istua ihan yksin. Yhdessä kiljuminen ja lasten riemu synnyttävät tunnelmaa. Muutos tehdään yhdessä. Erilaiset ammattilaiset ja asiakkaat tekevät sitä yhdessä. Vuoristoradalle ei liian pienellä ole asiaa tai hänen tulee istua aikuisen kanssa. Muutoksessa kokeneiden on autettava kokemattomampia ja pidettävä huolta, että kokemus istuu tarvittaessa viereen oikealla hetkellä. Vastuullinen yhteisöllisyys tuo parhaan tuloksen.

Molempia mitataan. Jos emme nauti vuoristoradan kokemuksesta, emme palaa takaisin. Jos jarrumies ei saa työstä nautintoa, hän ei pestaudu seuraavan kesänä töihin. Tyytyväisyyttä kysellään ja seurataan, jotta toiminta voi jatkua. Palautteen perusteella mietitään uudistuksia ja uusia muutoksia ja hankintoja. Yhdistää vuoristorataan virtuaalista todellisuutta ja palveluun sosiaalista mediaa.

Mielikuvat ohjaavat ajatuksiamme. Jos muutos on enemmän karuselli, jossa pyöritään ikuisessa ympyrässä pääsemättä minnekään, se ei innosta. Vuoristoratakin on ympyrä, mutta sen varrelle mahtuu tapahtumia ja sattumuksia. Jos panostamme rakenteisiin, osaamiseen, huoltoon ja yhteiseen kokemuksellisuuteen, pääsemme pitkälle.

Irti kalusteista – etäkotoilusta luopumisen tuskaa

Tietokoneet ja tietoverkot vapauttavat monenlaisen työn irti paikasta. Työtä voi tehdä kotona, kahvilassa, kirjastossa tai työpaikalla. Palveluammateissa tämä ei täysin tietenkään onnistu, vaikka sielläkin opastusta, ohjausta tai tiedottamista voi tehdä melkein mistä vaan jos tietosuoja ei vaarannu. Toisaalta palveluammateissa on harvoin henkilökohtaista työtilaa vaan työ tehdään potilashuoneissa, luokissa, kassoilla tai korjaamotilassa. Työhuoneen statusarvo on katoamassa, sillä kokouksia pidetään verkon kautta kameran välityksellä, kahvilassa tai sähköisenä tekstivirtana. Työtavat ovat muuttuneet, mutta työtilat muuttuvat hitaammin.

Olen seurannut työtilakipuilua useita vuosia, työtoverien, ystävien ja tuttavien. Koska itse en kiinny erityisesti työhuoneisiin, pöytiin tai kynäpurkkeihin, on kohtalaisen helppoa havainnoida muiden tuskaa. Sillä näyttää olevan saman tyyppinen polku. Aluksi työpaikalla halutaan tehostaa tyhjien työtilojen käyttöä. Ensimmäinen keino tuntuu olevan avokonttori. Ilmeisesti siinä esimiehistä tuntuu, että ollaan todella tekemässä radikaalia muutosta. Kun on aloittanut työuransa yhteishuoneessa kolmen muun tutkijan kanssa, niin olisiko kevyempi ja halvempi ratkaisu laittaa ihmisiä työskentelemään samaan huoneeseen? Onko se jotenkin oleellisen rauhallisempaa olla kahdeksan ihmisen kanssa korvakuulokkeet päässä seisomapöydän äärellä kuin kahdestaan yhdessä huoneessa.

Miksi sitten huoneiden jakaminen ei käy? Syy on etäkotoilu. Työhuoneita personoidaan oman näköisiksi ja sinne kasataan kansioita, kirjoja, mattoja, orkideoita, lemmikkejä ja valokuvia. Esimiehelle on todella vaikeaa saada työntekijää viemään kotiin rakkaita pokaaleja, lasten askarteluja, kukkivia kaktuksia ja teekannuja, koska silloin hän pelkää loukkaavansa työntekijää. Kertomalla, että persialainen matto toimistossa ei ole sopivaa tai lemmikkejä ei saa tuoda työpaikalle, esimies astuu yksityiselle alueelle. Onhan kyseessä työntekijän tavaroiden arvosteleminen: nämä eivät ole sopivia työpaikalle. Mikä siis ratkaisuksi? Avokonttori, johon ei saa tuoda mitään omia tavaroita ja työpistettä vaihdetaan joka päivä.

