Etsi

Kristiina Patja

Ajattelen, siis olen

Kirjoittaja

krpatja

Ahdistelu on vallankäyttöä – #metoo -pohdintaa

IMG_3599Seksuaalisen ahdistelun ja –häirinnän keskustelu nousi pintaan ja keskusteluun aivan uudella tavalla #meetoo twiitin myötä. Aihe on vaikea, koska se on väärin, koskettaa monia, se tapahtuu ihmisten välisessä toiminnassa ja sitä pohtiessa nousee ikäviä tunteita. Silloin me ihmiset alamme saivarrella, kierrellä ja pyöriä aiheen ympärillä ja sen ydin alkaa hämärtyä. Näin me teemme tiedostamattamme, kun koetamme olla ns. objektiivisia. Samalla hävitämme ytimen ja keskustelu harhautuu väittelyyn siitä, voiko kukaan enää halata työtoveria koskaan tai saako toisen uutta kampausta kehua. Hulluimpana huolena aletaan miettiä, miten pariutuminen onnistuu, kun kaikesta flirtistä tulee ahdistelua. Onko siis niin, että väestöräjähdys saadaan loppumaan seksuaaliseen ahdisteluun puuttumalla?

Kyse on vallasta. Miksi miehet kokevat, että heillä on kulttuurissamme sellainen valta-asema, että he voivat kommentoida heille tuntemattoman naisen vartaloa julkisella paikalla ja koskea siihen ilman lupaa? Kun 15-vuotias tyttö kävelee rautatieasemalla ja nelikymppinen pukumies huutaa perään: ”Hyvä perse, anna pilluu”. Ajatteleeko tämä mies todella, että tämä kaunis, nuori tyttö pysäyttää koulumatkansa ja hihkaisee riemusta, että missä ja milloin. Syntyykö tästä se syvä ihmissuhde, jollaisesta me yleensä haaveilemme. Entä miehen poika, joka koulussa sitten puristaa tätä samaa tyttöä takapuolesta? Ihan läpällä vai? Kumpikaan ei ole humalassa, jolla Suomessa huonoa käytöstä voi puolustella (miksi?). Miksi kulttuurissamme emme paheksu syvästi toisen seksuaaliseen koskemattomuuteen julkisessa tilassa? Se, että myös joskus naiset huutelevat miehille, ei merkitse sitä, että se saa jatkua. Huutelijat ovat vähemmistöä joka tapauksessa. Sitä ei lailla saa yksin kuriin vaan meidän on muutettava asenteitamme. Siis meidän kaikkien. Sen pienen joukon miehiä on luovuttava tästä tympeästä vallasta ja kunnioitettava ihmisen oikeutta koskemattomuuteen. Myös naisten, jos toimivat samalla tavalla ja meidän muiden on puututtava siihen nähdessämme sitä. Ruumiini on minun ja se on koskematon muille, kunnes toisin päätän.

Me kaikki tunnistamme ahdistelun sen kohdatessamme. Jos työkaveri halaa kevyesti lohduksi tai tavatessa, se ei ole ahdistelua. Jos et ole halaaja-tyyppiä niin vetäydyt ja olette vain vähän noloina kummatkin. Yleensä tämä ei toistu. Kun halaava työkaveri samalla vetää sinut aivan liki ja puristaa sinua pakarasta, se on ahdistelua. Tai istut työkoneella ja työkaverisi tulee takaapäin ja puristaa rinnoista, se on ahdistelua. Kun hississä työkaverisi puristaa sinut seinää vasten ja hönkii kaulaasi. Kun työkaverisi siirtää sinua jonossa tarttumalla pakaroihisi. Kun työkaverisi sivelee polviasi lounaspöydän alla. Kaikki nämä ovat ahdistelua eivätkä mitään tuttavallista ystävällisyyden osoitusta. Kun korvaa vielä työkaveri sanan sanalla esimies, niin ahdistelun vakavuus vain kasvaa. Sukupuoliset alueet eivät kuulu työkaverien käsille vaan ne on varattu yksityiskäyttöön. Se oikeus kuuluu kaikille ikään, sukupuoleen, seksuaaliseen suuntautumiseen tai kulttuuriseen taustaan riippumatta.

Sanallinen ahdistelu ja häirintä koetaan vaikeiksi määritellä. Huumori on rankka laji eikä siinä aina voi onnistua. Kun seisotaan ylibuukatussa bussissa tuttujen kesken ja mies heittää naiselle, että voit istua polvelleni, niin mitä se sitten on? Se riippuu siitä, miten hyvin henkilöt tuntevat toisensa. Ihan tuntemattomalle se on häirintää, tutulle naiselle ehkä huonoa huumoria. Oma sukunimeni on sen verran humoristinen, että sen varjolla on saanut oman osansa huonosta huumorista. Kun baarissa opiskelukaveri kysyy minulta, että millainen patja on paras panna, niin häkellyn. Nyt osaisin jo vastata, että sinun tapauksessani ei minkäänlainen. Mutta vain elokuvissa ihmiset osaavat kivan napakasti vastata seksuaaliseen häirintään. Tosielämässä me jähmetymme, kauhistumme ja sitten vasta tunnin päästä osaisimme reagoida. Jos vitsin kohde siis jähmettyy, niin pieleen meni. Silloin voi pyytää anteeksi ja oppia, että tämän ihmisen kanssa ei tämä huumorinalalaji toimi. Koeta muuta huumorin aihetta tai tee pilaa itsestäsi. Erehtyminen on inhimillistä, mutta oppimattomuus ei. Vonkaamisellakin on rajansa.

Parinmuodostuksen anatomia on kummallista ja siinä tullaan varmasti liki. Se tapahtuu yhteisymmärryksessä. Ylilyöntejä tapahtuu illan humussa. Silti muistan kyllä baarista miehiä, jotka tanssilattialla vain kähmivät tanssivia naisia sen kummemmin mitään tavoittelematta. Tai niitä, jotka kumartuivat baaritiskillä vuorena ylitsesi ja tunkivat kädet kaula-aukkoon. Molemmissa oli kyse vallankäytöstä, ei mistään flirtistä tai parinmuodostuksesta. Usein he olivat vähän vanhempia kuin me tuolloin ja heidät ns. tunnettiin. Tässä naiset varmaan ovat myös ahdistelijoina ja nuoret miehet kokevat samaa ahdistelua baareissa. Baarielämä ei voi muodostua tilaksi, johon ihmisen tulee asettua vapaaksi riistaksi kaikille. Kyllä sen silmäpelin, juttelun, puoleen kumartumisen, pienen hipaisun ja keinuvan tanssin jälkeen puhutaan parinmuodostuksesta. Sen voi itse valita, kumpikin. Kyllä sen yleensä tietää. Ja sen voi sitten panna poikki siitä kohtaa, kun se ei enää tunnu luontevalta. Ei sillä ahdistelua voi perustella.

Keskustelussa seksuaalisesta ahdistelusta ja -häirinnästä keskustellaan vallasta ja ihmisarvosta. YK:n ihmisoikeuksien julistuksessa kaikilla ihmisillä on sama ihmisarvo, oikeus vapauteen ja koskemattomuuteen. Näitä kaikkia loukataan seksuaalisessa ahdistelussa ja häirinnässä. Kun suurin osa fyysisistä ahdistelijoista on miehiä, niin on kysyttävä, miten saamme muutettua kulttuuriamme niin, että miehet eivät näe koe voivansa loukata naisen koskemattomuutta. Jos etsimme ratkaisuja, on ongelmien juurisyyt tunnistettava. Eikö meillä siis kunnioiteta ihmistä lähimmäisenä? Miksi esineellistämme toisiamme ja näin koemme voivamme kohdella heitä huonosti? Silloin emme puhu miehistä tai naisista vaan meistä kaikista.

 

Karu jatkolukemisto aiheesta on WHO:n raportti aiheesta 

Maailman vaikein autettava?

Olen suomalaisen miehen tytär, puoliso, äiti, sisar, työkaveri, sukulainen, ystävä ja naapuri. Olen tavannut suomalaisia miehiä lääkärinä sairaudenIMG_3712 äärellä heikkoina hetkinä ja humaltuneena voimansa tunnossa. Työpaikalla he ovat hyviä työtovereita, ystävinä verrattomia. Kuitenkin näen liian monen voivan huonosti, sairastuvan liian varhain ja poistuvan elämästään kesken.