Avokonttori herättää niin paljon vastustusta, että sen rinnalle varataan sitten hiljaisia huoneita ja kokoustiloja runsain mitoin. Tilan säästö on aika olematon, jos jokaiselle on varattu hiljainen tila eli siis oma huone.  Mutta sehän ei ole pääasia. Sitten neukkareita ja hiljaisia tiloja aletaan varustaa. Yhteen tulee myyntitiimin vitsikäs juliste ja toiseen värikkäitä tyynyjä Tallinnan matkalta. Kun oveen ilmestyy lappu, että kyseinen hiljainen tila on varattu vain tietyn ryhmän käyttöön, on peli menetetty.

Miksi me etäkotoilemme? Koska me olemme ihmisiä ja suurelle osalle meistä on tärkeää saada se tila, jossa olemme näyttämään itseltämme. Silloin kun se on mahdollista. Jos emme voi muuta kuin tuoda vaatekaapin sisäoveen suosikkilaulajan kuvan, niin sen teemme. Näin itsekin tein koulussa, kun muu yksilöllisyys perustui lähinnä mauttomaan vaatetukseen. Elämä ei ole kaksinapaista vaan moniulotteista. Haluamme olla työpaikalla yksilöitä, haluamme tulla sellaisina huomattua.

Voisiko teknologia auttaa meitä? Voisimmeko personoida paremmin sähköisiä kohtaamisiamme, joita tulee aina vaan lisää. Miten saisimme saman etäkotoilu-tunnelman luotua digitaalisesti. Olisiko meillä omat avattaret leijumassa viestiemme vierellä tai kuvallinen viesti, äänimaisema tai video aktivoituu sähköpostiimme? Voisinko saada livekuvaa olohuoneeni kivasta kukkapöydästä? Täytyyhän meidän saada tilalle jotain, jos luovumme maljakoista, hierontatuoleista tai limsa-automaateista, on saatava jotain tilalle. Etäkotoilun tunnepuolesta on huolehtineet Facebook, Instagram ja Snapchat. Nyt tarvitaan kalustepuolen kovia innovaatioita etäkotoiluun ja reviirien merkkaamiseen. Se olisi ekologista, kun tilaa säästyy ja tavaroita ei tarvita yhtä paljon. Tässäkin on varustelun mahdollisuus ja statusta voi osoittaa varmasti kehittyneemmillä sähköisissä etäkotoilusovelluksilla.

Munaleikkuri ja muita härpäkkeitä

Kun elää riittävän pitkään, täyttyy koti sekalaisesta tavarasta. Jos kaappitilaa on riittävästi, kaappien takaosiin alkaa pesiytyä outoa esineistöä. Kaapistani löytyy esimerkiksi useampikin munaleikkurimalli: ostettu, peritty ja saatu. Osalle meistä tavaran poisheitto sujuu helposti. Osa meistä taas ei jaksa miettiä esineiden tarpeellisuutta vaan säilöö niitä, varmuuden vuoksi. Toisille tavara tuo turvaa. Nyt on trendikästä ahdistua tavarasta ja heittää sitä pois. Minimalistinen koti ja puolityhjä vaatekaappi näyttävät hyvältä sosiaalisessa mediassa.

Suhteessa tavaraan on sukupolvissa eroja. Sota-ajan lasten on turvallista säilyttää pahan päivän varalle tavaraa. Paha päivä on koettu lapsuudessa. Heidän lapsensa eivät vielä saaneet ketjukaupasta strechfarkkuja kympeillä vaan muotivaatteisiin säästettiin satasia. Vaatteiden ja tavaroiden määrä oli rajallinen ja kaikilla oli samaa tavaraa. Seuraava sukupolvi taas on hukkunut vaatteisiin ja tavaroihin. Suhde tavaraan on löysä: sen voi korvata uudella paremmalla. Suuri yhteiskunnallinen pyörä pyörittää suhdettamme esineisiin. Ulkoiset uhat muuttavat arkeamme. Ideaalitila on aina se, jota emme voi tässä ja nyt saavuttaa.