Suomalainen mies elää keskimäärin kuusi vuotta lyhyemmän elämän kuin suomalainen nainen. Suomi kuluu pohjoismaalaisiin hyvinvointivaltioihin ja silti suomalainen mies elää kymmenen vuotta lyhyemmän elämän kuin ruotsalainen tai norjalainen mies. Miksi näin? Olen pohtinut tätä monta kertaa ennenaikaisesti sairastuneen tai raihnastuneen miehen tavattuani. Vastauksia en voi naisena antaa, mutta olen koonnut itselleni selityksiä, jotka voisivat selittää tätä kummallisuutta.

Suomalainen mies ei ota hevillä apua vastaan. Olemme rajamaa, jonka ylitse on kävelty lännestä itään ja takaisin vuosisatojen ajan. Rajamailla vallitsee voimakkaan pärjäämisen kulttuuri. Vahvemman hallinnassa oleminen opettaa pitämään omat asiat tietonansa. Avun pyytäminen oman yhteisön ulkopuolelta on aina riski. Perheen ja ystävien piirissä voi kiroilla ja äyskämöidä, ottaa vähän viinaa ja saunoa. Olisiko meidän tavassamme antaa apua ongelmia? Onko terveydenhuolto uhkaava vieras heimo, jonka armoille ei rajamaan kulttuurin kasvatti uskaltaudu? Korostamme mielellämme auktoriteettia ja hierarkiaa, joten mehän muistutamme kovasti rajamaan naapuria toimintatavaltamme. Ehkä palvelujen tukisi toimia kuten heimot ja toverit ja kunnioittaa miehen autonomiaa kaikissa toimissa. Olisiko apu sitten otettavissa vastaan?

Suomalainen mies kestää ja kärsii. Tätä myyttiä esitetään toistuvina elokuvina ja kirjoina myyttisistä taisteluista Narvan maalta Raatteen tien kautta jääkiekkoareenoille. Ihminen kokee aina kipua ja tuskaa sairauden edessä. Kärsimys ei jalosta ketään, se tekee kiukkuiseksi ja vie voimia. Kuoleman pelkoa ei saa näyttää, vaikka se on inhimillinen ominaisuus meissä, joka vie elämää eteenpäin. Terveydenhuollossa kivunhoito ja kärsimyksen kohtaaminen ovat onneksi kehittyneet ja niistä voidaan jo puhua. Olisiko sen vielä erityisesti mietittävä, miten suomalainen mies haluaa tulla kohdatuksi pelon, kärsimyksen ja kivun kohdatessa? Miten saamme riisuttua kaiken kestävän myyttisen viitan miehen yltä, jotta hän hakisi apua tarvittaessa?

Itsellisyys ja hallinnan tunne taitavat olla tärkeitä suomalaiselle miehelle. Elintavat ja elämäntyyli ovat kummallisia sanoja. Leivän päälle laitetaan sitä mitä halutaan, juomaksi otetaan mitä tarvitaan ja liikkumaan mennään, kun on aihetta. Suomalaisen miehen elintapariskit ovat edelleen korkeammat kuin pohjoismaalaisen kamraattinsa. Miten me terveydenhuollossa voisimme saada viestityksi hallitun valinnanmahdollisuutta? Terveemmän vaihtoehdon valitseminen ei kuohitse. Mitkä ovat tärkeitä tekijöitä suomalaisen miehen arjessa, joilla hän voisi valita terveemmin? Yhdelle elintapakurssille mies lähetti vaimonsa, sillä hänen mukaansa vaimo tietää. Voiko mies ulkoistaa elämänsä puolisolle? Entäs jos puolisoa ei ole, niin kuka sitten tekee terveemmän valinnan Miten ikääntyessä, kun leskeys voi kohdata? Voiko omaa hyvinvointia ulkoistaa? Itsellisyyden säilyminen on tällä hetkellä ristiriidassa elintapaohjauksemme kanssa. Mehän ammattilaisina tiedämme ja sen kääntöpuolena mies ei tiedä. Eikö meidän kannattaisi vaihtaa latua, ei se suomalainen mies sitä hevin tee.

Suomalainen mies on koulutettu, toimiva ja tarmokas. Ryhtyessään elintapamuutokseen, hän tutkimusten mukaan onnistuu todennäköisemmin kuin suomalainen nainen. Miksemme saa terveydenhuollossa luotua sellaista kieltä, toimintatapaa ja välineistä, joilla saisimme tämän tarmokkaan suomalaisen miehen toimimaan omaksi terveydekseen? Voisitko suomalainen mies kertoa meille, miten sinua autetaan? Terveydenhuollon ammattilaiset ovat suureksi osaksi naisia, jotka kantavat huolta miehistä potilaina, puolisoina, isinä ja poikina. Me naiset tunnemme suurta riittämättömyyttä tavatessamme huonosti itseään kohtelevia miehiä, joilla olisi paljon hyvää saavutettavissa. Se purkautuu joskus kiukkuun, nalkutuksena ja väsymisenä kotioloissa. Työssä joskus tekee mieli luovuttaa. Ammattilaisina sitä emme tee, lähimmäisinä jatkamme yrittämistä. Tiedämme, että kykyä olisi, mutta tahtoon on vaikea vaikuttaa.

Suomalainen mies on tasa-arvoinen, muttei tasavertainen. Emme ole osanneet luoda sellaisia terveyspalveluja, joilla saisimme kurottua tämän kummallisen sukupuolten välisen eliniänennusteen umpeen. Parempaan suuntaan olemme menneet, silti on tehtävää. Ehkä olisi miesten aika katsoa peiliin ja kysyä itseltään, miten he haluavat tulla autetuiksi. Edellyttäen, että he haluavat elää yhtä pitkän elämän kuin suomalaiset naiset.

Rakkaudella suomalaisen miehen tytär, vaimo, äiti ja ystävä ja lääkäri.

Miksi korkean virkamiehen kiemurtelu vaivaa?

IMG_3721Oikeuslaitoksen korkein syyttäjä suosi veljensä yritystä ja jatkoi sitä vaikka toiminnan eturistiriita tuotiin hänelle tiedoksi. Helsingin Sanomein mukaan hän toteaa, että mistään tarkoituksellisesta tai piittaamattomasta menettelysääntöjen rikkomisesta ei ole ollut kysymys, vaan pikemmin olen ollut ajattelematon ja harkitsematon.” (HS 21.10.2017). Miten johtava lainopillinen asiantuntija voi olla näin ymmärtämätön eturistiriitojen arvioimisessa? Hänen asemaansa luulisi kuuluvan erityinen oman toiminnan tarkkuus ja herkkyys siihen koskevaan arviointia kohtaan. Silti hän päätti jättää kuuntelematta muita. Minusta se ei ole enää ajattelemattomuutta vaan jo sen jälkeen tuottamuksellista. Mistä on oikein kysymys, kun yhteiskunnan huipulla näkökenttä sumenee?

Pitkälle kouluttautuneet ja vakaissa asemissa olevat ihmiset, kuten minäkin, tottuvat etuoikeuksiinsa ja asemaansa. He alkavat pitää niitä itsestään selvyyksinä ja jopa ansaittuina. He työskentelevät organisaatioissa, joihin on syntynyt etuisuuksia. Työhön liittyy edustamista, matkoja ja kulttuuritilaisuuksia. Johtavassa asemassa voi olla käytössä oma luottokortti ja työsuhdeauto. Joskus etuudet ulottuvat perheenjäseniin ja puolisollekin maksetaan matkoja ulkomaita myöten. Olen seurannut tilannetta, jossa ulkomaille otettiin ystävä puolison työkiireiden estäessä matkalle lähdön. Muutoinhan saavutettu etuus olisi jäänyt käyttämättä. Nämä etuudet ovat osa tätä etuoikeutettujen maailmaa ja niihin tottuu eikä niitä niin helposti kyseenalaista. Paitsi ehkä joskus vierestä katsellessa. Uskoisin, että näin käy ihan kaikille. Ne eriyttävät etuoikeutettuja ns. muusta työelämästä, jossa säännöt ovat tiukemmat ja liikkumavara kapeampi.

Mittatikkumme toimillemme perustuu lähipiirin. Vietämme aikaa työssä samanlaisten myllyjen ja mankeleiden läpi menneiden kanssa. Eriydymme lokeroihimme. Näin käy kaikissa ammattiryhmissä tai toimialoilla. Muodostamme itsellemme ammatti-identiteetin, jonka läpi arvioimme omaa toimintaamme. Jos toimii lain valvojana, voi olla vaikea nähdä itseään lainrikkojana. Ammattirooli on välttämätön osa työtä, mutta sen rinnalla tulee olla herkkänä sille, miten muut sen näkevät. Kun ammattina on yhteisen hyvän valvominen ja pelisääntöjen noudattamisen arvioiminen, on oletuksena samalla rehellisyys ja herkkyys eturistiriidoille. Eturistiriita on oikeudessa arvioitava tekijä esimerkiksi lautamiesten valinnassa. Eturistiriitatilanteissa mittatikkua ei tosin muisteta aina kaivaa esiin.

Väestönä me elämme kukin omissa lokeroissamme. Kun asiat eivät ole omakohtaisia tai tule lähelle, niiden olemassa oleminen tuntuu epätodelliselta. Jos ei tarvitse miettiä taloudellista selviytymistä, niin sitä on vaikea ymmärtää. Opiskelijana koettu hetkellinen köyhyys on eri asia kuin näköalaton pitkäaikaistyöttömyys. Yhteiskunnan hyväosaisten tulisi olla tästä hyvin tietoisia. Kun on tottunut etuoikeutettuun arkeen, tasavertaisuus voi tuntua kuin sortamiselta. Etuoikeutettu kokee olevansa tasavertaisuuden maksaja, joka tasaa puntteja. Voi jopa tuntua siltä, että kaikki säännöt eivät ulotu minuun tai meihin, kun tässä kerran ollaan maksajana. Sääntöjen taivuttaminen on ihan tavallista emmekä taida olla ihan syyttömiä tässä suhteessa kukaan, mutta ammattitoiminnassa se ei käy. Ammattilainen pyrkii toimimaan ammatillisesti oikein. Lääkärit suojelevat elämää, opettajat auttavat muiden oppimista ja poliisit valvovat yhteiskuntarauhaa lain noudattamista. Uskottava ammattilainen noudattaa ammattinsa etiikkaa ja toimii ammatin arvojen mukaisesti. Valtakunnan syyttäjän tilanteessa juuri tästä on minusta kansalaisena kysymys, voinko luottaa korkeimman syyttäjän ammatillisuuteen jatkossa? Etenkin jos hän toimissaan ollut ajattelematon ja harkitsematon.

HS uutinen tästä

Kirjoittaja tunnistaa olevansa etuoikeutettu, mutta iloinen, että toimii ammatissa, jossa on saanut kohdata kansalaisia yhteiskunnan kaikista lokeroista.

Voin muuttaa vain itseäni – tunne itsesi

2014-09-07 12.19.54Sitkeys ja suorittaminen ovat suomalaisia hyveitä, sisuksi joskus mainittuja. Ne ovat hyviä ominaisuuksia, mutta kuten kaikessa kohtuullisuus on parasta. Tästä on omakohtaisia kokemuksia. Olen työteliäs ja pärjäävä aikuinen ihminen. Kun asiat uhkaavat kasautua, alan kävellä vähän kiivaammin ja suorittaa tehokkaammin. Se on luonteenomaista minulle, lausahdin jo kolmivuotiaana: ”Ite yksinnään!”. Olen ollut tyytyväinen, kun olen voinut heittää pois pitkän työlistan ylirustattuja tehtäviä: ”Minä sain ne viimein tehdyksi”. Sitten rustaan uuden listan. Pidän tavoitteellisesta tekemisestä, vaikeista pohdittavista pulmista ja etenemisestä. Joskus kaikkea vaan on liikaa. Meillä kaikilla.

Kokeilin vaihteeksi jotain muuta keinoa kuin tahdin kiihdyttämistä. Antauduin olosuhteille vapaaehtoisesti. Kun elämässä on liikaa, niin sitten vähennetään tekemistä. Päätin olla puristamatta itsestäni viimeistä pisaraa hikeä ja kielsin itsenäni tuntemasta tarpeettomuuden tunnetta tekemättömyyden tilassa. Muutin suhtautumista itseeni ja toimintaani suhteessa muihin tietoisesti. Se on todella vaikeaa. Sain itseni kiinni toistuvasti Google Keeperistä muistiinpanoja tekemästä tai sähköpostin kimpusta kummallisiin aikoihin. Sosiaalinen media luikautti helposti tarkastamaan asioita työpostista tai kalenterista. Puhelin siis kokonaan pois lähistöltä. En ollut tavoitettavissa, en itselleni enkä muille. Aikatauluista tulikin väljempiä ja asiat hoituvat useammin kerralla. Tekemisen pilkkominen ei toimi minulle enkä osaa tehdä montaa asiaa yhtä aikaa. Näin se olikin, vaikka toisin olin luullut.

Maailma ei romahtanut eikä yksikään tilaisuus lipunut ohitse. Asioilla on aikaa odottaa ja ihmisillä samoin. Tuli oltua enemmän kasvokkain ihmisten kanssa, tehtyä asioita huvin vuoksi ja toisille. Olimme puolison kanssa päättäneet, että teemme vain yhden lupauksen vuodelle 2017 ja se oli lupaus olla toista kohtaan kiltti. Piti muuttaa omaa asennetta ja käyttäytymistä. Jännittävästi se oli vaikeaa aluksi, kun teki mieli tokaista vanhaan tyyliin naseva kommentti jäteastian tiimoilta tai muusta oleellisesta seikasta. Kun tietoisesti oli opetellut sivuuttamaan ärsytykset ja tekemään pieniä arkisia kivoja juttuja toiselle, niin vaikutus alkoi näkyä, sehän sujuu. Nyt ajattelen aika automaattisesti, että mitähän puoliso voisi kaupasta tarvita tai varmistan ajoissa tapaamisesta, jotta hän ehtii rauhassa tehdä työnsä eikä joudu kiireeseen. Muuttamalla omaa käyttäytymistään vaikuttaa toiseen ja sitä kautta itseensä.

Eräs entinen työkaverini kokeili muuttaa toimintatapaansa työssä. Hän on kiltti ihminen, joka haluaa auttaa aina kaikkia. Siksi monet veivät ongelmansa hänelle ratkottaviksi, osa laiskuuttaan ja osa osaamattomuuttaan. Osaamattomien auttaminen on pulmallista, koska he eivät koskaan sitten itse opi niitä taitoja, joita heiltä työssä edellytetään. Auttaminen on karhunpalvelus. Laiskojen kohdalla taas auttaminen on turhauttavaa. Kummankin kohdalla käy niin, että asian mennessä pieleen, vastuu on auttajalla. Hän olikin uuvuksissa auttamisestaan ja sai vielä usein haukut päälle. Kunnes hän pisti kädet ns. pyllyn alle ja lopetti auttamisen. Se oli vaikeaa. Ihan piti olla kalenterissa voimalause ja muistutuksia: älä puutu, ohjaa tekemään itse, älä ota vastuuta, jos se ei kuulu sinulle, älä anna delegoida ylöspäin. Ja ihme tapahtui. Turhat kysymykset vähenivät, laiskat oppivat uusille tavoille ja osaamattomat pantiin oppiin. Hänen parjaamisensa käytävillä väheni. Kun työtoverini sitten auttoi todellisissa pulmissa, hän sai kiitosta. Muutos lähtee itsestä, mutta heijastuu koko yhteisöön.