Taloudellisen kasvun moottori on länsimaissa ollut uusien tarpeiden luominen ja niihin loputon tavaroiden valmistaminen. Olemme ostaneet itsemme rikkaiksi tarvitsemalla yhä enemmän tavaroita. Samalla maapallon kantokyky on tulossa vastaan eikä kaikille ehkä riitä samaa määrää tavaroita kuin meille. Se on ikävä ajatus, sillä taloudelliseen kasvuun perustuva kuluttava elämäntyyli on merkinnyt meille isompia taulutelevisioita ja tuoreita mansikoita vuoden ympäri. Olemme yksilöinä ja yhteisöinä tämän ideologian nauttijoita. Kuluttaminen on suurelle osalle meistä kivaa ja tuottaa nautintoa. Olemme luoneet korvaavia systeemejä mielemme rauhoittamiseksi, kuten lentokilometrien vapaaehtoiset maksut tai kierrätyskustannusten lisääminen uusien tuotteiden hintaan. Päästökauppa on saman ilmentymä kansakuntien välillä.

Tietoisuutemme maapallon rajallisuudesta on lisääntynyt ja se on tullut yhä lähemmäs arkea. Ihminen on kekseliäs ja ymmärtänyt kierrätyksen mahdollisuudet. 1970-luvulla olisi ollut ennen kuulumatonta hankkia mekkoa, joka on valmistettu kierrätysmuovipusseista tai pyyhkiä naamansa kierrätysfarkkupyyhkeeseen. Koetamme rimpuilla tavaramme ja pakkaustemme kanssa roskiksilla ja kierrätyskeskuksissa. Ostamme aikaa kuluttamisellemme kierrättämällä ja kompensoimalla kulutuksen haittoja taloudellisesti tai laskennallisesti esim. hiilinieluilla tai lentomaksuissa.

Suurten ikäluokkien kuolinpesiä tyhjentäessä kohtaamme tulevaisuuden. Tavaran varastoiminen pahan päivän varalle on meilläkin käynnissä, mutta nyt sitä ei tehdä rintamamiestalojen ullakoille vaan yritysten varastoihin ja tuotantolaitoksiin. Olemme aloittelemassa uutta niukkuuden aikaa, jossa vaihdamme ja tuunamme tavaraa yhä enemmän. Digitalisaatio mahdollistaa tuon vaihtopyörän pyörivän yhä suuremmalla nopeudella. Koska ideaalimme on vielä kiinni uudessa tavarassa, on täyteen kiertävään materiaalitalouteen vielä matkaa. Tietyllä tavalla palaamme sotien jälkeiseen kiertotalouteen, jossa naapurin talvitakista kuoriutui kuopuksen koulutakki, kun kangas vain käännettiin. Arjessa jätteiden kierrätys on alkusoittoa.

Tavara tuo turvaa ja siksi haluamme, että meitä ympäröivät tutut tavarat. Se määrä tavaraa, jolla tuo tunne saadaan aikaan, on ehkä muutoksessa. Tavarapaljouden sijaan niiden kestävyys, kauneus ja vaihtoarvo voivat olla tulevaisuudessa tärkeitä ominaisuuksia. Kun haluan uuden sohvan, vanha sohva toimii osana valuuttaa, jolla hankinta mahdollistuu. Vastuuni tavarasta lisääntyy, sillä jätteeksi päätyvästä joudun maksamaan enemmän. Tietoisuutemme lisäksi tarvitsemme apua kaappien nurkkien kanssa, jotta saamme liikkeelle ne kaikki härpäkkeet, joita olemme keränneet vuosien varrella. Tarpeen ja tavaran kohtaamisessa on vielä kehitettävää. Minimalistisuuden mainostaminen vie samaan suuntaan, kondoilu lievittää kaaoksen tunnetta. Facebook-kirpparit ovat alkusoittoa, veikkaan. Pidän siis kiinni munanleikkureistani, nehän ovatkin nyt sijoitus tulevaan.

Ulkoistettu motivaatio liikuttaa minua

Laiskuus mainitaan yhdeksi perisynneistä. Se ei jakaudu tasaisesti kenenkään elämässä vaan aina on asioita, joiden suhteen on laiska ja toisia, joiden suhteen taas ei.  Kohdatessamme toisiamme, pyrimme aina loistamaan omilla kiinnostuksen kohteillamme ja osoittaa työteliäisyyttä ja harrastuneisuutta sen asia kautta, josta pidämme. Me lukutoukat voimme kertoilla pitkiäkin kuvauksia romaanien juonenkäänteistä ja ajatuksista, joita tuhat sivuinen opus herätti. Musiikin rakastaja kuvaille konsertin herättämiä tunnelmia ja jousiston uljasta sointia. Rock-kukko valittelee huminaa korvissa, kun edellisen illan keikalla bassojen miksaus oli ollut liian tuhti. Suoratoistopalvelun elokuvatarjonnasta riittää median kuluttajilla juttua parinkin kahvikupin verran. Teemme mielellämme asioita, jotka ovat meille mieluisia ja nautittavia. Sitten niiden toisten kohdalla iskee laiskuus.