Toinen tuttavaniuupui työmäärän alle. Pulmana oli järjestäytymätön esimies, jonka tehtäväksi annot olivat epäselviä, tulivat viime tipassa eikä tämä esimies kantanut vastuutaan omista virheistään vaan kaatoi ne alaisten niskaan. Häntä piti myös vahtia, jottei pahoja virheitä pääse syntymään. Kerrassaan pulmallinen tilanne, kun ylitöitä oli kellokortilla kymmeniä tunteja. Venyminen ei tuntunut auttavan. Hän päätti kokeilla venymättömyyttä. Hän asetti rajat työlleen eikä ottanut oman vastuualueensa ulkopuolelta tehtäviä ilman kunnollisia perusteita. Hän alkoi ennakoida ja teki vastuualueestaan ehdotuksia etukäteen vuosikellon mukaisesti. Selkän puukottamisen ehkäisemiseksi hän laittoi viestinsä myös heidän yhteiselle esimiehelleen. Kun hän havaitsi, että virhe oli tapahtumassa, hän ilmoitti siitä esimiehelle ja jos tämä ei reagoinut, niin tapausta selvitettäessä toi esiin sen, että oli tiedottanut asiasta. Rajaaminen ja pelastamatta jättäminen olivat aikeita. Ne piti suunnitella ja sitten seurata onnistumista. Kuitenkin kuukauden parin sisällä tilanne alkoi muuttua: esimiehen oli pakko toimia toisin. Sitten ylityötunnit purkautuivat ja uupumus hellitti. Koko prosessin aikana tai sen jälkeen ystäväni ei kertonut, että oli muuttanut omaa toimintaansa.

Omaan toimintaansa ja itseään voi muuttaa. Se voi tehdä, kun tuntee itsensä. ”Nosce te ipsum” – tunne itsesi on hyvä ohje muutoksessa. Kun tuntee luonteensa, tapansa, piirteensä, vahvuudet ja heikot kohdat, tekee se vähän kevyemmäksi painia arkisten asioiden kanssa. Itsensä tuntemuksessa on muutoksen mahdollisuus. Vain sellaista, jonka tiedostaa voi muuttaa. Tiedostaminen lähtee havainnoista. Kirjailija Will James Durantin mukaan itsensä tunteminen on arvokasta parhaasta päästä siksi, että sen avulla opimme tuntemaan toisiamme. Muuttamalla omaa toimintaansa oppii itsestään ja muista. Se on mahdollista, mutta vähän vaivalloista.Näin olen havainnut ja muilta oppinut.

Jos luulet tunnistaneesi henkilöt tarinoista, niin todennäköisesti erehdyt.

Kyllä, se on minun tiskipöytäni, joka on usein juuri tämän näköinen. 

Kaksipäinen kansanedustaja

2012-06-24 17.37.34Helsingin Sanomien jutussa kansanedustajien lahjoista silmiin osui lause: ”Kansanedustajat korostavat lahjomattomuuttaan tai vetävät rajan kansanedustajan työn ja yksityiselämän välille. Lahjamatkat ovat heidän mukaansa ­tapahtuneet yksityisinä ihmisinä. Sitä voi kysyä, tulisiko kutsua, elleivät he olisi juuri kansanedustajia.” (HS. 9.10.2017). Silmiin tuli mielikuva kaksipäisestä kansanedustajasta, jolla on työn tekemiseen yksi pää ja yksityiselämää varten sitten toinen pää. Astuessaan kotiovesta sisään yksityispää otetaan salkusta ja napsaistaan niskaan kiinni. Mielikuva nauratti ensin ja sitten ärsytti. Miten voi tässä ajassa kukaan enää ajatella, että asiantuntijatyötä tekevän arvot, henkiset sitoumukset ja osallistumiset tilaisuuksiin voi erotella erikseen työminästä. Puoluekanta seurannee yksityiselämäänkin, vakaumus kun on.

Kansaedustajiin pyritään aktiivisesti vaikuttamaan, jotta he säätäisivät lakeja, joissa huomioidaan sen tahon etu, joka kulloinkin pyrkii asiaansa edistämään. Kansanedustajilla on siis syytä olla hyvinkin varuillaan taloudellisista ja henkisistä sidoksista etujärjestöihin, yhdistyksiin, ideahautomoihin, yrityksiin tai lobbareihin. Tietoa päätösten tueksi tarvitaan ilman muuta, mutta vähän se ihmetyttää, että jos tiedon syntymekanismia tai välittämistä ei voi julkistaa. Se on tieteenmaailmassa hyvin itsestään selvää, että lähteet avataan. Lääketieteessä usein tunnisteettomat tutkimusaineistot voivat olla kokonaan saatavilla. Katsausten päätelmäketjut avataan ja aineistot ovat julkisia. Jos jotain ei voi kertoa, siinä on jotain epäilyttävää. Näin me kansalaiset sen monesti koemme.

Suomessa on korostettu laillisuutta: jos joku oli laillista tai sitä ei oltu määritelty laittomaksi, se on sallittua. Lainsäädännön ongelma on kuitenkin sen retrospektiivisyys, jälkijättöisyys. Laki kuvaa yhteiskunnan asenteita takautuvasti.  Lakia edeltää yhteiskunnan asenneilmapiirin muutos, jonka seurauksena lainsäädäntö syntyy. Asenneilmapiirin muutos jatkuu taas lain säätämisen jälkeen. Yhteiskunnallisesti hyväksytty ei ole enää ihan sama kuin lain määrittelemä. Nyt asiantuntijoilta ja päättäjiltä, organisaatioilta ja yrityksiltä vaaditaan paitsi laillisuutta, myös laajemmin yhteiskunnan arvojen toteuttamista. Nyt kysytään laillisuuden lisäksi, miltä toiminta tai päätös näyttää ulospäin ja onko se läpinäkyvää (transparency). Yhä enemmän puheessa kuuluvat tunteet: päätöksen tulee tuntua oikeudenmukaiselta ja ratkaisujen pitää tuntua oikeilta. Tyytymisen kulttuuri murtunut, oli se sitten hyvä tai huono asia?

Eturistiriitoja on aina olemassa eikä kukaan ole täysin objektiivinen toimissaan. Eturistiriita on olosuhteista syntyvä riski sille, että asiantuntijan, tässä tapauksessa kansaedustajan, ensisijaiseen tavoitteeseen tehdä objektiivinen päätös vaikuttaa toissijainen tavoite: oma henkilökohtainen (esim. kannatuksen säilyttäminen), puolueen, kotiseudun tai läheisen hyöty. Eturistiriitoja synnyttävien mekanismien havaitseminen ei ole helppoa. Yhteistä niille on, että niihin liittyy aina mahdollinen toissijainen hyöty tai tavoite. Yleisesti voidaan sanoa, että mitä suurempi on toissijaisen tavoitteen toteutumisesta seuraava taloudellinen tai muu henkilökohtainen hyöty, sitä suuremmaksi eturistiriidan riski kasvaa.

Eturistiriidat eivät ole vain taloudellisia. Olemme kaikki samaa mieltä, että kaavoituksen ostaminen lahjomalla kaavoituksesta vastaavaa virkamiestä on tuomittavaa. Lahjat ovat yksi esimerkki tavasta, jolla voidaan synnyttä kiitollisuuden tunne päätöksentekijään.  Tietojen julkisuudella, valvonnalla ja läpinäkyvällä päätöksenteolla näitä eturistiriitoja voidaan havaita ja ennakoida. Yrityksissä ja julkisissa toimijoissa on paljon jo niitä, joissa lahjojen vastaanottaminen on kiellettyä ja lounaat maksetaan itse. On ns. aineettomia etuja ja politiikassa itseasiassa varsin harvoin lainsäätäjä itse hyötyy lakimuutoksesta. Hyöty koituu toissijaiselle taholle, aineellisena tai aineettomana. Toissijaisen hyödynsaajan kannattaa yrittää vaikuttaa asenteisiin, tietoihin ja tahtotilaan. Asian merkityksellisyyden tunne on tärkeä synnyttää päättäjässä. Puhutaan lojaalisuuksista ja sitoumuksista, joita on vaikea havaita. Ne syntyvät usein myös epämuodollisissa tilanteissa ja ilman sovittua tavoitetta. Meitä kaikkia hivelee olla kestittävänä. Siksi on erikoista, että kansanedustajat juuri perustelevat yksityiselämällä oopperajuhliin osallistumista tai rallimatkaa. Tämän pitäisi olla melkein päinvastoin. Parasta markkinointi on sellaista, josta kohde ei ymmärrä tulleensa vaikuttamisen kohteeksi. Kiitollisuus ja ystävyys ovat ehdottomia vaaran paikkoja. Jokainen voi testata sitä miettimällä, onko helpompi kieltäytyä tuttavan vai tuntemattoman lounaasta ja kummalle jää todennäköisemmin kiitollisuuden velkaan. Veikkaan, että tuttavan?

Lääketieteen kansainvälisissä julkaisuissa puhutaan tällä hetkellä sitoumuksen eturistiriidoista (conclift of commitment). Tutkimuksessa se voikin olla harhalähde, jos tutkija katsoo tuloksia ennakko-odotusten läpi vakaumuksen tai uskomuksen takia. Yksi sellainen on mielestäni se, että sanoo: ”ajattelen objektiivisesti ja minuun ei voi vaikuttaa”. Malka on vaikein nähdä massa silmässä. Tärkeää on, että tieteellistä julkaisua lukevat voivat nähdä ja arvioida itse tutkijan mahdollisia eturistiriitoja ja sitoumuksia omalla alallaan.  Siksi tieteentekijät ilmoittavat sidonnaisuutensa laajasti: kaupalliset, asemaan ja asiantuntijatoimintaan liittyvät kukin erikseen. Sama pätee myös koulutuksessa, ainakin lääketieteessä. Kansainvälisissä julkaisuissa ilmoitetaan myös perheenjäsenten taloudelliset yhteydet terveydenhuollon alan yrityksiin, Suomessa ei aina. Pyrkimys läpinäkyvyyteen on kehittnyt ja kehittyy, se on arvo.

Lainsäätämisessä on usein kyseessä suuret taloudelliset vaikutukset, kuten vaikkapa Nordean pääkonttorin siirtymisen tuore esimerkki osoitti. Muutamien kymmenien panostus kansanedustajien oopperailtaan on murusia, joita kannattaa kyllä ripotella löysemminkin rantein. Jos yritys tai yhteisö ajattelee, että sille on hyötyä kutsua kansaedustaja ravikatsomoon, niin johonkin se päätös perustuu. Havainto aiemmasta tai toive tulevasta ajaa kutsun taustalla. On naiivia ajatella, että nämä eivät ole vaikuttavia keinoja ja olisimme sellaisen ulottumattomissa.  Aiheesta on laajasti tutkimusta taloustieteissä, kuten Daniel Arielyn kokeelliset tutkimukset rahapanosten vaikutuksesta päätöksiimme. Suomessa on edelleen vallankäyttäjiä, jotka ovat toimineet sen ns. vanhan kulttuurin aikana. Siksi Suomessa harataan vastaan lobbarirekisterien, vierailijajulkisuuden, lahjarekisterien tai sidonnaisuusilmoitusten kanssa. Nämä on viety pitkälle anglosaksisissa maissa eikä hallinto ole siellä lakannut toimimasta.

Kaksipäiset kansanedustajat vähentävät toimillaan lainsäädännön arvostusta. Kun politiikkaan hakeudutaan oman uran edistämisen tai eturyhmän etujen puolesta, siihen pettyvät sekä poliitikot itse, että äänestäjät. Jos kansalaisella on sellainen tunne, että häneltä pimitetään tietoa, joka hänelle kuuluu, se herättää epäluuloa ja äreyttä. Jos poliittinen toiminta nähdään pelaamisena ja kilpajuoksuna etujen lobbaamisessa, halukkuus äänestää tai toimia poliittisissa liikkeissä vähenee entisestään. Politiikka on eturistiriitojen sovittelua ja kompromissien taidetta. Tarvitsemme poliittista toimintaa, arvojen ja arvostusten mittelöä. Tarvitsemme tietoa, ketkä ovat tarjoamassa tietoa, kannanottoja ja perusteluja kompromissien pohjaksi. Avoimuuden toteuttaminen mahdollisimman tehokkaasti palvelee sekä poliitikkojen, että yritysten, yhteisöjen ja etenkin kansalaisten etuja. Antakaa kansalaisen päättää, mikä eturistiriita on merkityksellinen ja mikä taas ei.

Daniel Arielyn TED talk tästä

Kirjoittajan sidonnaisuudet tästä

Lääkärien sidonnaisuuksista täydennyskoulutuksessa lisää tästä

Mitä opimme sairaalasarjoista?

IMG_0347Aamun radiossa pyöri mainos, jossa kuvailtiin miten jo 14 kausi suosittua sairaalasarjaa pyörähtää käyntiin. Parisuhdekiemuroiden mutkia kuvattiin jännittäviksi, olihan kuolleeksi luullut vaimot heränneet henkiin ja väljähtäneet sivusuhteet saatu taas kiehumaan. Sairaalan arjesta saadaan taas uutta ja innostavaa tietoa 24 jakson verran. Toisen sairaalasarjan mainoksessa selvitellään perheen ajanhallintaa, kun on tullut lapsiakin tehtyä eikä illalliselle puolison kanssa tunnu riittävän aikaa. Kyllä terveydenhuollossa tapahtuu jänniä juttuja.

Pelkääjän paikalla istuva lapsi ihmetteli, mitä siellä sairaalassa tehdään, kun siellä ehtii hoidella ihmissuhteitaan täysmääräisesti työpäivän aikana. Siinäpä olisi oiva tehostamisen paikka. Jos tulevissa uudistuksissa keskityttäisiin terveydenhuollon henkilöstön välisten romanttisten suhteiden aiheuttaman ajanhukan minimoimiseen, niin kyllä alan tuottavuus lähtisi ihan uuteen nousuun. Tältä se näyttää sairaalasarjojen valossa. Se meitä molempia, olihan lapsi tutustunut terveydenhuollon arkeen elämänsä aikana keittiön kautta.

Radiomainos pyörii läpi päivän viikkoja. Jäin pohtimaan, että miten televisiosarjojen ajankäyttö vaikuttaa kansalaisten käsityksiin terveydenhuollon ammattilaisten työstä. Jos lääkäreillä on aikaa pohtia suhdesotkujaan ja välillä muhinoida lakanavarastossa, niin kyllä siellä on tehostettavaa. Onhan se epähygieenistä tuhlausta liata puhtaita lakanapinoja ihan vaan hetkellisen hekuman takia. Sarjojen kokouksissa puidaan ihmissuhdesotkuja ja urapulmia. Ei se ihme, että potilaat katsovat kieroon, kun joukko lääkäreitä pakkautuu kokoushuoneeseen. Ehkä heillä on jopa korruptiosämpylät näpeissään. Siellä ne puhuvat romansseistaan ja rahoistaan, meidän kustannuksella.

Toisessa sairaalasarjassa ryhmä lääkäreitä ratkoo salapoliisin tavoin yhden potilaan tapausta. Kaikilla on aikaa istua sängyn laidalla, teettää kalliita ja loputtomia kokeita omien luulojensa pohjalta. Lääkärit kilpailevat kuka keksii salaperäisen sairauden, kunnes linkkaava addikti-lääkäri sitten selvittää sen viime minuutilla. Potilaalle luodaan odotus siitä, että merkittävät asiat hoidetaan salapoliisityönä eivätkä tavalliset sairaudet ole kiinnostavia. Omat rahisevat ja kivuliaat nivelrikkopolvet eivät varmasti kelpaa jännitykseksi lääkäritiimille vaan kyllä se joku eksoottisempi tauti olisi oltava. Sarjoissa kaikki paranevat lopuksi. Sekin on ihan eri tavalla kuin suomalaisessa sairaalassa.

Sairaalasarjojen hierarkia on ehdoton. Hoitajat ovat useimmiten statisteja, he saavat tuoda välineitä, olla ehkä suhteissa lääkärin kanssa ja kuljettaa potilasta. Yhteistoimintaa eri ammattiryhmien kanssa ei juuri esitetä, ei ainakaan tasavertaisena ammattiyhteisönä. Sairaalassa silti usein juuri toimitaan tiiminä, jossa kaikilla on oma arvostettu tehtävänsä. Suomalainen sairaalasarja on tässä suhteen tasapuolisempi ja hoitajien työtä ja osaamista näytetään enemmän kuin amerikkalaisissa. Silti lääkärit näyttäytyvät hierarkkisina hahmoina, joiden hyviä ja huonoja puolia puidaan, mutta hierarkiaa kyseenalaisteta. Toki se liittyy lääkärin lakisääteiseen oikeuteen ja velvollisuuteen vastata diagnostiikasta, hoidosta ja hoitoprosessista.