Liikunta on itselleni sellainen laiska kohta tavoissani. Tykkään päästä helpolla paikasta toiseen. Minusta autolla ajaminen on mukavaa, kun sade pyyhkiytyy automaattisesti edestäni tuulilasista ja ilmanvaihto viilentää helteellä. Junakin on mukava, bussi menettelee. Jos vapaa mieleni saisi valita, jäänkö lukemaan kirjaa ja kuuntelemaan musiikkia teekupposen kanssa kotiin, valitsisin sen todella helposti. Toki liikunkin mielelläni, mielikuvissa ja aivan kohta, ehkä huomenna.

Liikunta tuottaa kyllä nautintoa, mutta unohdan sen todella helposti. Saatan muistella vielä seuraavalla viikollakin hyvän romaanin henkilöitä, mutta illan vesijuoksusta saamani hyvä olo unohtuu aamuun mennessä. Vaikka liikun melko normaalin työssä käyvän tavoin, unohdan järjestää arkeen liikkumista ja liikuntaa helposti. Se ei ole listallani ykkösenä, kun arkeen avautuu hetki vapaata aikaa. Näin ruuhkavuosien keskellä sitä nimittäin on välillä aika vähän. En kuulu niihin ihmisiin, jotka uhmaavat sadetta ja pakkasta ja pyöräilevät töihin lapset kirkuen perävaunussa tai hyppäävät kaksi pysäkkiä aiemmin bussista kotimatkalla. En varmasti hyppää, olen maksanut koko matkasta kotipysäkille saakka. Silti liikunta on useimmiten minusta mukavaa, kunhan saan itseni vaan liikkeelle.

Tunnen siis heikkouteni ja olen ne peilin edessä todennut itselleni. Sitten voikin miettiä keinoja, miten saisi liikuttua enemmän. Olenkin saanut houkuteltua ystäviä erilaisiin liikunnallisiin yhteistoimiin. Naapurilla on koira, joka liikuttaa häntä ja välillä myös minua. Virkeän mustan koiran kanssa tulee käveltyä kunnon lenkki, jotta uroskoira saa sen rakkonsa tyhjäksi. Vesijuoksuun sovin etukäteen jo seuraavalle viikolla ystävän kanssa ajan. Kun samalla saa hyvän keskusteluhetken ja liikuntaa tulee helposti. Ystäväringissä paine lähteä liikkumaan ei ole liian suuri, joten en kuormita ketään kohtuuttomasti. Kuntosalikortti on kelpo taloudellinen piiska. Onhan se melko kallis ja siksi sen kuolettamiseen täytyy panostaa. Jos jumppaan tai salille ei saa väännettyä itseään joka viikko, tulee kertakäynnille liikaa hintaa. Sitoutuminen vuodeksi pahentaa tai siis parantaa tilannetta. Laskettelumatka pitää varata odottelemaan syksyllä, muuten sukset eivät pääse mäkeen lainkaan. Ulkoinen paine pakottaa liikkeelle, kun sen suunnittelee itselleen sopivaksi.

Tunnistamalla omat heikot kohtani, olen saanut liikuttua vuosia aika lähellä suosituksia. Liikkeelle lähteminen on se oma Akilleen kantapääni, sen jälkeen liikun kyllä tuntikausia nauttien joka hetkestä. Kiinnostavasti olen sosiaalistunut tähän suomalaisen keskiluokkaiseen eetokseen siitä, että kelpo kansalaisen tulee nauttia koko liikuntapiirakkansa joka viikko.  Koen siis laiskuuden tunteita, kun hyppään auton rattiin tai istahdan kirjan ääreen. Laiskaksi en kuitenkaan enää suostu, koska sehän on vain sopimuskysymys.  En ole luontaisesti epämukavuutta ja hikeä hakevaa tyyppiä. Olen syvästi kiitollinen ystävilleni, jotka ovat lähteneet ulkoiseksi motivaattorikseni. Se liikuttaa minua.