 

Teho-osasto oli ensimmäinen sairaalasarja, johon tutustuin. Siinä oli aina kiire. Ammattilaiset säntäilivät nestepussien ja intubaatioputkien kanssa päättöminä joukkoina. Veri roiskui, mutta oksennus, lima tai virtsa ei koskaan. Opiskelin lääketiedettä ja opintoihin kuului palveluja päivystyksessä. Kokeneet lääkärit opettivat heti, että kun on kiire, niin toimitaan rauhallisesti, määrätietoisesti eikä juosta. Se kyllä vaikutti hirveän tehottomalta Tehohoidon ihanan tohtori Rossin kiivaaseen hengästymiseen, kun elvytimme jäntevän rauhallisesti insuliinishokkipotilasta lisähapella ja sokeritipalla. Heränneeltä potilaalta kyseltiin ihan hitaassa tahdissa vointia, shokkia edeltäneitä tapahtumia ja tuotiin voileipä. Päivystyksessä on kaoottista ja meteliä, kun siellä on ajoittain liikaa potilaita suhteessa tiloihin ja henkilöstöön. Silti hädän hetkellä toimitaan rauhallisesti ja päättäväisesti. Päivystyksen toimintaa ei kannata sairaalasarjan perusteella arvioida.

Rikossarjojen sankareiksi kelpaavat oikeuslääkärit. Pieni pisto iholla tai erikoinen painauma olkapäässä johdattaa oikeuslääkärin nopeasti murhaajan jäljille. Oma lukunsa on rikostutkijoista kertovat sarjat, joissa tehdään minuuteissa mielikuvituksellisia kemiallisia- ja biologisia kokeita, joiden perusteella sitten käydään oikeutta. Käytännössä oikeuslääketieteelliset tutkimukset ovat hitaita ja sisältävät aina epävarmuutta. Tosin täytyy kyllä sanoa, että valos ihmisen keuhkoputkistosta ja verenkierrosta on vaikuttava ja siitä pysyy näkemään,  miten puukko on vaurioittanut keuhkoa. Sen tekeminen kuitenkin varmasti harvinaista ja hidasta.

Maalaislääkärit ovat englantilaisen terveydenhuollon kivijalka. Televisiossa tyyppitapaus on kriisiin ajautunut uraohjus, joka palaa kotiseudulle perusterveydenhuollon lääkäriksi. Yleiset sairaudet ovat yleisiä ja kliinisiä haasteita vähän. Voidaan välillä hoitaa dramaattinen jalkaruusu tai keuhkoembolia, mutta muuten päivät täyttyvät infektioista ja venähdyksistä. Paikkakunnalla on yleensä vanha heila tai vastahakoinen opettaja, jonka kanssa voi pari ensimmäistä kautta kinata ja sitten avioitua. Ihmissuhteiden ympärille voi ripotella pieni kliinisiä pulmia. Työ näyttää tehottomalta, vaikkakin mukavalta. Tosin komiikan nimissä lääkärin on kerran kaudessa kaaduttava sianulosteeseen tai ajettava ojaan.

Englantilaisten maalaisääkärien työssä merkille pantavaa on vastaanoton lyhyys ja paperinen pikkuinen resepti. Kirjaamista ei harrasteta lainkaan. Sihteeri varaa sitten uuden ajan ja hänelle sopii tohtorin tiuskia koska vaan. Ennaltaehkäisyä, kouluterveydenhuolto tai hoito-ohjeita ei jaella. Vuorovaikutus on hyvin ohjaavaa: lääkäri puhuu ja potilas kuuntelee. Lääkäri voi jopa komentaa potilaan pois. Yhteiseen hoitosuunnitelmaan ei tarvitse tuhlata lääkärin aikaa. Se kuvaa varmasti todellisuutta, sillä Iso-Britanniassa lääkärikunta keskustelee juuri perusterveydenhuollon lääkärien tuottavuuden laskusta, sillä vastaanottoajat ovat pidentyneet keskimääräisestä kuudesta minuutista kahdeksaan minuuttiin. Suomessa tuollainen lääkärintyö oli mahdollista vielä 1990-luvun alkupuolella, mutta nykyisin kirjaamisen, sähköisen lääkemääräyksen ja neuvonnan merkitys aivan toinen (onneksi) ja vastaanottojen pituus on 20-30 minuuttia. Tätä todellisuutta kukaan tuskin haluaa uudelleen Suomeen.

Naureskelimme lapsen kanssa sairaalasarjojen valheelliselle maailmalle. Sama toistuu laki- ja poliisisarjoissa. Nykyisen Tositeeveen aikakaudella tuotetaan reaalisiin tilanteisiin perustuvia sarjoja. Niiden humoristisuus syntyy siitä, että niitä yritetään leikata dramaattiseen kaareen, kuten sairaalasarjat. Olemme oppineet näkemään terveydenhuollon tahtia ja logiikkaa näiden sarjojen kautta. Tosielämän on mukauduttava viihteenä siihen muottiin eikä noudatettava sen tylsää ja hidasta rytmiä. Terveydenhuollossa odotellaan, kuulostellaan ja seurataan. Sairauksien diagnosoinnilla on aina oma rytminsä eikä tunnissa saa useinkaan selville pitkäaikaisen sairauden syytä. Siitä ei synny viihdettä vaan terveyttä. Sarjat ehkä silti muokkaavat ajatuksiamme terveydenhuollosta. Ihan hyvä ajoittain muistaa, että todellisuutta ne eivät kuvaa. Rauhallinen ja perusteellinen päivystävä lääkäri on hyvä asia, terveyskeskuksen vastaanotolla kuuluu kysyä elintavoista ja antaa ohjausta eikä kokoushuoneessa muhinoida. Vaikka se jono seisoo. Sairaalasarjoja saa nauttia rajatta, soveltamista tosielämään suositellaan maltilla.

Tärkeät kuoleman ammattilaiset

hautajaiskimppuIhmisen elämän molemmissa päissä me kohtaamme samat ammattilaiset. Lääkärin ja papin ammateissa saa olla mukana syntymän ihmettä todistamassa sekä elämästä luopumisen vaikeuden äärellä. Tehtävä on vastuullinen ja merkityksellinen. Muistan mitä lääkäri sanoi vastasyntyneen tarkastuksessa tuoreena äitinä ja vanhemman poismenon hetkellä sanotut sanat jäivät mieleen. Ammattilaiset jakavat työssään ihmisen ainutkertaista ja merkityksellistä hetkeä. Se on vaikeaa ja antoisaa.

Kirkon merkitys yhteiskunnassa on joutunut monella tapaa suurennuslasin alle, kun yhteiskunta ympärillä näyttää muuttuvan vauhdikkaasti. Haluankin nostaa esiin kirkon merkittävän tehtävän kuoleman ammattilaisena. Elämän rajallisuus ja sen tuoma ahdistus ja tuska ovat kirkon arkea. Kuolemaa kohdatessa on hienoa, että meillä on kokenut toimija, jolla on selkeät toimintamallit omaisille uuden tilanteen edessä.

Kuolema aina yllättää. Vakavasti sairaan ihmisen kuolema voi olla hänelle vapautus kivuista ja tuskasta, silti luopuminen tutusta ihmisestä on vaikeaa. Lopullisuuden mahdollisuus omassa elämässä tulee eteen ja aiemmat surut nousevat pintaan. Ajatukset vilistävät ja toimintakyky ei ole parhain. Silloin on todella hienoa, että on olemassa ammattilaisia, joiden osaamiseen voi luottaa. Kokemukseni siitä ammattimaisesta avusta, jota kirkko antaa, on erittäin hyvä. Ohjeet omaisille ovat selkeät ja ne käydään hienotunteisesti yhdessä läpi. On todella helpottavaa, ettei tarvitse miettiä ja selvittää yksittäisiä asioita vaan se on koottu tiiviiksi paketiksi.  Kirkon työntekijällä on merkittävä tehtävä auttaa sureminen alkuun. Selkeä ja lämmin ohjaus hautaamiseen liittyvissä asioissa on hieno asia.

Kuoleman edessä me jätämme hyvästit meille tärkeälle ihmiselle. Hautaamisen ei tarvitse olla uskontoon liittyvä tilaisuus,  se on arvokas tilaisuus kaikissa eri muodoissaan. Hautajaiset ovat hyvää palvelua. Ne järjestyvät lyhyellä aikataululla, niihin on selkeä kaava ja kirkko tarjoaa tilat, ammattilaiset, musiikin ja rakenteen. Kun on työssä järjestänyt erilaisia tilaisuuksia, oppii arvostamaan näennäistä helppoutta, jolla kirkko hoitaa erilaisten kirkolliset riitit ja tapahtumat. Luulen, että se emme tule sitä useinkaan ajatelleeksi, niin sujuvaa se on.

Kirkon ammattilaiset jättävät näin tilaa surun suremiseen, kun omaisten ei tarvitse tietää, miten hautajaisten kulku menee tai mitä asioita tehdään milloinkin. Joustavuus ja omaisten huomioiminen ovat kirkolle itsestään selvyys ja omaisille varataan aikaa kertoa kuolleesta ja jakaa suruaan. Papin puhe voi olla yksilöivä ja edesmenneen elämää sivuava tai sitten ei. Omaisilla on mahdollisuus kertoa toiveensa.

Kirkko on yksin eläneiden kuolemankin mukana. Ehkä se voi olla lohdullista tietää, että ainakin hautaamisen hetkellä pääsee osaksi yhteisiä riittejämme. Ihmisen siunaaminen ilman ketään surevaa läsnä, on varmasti raskasta. Ihmisen elämän kunnioittaminen sen alussa ja lopussa on hieno tehtävä. Arvostan, että kirkko huolehtii molemmista kaikille sitä haluaville.

Terveydenhuollon ammatissa olemme tekemisissä kirkon kanssa. Katastrofien, onnettomuuksien ja muiden yllättävien kuolemien yhteydessä terveydenhuolto saa olla yhteydessä kirkkoon, jos omaiset niin tahtovat. On helpottavaa tietää, että on ammattilaisia, joiden tukee voi menetyksen kokeneen ihmisen luovuttaa luottamuksella. Kirkon kynnys on matala eikä katso uskontokuntaa. Yleisemminkin kirkolla on paljon toimintaa, joka menee vaikeisiin paikkoihin, jonne muut eivät enää mene. Köyhyyden ja syrjäytymisen seurausten lievittäminen on kirkon näkymätöntä työtä. Näin sitä terveydenhuollossa, kun pienellä paikkakunnalla tehdään yhteistyötä laajasti moneen suuntaan. Se toiminta oli vapaata uskonnosta. Vakavien uhkien varautumissuunnitelmissa oli kirkon työntekijöiden numerot yhtenä osana varautumista kriisien henkiseen hoitoon psykologien ja muiden ammattilaisten kanssa.

Kirkolla on varmasti paljon kehitettävää ja se kipuilee muutosten kanssa samalla tavalla kuin muut yhteiskunnalliset toimijat. Kuoleman kohtaamiseen tarvitaan ammattilaisia. Kirkolla on meidän yhteiskunnassamme merkittävä rooli isolle osalle suomalaisia. Se on ehkä niin itsestään selvä, ettemme sitä näe. Itsekin tulin sitä ajatelleeksi vasta, kun kuolema kohtasi omassa elämässä. Siksi aloin pohtia tässä kirkkokriittisessä ilmapiirissä, että onpa hyvää palvelua ja kirkollisveron vastinetta tällaiselle tapaluterilaiselle. Kuoleman kunnioittava kohtaaminen on omaiselle lohduttava kokemus. Ihmisen elämän kunnioittaminen on kuoleman ammattilaisten yhteinen ominaisuus.

Korvataan linja-autot takseilla – vertaileminen on monimutkaista

Processed with VSCOcam with c1 preset
Processed with VSCOcam with c1 preset

Linja-autoyhtiöt ja taksiyhtiöt ovat liikkumisen mahdollistavia yritysmuotoisia palvelujen tuottajia. Molemmat ovat osa julkista liikennettä. Taksi on selvästi linja-autoa joustavampi tapa liikkua paikasta toiseen. Taksien saatavuus on parempi kuin linja-autojen. Taksiyhtiöt pystyvät mukautumaan muuttuneisiin kilpailutilanteisiin linja-autoyhtiöitä paremmin. Linja-autot ovat isompia ja niillä ei pääse yhtä moneen paikkaan kuin taksilla. Olisiko tästä nyt vedettävä se johtopäätös, että suuri osa linja-autot tulisi korvata takseilla?

Julkisen ja yksityisen terveydenhuollon suora vertaileminen on vielä hedelmättömämpää. HS:n pääkirjoitustoimittaja vertasi 6.9.2017 Kiuruveden muutaman yksityisen ammatinharjoittajan toimintaa 230 000 asukkaan terveyskeskuksen kunnallisen päätöksenteon alaiseen julkiseen palvelutuotantoon. Ensimmäinen pulma oli selkeä: koko luokka on aivan eri. Toinen liittyy tuotantotapaan. Suomessa yksityisen ja julkisen terveydenhuollon säätely on osin erilaista. Julkisen tuotannon tulee kattaa noin 50 eri lain edellyttämät palvelut ja niiden sisällöt kuntalaisilleen. Valvontaviranomaiset valvovat näiden lakien noudattamisesta. Yksityisen terveydenhuollon pitää valita sellaisia palveluja, joissa on yritystoiminnan periaatteiden mukaisesti syntyvää katetta, jotta yritys voi olla olemassa jatkossakin. Kumpikin toimii tällä hetkellä erilaisen säätelyn alla, joka ei tee kummastakaan toista parempaa. Näitä ei voi vain verrata yksioikoisesti.

Julkisen palvelutuotannon ei tule tuottaa voittoa vaan pyrkiä mahdollisimman alhaisiin kustannuksiin. Kustannuksia säätelevät kuntien vaaleilla valitut päätöksentekijät, jotka asettavat raamit kustannuksille. Yksityisellä palvelun maksajia ovat suoraan potilaat tai välillisesti työnantajat, vakuutuslaitokset tai KELA. Kustannuksia säätelevät palvelun käyttäjien tarpeet yhdessä kannattavuuden kanssa. Aivan varmasti se vaikuttaa ajoittain ihmisten kokemuksiin palveluissa eikä julkisen palvelutuotannon tule piiloutua rakenteensa taakse, jos ihmiset saavat huonoa kohtelua.

 

Julkinen tarjoaa tällä hetkellä myös yksityiselle mahdollisuuden lähettää asiakkaitaan julkisten kustannusten piiriin. Kunta korvaa kaikki erikoissairaanhoidon menot kunnan alueella asuvien hoidosta. Tavallaan siis yksityinen myy maksusitoumusta julkiselle ilman, että maksaja eli kunta voi siihen vaikuttaa. Yksityisellä voidaan suoraan hakeutua erikoislääkärille, joka voi olla samalla julkisen puolen palveluksessa. Julkiselle on määritelty hoitoketju, jota on noudatettava. Kansalaiselle se on hyvä asia ja mahdollistaa nopeamman pääsyn erikoislääkärin vastaanotolle. Muistettava on, yksityisellä ei ole samaa riskiä antaa maksusitoumusta kuin julkisella toimijalla, jonka oma toiminta suoraan vaikuttaa sen käytettävissä oleviin resursseihin. Organisoimalla toimintaa uudella tavalla voidaan päästä pienempiin erikoissairaanhoidon kustannuksiin. Näin lääkärinkäynti sisältää kustannusten muodostumisen kannalta hyvin erilaisen polun julkisella ja yksityisellä. Tämä muuttuu nyt Sotessa, ehkä. Vertailu vain juuri nyt ei ole kovin hedelmällistä. Korostettakoon, että tämä on poliittisen päätöksenteon myötä syntynyt tilanne.

Työsopimuslainsäädäntö vaikuttaa lääkärien saatavauuteen julkisella. Julkisen terveydenhuollon lääkäripalvelujen riittämättömyyden taustalla on julkisen työvoiman palkkaukseen, työsuhteisiin ja työnkuviin luotu säätely. Terveyskeskuksen toimintamenot eivät ole ainoa asia, joka säätelee lääkärien määrää. Kunnallisessa maailmassa sitä säätelee käsite virkapohja ja palkkaa ei voida maksaa ilman virkapohjaa, vaikka rahaakin olisi. Siksi osa-aikaisuus, eläköitymiset tai virkavapaat aiheuttavat harmaita hiuksia esimieslääkäreille, kun työvoimaa olisi tarjolla, rahaa budjetissa, mutta virkapohjat täynnä. Osa kunnallisista palkkausjärjestelmistä vielä on sellaisia, että samaa virkapohjaa ei voi jakaa kahden lääkärin kesken. Yksityisellä lääkärit ovat ammatinharjoittajia eli ovat itse oman työnsä säätelijöitä. He tekevät sopimuksen yrityksen kanssa ja maksavat osuuden asiakasmaksuistaan yritykselle tilojen, vakituisen henkilöstön laitteiden ja markkinoinnin kustannuksista. Heidän määräänsä säätelee asiakkaiden kysyntä ja toisaalta saatavissa olevien lääkärin määrä. Ammattiyhdistysliike ei ole tässä juurikaan osallisena, kuten julkisella puolella. Vertailu siis saatavuuden suhteen on aika turhaa, kun työvoiman säätelymekanismit erilaiset. Voikohan tulevaisuudessa julkinen ottaa ammatinharjoittajia tiloihinsa?