Kuvassa on Lääketieteen museon kuntopyörä 1900-luvun alusta

Kohti hyvää

Kohti hyvää

Lupauksia muutokseen on taas ilmassa, kun vuoden vaihtuessa koetamme laihtua, kuntoilla enemmän, aloittaa uuden harrastuksen ja olla enemmän läsnä läheisille. Käytännössä muutumme koko ajan ja teemme pieniä lupauksia päivittäin. Muutos on hiipivää.  Sama koskee yhteisöjä, vaikkapa tätä satavuotiasta kotimaata. Se on luonut itsensä kansakuntana 1800-luvulla, rimpuillut teininä itsenäisyyteen sisällissodan kautta, kipuillut nuorta aikuisuutta ison naapurin vierellä, kokenut suuren taloudellisen menestyksen ja tasaantunut sitten kypsään kansakuntien keski-ikään. Suomen ajatus on ollut kasvaa, kehittyä ja nousta ylöspäin. Se edellyttää vertailua muihin, uhoa, pettymyksiä ja kompromisseja. Matalalta aloitettiin ja korkealle on kohottu. Matkan varrella olemme tottuneet hyvinvointiimme, toimivaan yhteiskuntaan ja sisäiseen luottamukseen toistemme välillä. Se on ollut uhattuna monta kertaa talouden ja sotien takia, mutta nyt uhka taitaa tulla meistä itsestämme. Emme pyri kohti hyvää vaan katsomme sivussa, kun vihainen ilmapiiri laskeutuu yllemme sumun lailla.

Suomalaisen sanotaan olevan parhaimmillaan tiukoissa paikoissa. Ulkoisen uhan ja paineen alla olemme tiivistyneet puolustamaan elämäntapaamme ja kansallisia uskomuksiamme. Hyvää on tehty toisille, jotta selviämme kaikki tiukasta tilanteesta. Miksi sitten olemme kansakuntana viimeiset 30 vuotta vieneet maatamme eri arvoisempaan suuntaan. Kun 1960-luvulla koulutuksella sai eväät hyvän elämään, on 1990-luvulta lähtien epävarmuus kohtuulliseen elämään selviytymiseen laajentunut kaikkiin yhteiskuntaluokkiin. Olemme hyväksyneet ajatustapana, että talouden kriisit saavat pakottaa yhteiskunnallisiin päätöksiin, jotka eriarvoistavat yhteiskuntaa yhä syvemmin. Kansalainen on säästökohde, syrjäytyvä lisäkustannus, jonka edellytetään osallistuvan vaaleissa valkoisen lappusen täyttämiseen. Samalla sosiaalinen media on avannut kaikille mahdollisuuden ottaa tässä ja nyt kantaa mihin tahansa asiaan. Ei mikään ihme, että vihainen puhe saa vallan. Emmekö me kaikki olekaan arvokkaita sellaisenaan?

Yhteiskunta syntyy ihmisistä, heidän ajatuksistaan ja valinnoistaan, joten ilman muutosta meidän ajattelussamme, ei synny yhtään muutosta. Pääsääntöisesti pidämme muutoksista, jotka vahvistavat ajattelutapaamme eivätkä haasta sitä. Siksi satavuotias maamme tarvitsee kokonaisen ajattelutavan muutoksen. Meidän pitää kaikkien pyrkiä kohti hyvää arjessa. Aletaan etsiä hyviä hetkiä, asioita ja tekoja. Käyttäydytään ihmisiksi, tervehditään toisiamme ystävällisesti. Kiitetään toisiamme. Otetaan kantaa vihapuheeseen eikä seisota sivussa. Jos tämä ehdotus tuntui ärsyttävältä, on todennäköistä, että se haastaa ajattelutavassasi jotain olennaista tai jotain sellaista, josta et halua luopua.  Onko helpompaa siis olla tyytymätön tai keksiä ilkeä kommentti kuin hymyillä ja miettiä ystävällinen sana? Mitä se kertoo?

Yhteiskunta syntyy meistä, ei päinvastoin. Jos riittävän suuri määrä meistä liikkuu samaan suuntaan, muuttuu yhteiskunta. Näin on käynyt kielteisen asenteen ja vihaisen puheenkin suhteen. Toinen suunta on yhtä mahdollinen. Muutos voidaan tehdä vain tahtomalla sitä, toimimalla itse ja haastamalla lähellä oleviamme samaan. Yhteisöissä on hyvää voimaa. Otetaan oppia itsenäisyyden alkutaipaleelta. Suomalaisen kansakoulun seinät rakennettiin kylän lahjahirsistä ja opettajan palkkaan kerättiin kolehti. Se oli tahtoa mennä kohti hyvää yhdessä.