Asiakasvirtojen taloudellisten riskien kantaminen on julkisessa palvelutuotannossa kokonaan työnantajalla. Jos varatulle ajalle ei tule potilasta, niin menetetyn kustannuksen kärsiin julkinen toimija, sillä palkka maksetaan riippumatta potilaista. Lääkärien suhteen tämä ei ihan pidä paikkansa, sillä suuressa osassa peruspalveluja osa palkasta maksetaan käyntipalkkioina. Joku kompensaatio silti seuraa tyhjää aikaa. Työntekijöiden määrää kannattaa pitää hieman alle kysynnän, jos pyritään vähentämään taloudellisia riskejä, joita ylitarjonta aiheuttaisi.  Yksityisellä puolella lääkärien ylitarjonnasta ei ole samanlaisia ongelmia. Ajan saa aina, tuntuu olevan tunnuslause vähän jokaisella yrityksellä. Ammatinharjoittajalääkäri kantaa täysin riskin tyhjästä ajasta. Riippuen sopimuksesta, hän voi joutua korvaamaan myös vuokrakustannuksia, vaikka aika ei täyty. Yrityksen näkökulmasta tilojen hukkakäyttö on iso riski eikä hukkaa haluta sinnekään syntyvän ylimäärin. Kun tilojen osuus on alle 10 % ja asiantuntijan palkan osuus 50-60 %, niin riskin siirto ammatinharjoittajalle kannattaa. Siksi saatavuuden vertailu tällä hetkellä tuntuu kovin kummalliselta.

Palataksemme liikenteeseen. Julkisen liikenteen kaksi merkittävää toimijaa ovat molemmat hyviä, toimivia ja tärkeitä. Jos aiomme vertailla julkisen liikenteen eri kulkumuotojen laatua, kustannuksia, vaikuttavuutta tai jopa asiakaskokemusta, niin monta asiaa on otettava sitten huomioon. Taustamuuttujat eivät käy selitteeksi huonolle palvelukokemukselle tai vaikuttamattomille hoidoille. Kumpaakin esiintyy sekä linja-autoissa että takseissa, koettu on. Sen sijaan meidän täytyy ehdottomasti luoda vertailukelpoisia lukuja ja palvelukuvauksia, joiden perusteella sitten kehitämme julkista liikennettä. Sama koskee terveydenhuoltoa.

Pohdinnan kirvoitti HS:n kirjoitus 6.9.2017, jossa verrattiin Espoon terveyskeskusta Kiuruveden kolmen lääkärin yksityiseen vastaanottoon. Jutun ydinasiasta, siitä että potilaan yhteydenotto on myönteinen asia ja huolet otettava vakavasti olen aivan samaa mieltä.  Linkki juttuun: http://www.hs.fi/paivanlehti/06092017/art-2000005354747.html

Muutosjohtamisen vuoristoradalla

IMG_0241.JPGMuutosjohtamisen metaforaksi sopii vuoristorata, sellainen puinen ja tervalta tuoksuva suomalainen klassikko. Muutos tuntuu joskus jossain määrin turhakkeelta, ainakin tilanteessa, jossa kaikki tuntuu toimivan. Silti se houkuttaa meitä. Koemme saavamme siitä kuitenkin nautintoa, kokemuksia ja oppimista. Vuoristoratakin on periaatteessa turha. Vuoristoradassa viehättää vaara. Jos rata ei ole huollettu, rakenteissa vikoja tai puutteita eikä jarrumiehellä ole riittävää osaamista, hupi voi muuttua kivuksi. Näin tapahtuu muutoksessakin.

Muutoksessa vauhti vaihtelee. Alkukiihdytys on jännittävää ja vähän pelottavaa. Ensimmäisessä mutkassa tuntuu, että olikohan tämä nyt aivan viisasta istua tähän muutosvaunuun. Näkymä huimaa ja kohta vatsanpohjassa leimahtaa. Saavutettu nautinto innostaa nauttiman seuraavasta mäestä. Sitten koittaa ylämäki ja vaunua hinataan kamalalla metelillä ja vaivalla ylöspäin. Se pysähtyy melkein kokonaan ja jarrumies huudahtaa: ”Pitäkää kiinni!”. Taas mennään tuplapomppuihin. Matka tuntuu jatkuvan ja paranevan. Osaan nauttia vuoristoradasta. Ja sitten aivan liian pian olemme lähtöpisteessä. Olemme oppineet ajamaan vuoristoradassa ja nauttimaan siitä. Muutos on oppimista uuteen asiaan, toimintaan tai tapaan. Uusi kierros on aiempaa helpompi ja hauskempi.

Muutosjohtaminen ja vuoristorata sisältävät paljon samoja tarveaineita. Kumpikin tarvitsee uteliaisuutta ja innostusta. Uuden kokeminen ja tekeminen on meille luontaista. Turvallisuus on molemmissa tärkeää. Osaava ja riittävästi kokemusta hankkinut jarrumies tarvitaan turvalliseen matkaan. Vaunun ja radan tulee olla oikeanlaisia ja sopia toisiinsa. Rakenteiden ja välineiden on oltava oikeanlaisia, kunnossa ja niitä pitää osata käyttää. Huollon ja osaamisen kehittämisen pitää pelata. Aina tapahtuu odottamatonta. Lapsi nousee seisomaan yllättäen vaunussa tai muutosvastarinta hyökyy kokouksessa päälle. Varautumista vaaditaan todennäköisiin ja odottamattomiin asioihin ja tapahtumiin.

Vauhti vaihtelee. Alkukiihdytystä tarvitaan, että saadaan massa liikkeelle. Muutoksen alkuun saaminen tarvitsee kiihdytysvoimaa. Mutkissa ja tiukoissa paikoissa pitää osata höllätä ja käyttää aikaa. Uudelleen kiihdytyksen paikat pitää havaita ja niissä on oltava tehoa. Ylämäessä on jaksettava panna voimia likoon, että voi taas nauttia etenemisen hurmaa. Vaununkuljettajan ja muutoksen vetäjän on osattava hoitaa työnsä ja tehtävä jatkuvia havaintoja etenemisestä.

Vuoristoradan vaunussa ei olisi hauskaa istua ihan yksin. Yhdessä kiljuminen ja lasten riemu synnyttävät tunnelmaa. Muutos tehdään yhdessä. Erilaiset ammattilaiset ja asiakkaat tekevät sitä yhdessä. Vuoristoradalle ei liian pienellä ole asiaa tai hänen tulee istua aikuisen kanssa. Muutoksessa kokeneiden on autettava kokemattomampia ja pidettävä huolta, että kokemus istuu tarvittaessa viereen oikealla hetkellä. Vastuullinen yhteisöllisyys tuo parhaan tuloksen.

Molempia mitataan. Jos emme nauti vuoristoradan kokemuksesta, emme palaa takaisin. Jos jarrumies ei saa työstä nautintoa, hän ei pestaudu seuraavan kesänä töihin. Tyytyväisyyttä kysellään ja seurataan, jotta toiminta voi jatkua. Palautteen perusteella mietitään uudistuksia ja uusia muutoksia ja hankintoja. Yhdistää vuoristorataan virtuaalista todellisuutta ja palveluun sosiaalista mediaa.

Mielikuvat ohjaavat ajatuksiamme. Jos muutos on enemmän karuselli, jossa pyöritään ikuisessa ympyrässä pääsemättä minnekään, se ei innosta. Vuoristoratakin on ympyrä, mutta sen varrelle mahtuu tapahtumia ja sattumuksia. Jos panostamme rakenteisiin, osaamiseen, huoltoon ja yhteiseen kokemuksellisuuteen, pääsemme pitkälle.

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