Terveys muuttuu vuoden alusta hyvinvoinniksi, kun se organisoituu osittain uudella tavalla. Yhteen liitetään muun muassa sosiaalitoimi, perusterveydenhuolto ja erikoissairaanhoito sekä pitkäaikainen hoiva ja palveluasuminen. Kun rakenne ja rahoitus muuttuvat, voisi tarkastella ehkä uudella tavalla terveyteen ja sairauteen suoraan liittyviä palveluja. Luomme uutta kielen avulla ja tässä voisi olla mahdollisuus auttaa hahmottamaan paremmin sitä laajaa kokonaisuutta, jota terveyden edistäminen ja suojelu sekä sairauksien ehkäisy ja hoito tekevät. Tarkastelen tätä nyt lääkärinä laajakulma objektiivin läpi. Entä jos?

Terveydenhuollossa lääkärien työssä kulkee koko ajan kolme lomittuvaa toimintalogiikkaa: lääketiede, lääkintätaito järjestelmätieto. The Science of Medicine, lääketiede on ihmisen sairauksien ehkäisemiseen ja hoitoon kohdistuvaa soveltavaa tiedettä. Sen rinnalla on The Art of Medicine, lääkintätaito, joka on ihmisen koko persoonaan kohdistuvaa lääkärin työtä: havainnointia, vuorovaikutusta, välittämistä. Kolmas tekijä on yhä vahvemmin työtä määrittävä The Process of Medicine, hoitosysteemi, joka on ihmisen hoitoon käytettävissä olevat rakenteet ja resurssit ja niiden muodostama kokonaisuus, systeemi.

Näitä kolmea sovellamme joka hetki työssämme, mutta niiden taustalla oleva tieteellinen ajattelumalli pohjautuu eri tieteelliseen malliin. Lääketiede on pääosin positivistisen tieteellisen toiminnan periaatteita noudattavaa, jossa koeasetelmien myötä syntyvä tutkimus tuottaa näyttöä. Sen perusteella valitaan lääkehoitoa, terapiaa, leikkaushoitoa ja niin edelleen. Lääkintätaito perustuu humanistisen tiedepohjaan, jossa lähtökohtia ovat mm. ihmisarvon jakamattomuus, dialogisuus ja yksilöllisyys. Sitä ei voi helposti redusoida numeroiksi tai koeasetelmiksi. Sitten on vielä (hoito)systeemi, joka linkittyy yhteiskunnalliseen ja taloudelliseen tutkimukseen, jossa käsitellään aiheita, kuten yhdenvertaisuus, oikeudenmukaisuus, vaikuttavuus, terveyshyöty, vaihtoehtoiskustannukset. Näitä kolmea siis sovitetaan yhteen, kun Hyvinvointialueita nyt rakennetaan. Lääkärin työssä näiden kolmen yhteensovittaminen käytännön arjessa tuottaa ne suuret arjen haasteet.

Lähdetään sairauksien hoidosta liikkeelle. Erikoissairaanhoito on kuvaava nimi edelleen, sillä se keskittyy yksittäisten sairauksien tai vammojen hoitoon sekä monimutkaisten sairauskokonaisuuksien konsultointiin ja hoitoon. Se toimii asiantuntijana syvää asiantuntemusta tarvittavissa lääketieteen tutkimuksen tuntemusta ja soveltamista edellyttävissä asioissa. Se kouluttaa pääosan erikoislääkäreistä ja tuottaa välttämättömän tutkimuksen sairauksien hoidon kehittymiseen. Täällä lääketieteen logiikka on vahvimmillaan. Kun välitön terveydenuhka on meille kaikille pelottavin kokemus, sen merkitys on helpoin ymmärtää.

Terveyskeskus onkin jo hieman kehittynyt lähtökohdistaan sivuun. Sen toiminnassa yhdistyy sairauksien hoito ja pahenemisen ehkäisy sekä terveyden edistäminen. Tämä 1970-luvulla syntynyt konsepti oli toimiva varsin pitkään, mutta ajautui kriisiin jo 2000-luvun alkupuolella laman, kuntien jatkuvan säästämispaineen ja lääketieteen kehityksen myötä. Työ muuttui kiivastahtiseksi ja osin hahmottamaksi. Periaatteessa lääkintätaitojen logiikka on pitkäaikaisten sairauksien ydintä, mutta juuri se on tehty vaikeaksi. Samalla väestön tarpeet ovat muuttuneet ja polarisoituneet. Uudessa rakenteessa kannattaa miettiä, olisiko tämä konsepti nyt purettavissa kahdeksi: perussairaanhoitoon ja terveydenhoitoon. Kansansairauksien ja pitkäaikaisten oiretilojen hoito ja kuntoutus vaatisi kehittämistä ja panostuksia, jotta paine erikoissairaanhoitoon vähenisi ja myötä. Voisiko ajatella, että osa nykyisistä pitkälle koulutetuista ja kokeneista ammattilaisista keskittyisi juuri sairauksien hoitoon ja ehkäisyyn? Tässä hoidon jatkuvuus ja potilaan hoitoon sitoutumisen tukeminen ovat ne vaikuttavimmat tekijät pitkällä aikavälillä.

Terveydenhoito on terveyden edistämistä, terveyden suojelua ja terveysriskien ennakointia. Kansalaisille ei ole selkeää se, että näitä tarvitaan ammattimaisesti tuotettuina, jotta sairaanhoito ja erikoissairaanhoito voivat ylipäätään toimia. Näitäkin nykyinen terveyskeskuskonsepti tuottaa. Käytännössä on kyse rokottamisesta, seulonnoista, kouluruokailun suunnittelusta, neuvolasta, tarkastuksista, neuvontapalveluista ja niin edelleen. Kaikista mikä tulee eri ikäisten kansalaisten tiedon tarpeeseen, neuvontaan ja elintapoihin vaikuttamiseen. Näille on pitkäjänteisyys, verkostomaisuus ja systeemisyyden logiikka. Ne on nykyisin siroteltu ammattilaisten tehtäviin ja se on tehnyt siitä hieman hahmotonta.

Tälle kentälle on tulossa paljon uutta. Digitaaliset palvelut ja valmentava työ ote sijoittuvat itseaisassa kaikissa ikäryhmissä tänne. Samoin ilmastokriisin ja kestävyysongelmien ratkaisuihin osallistuminen. Olisiko myös terveydenhoidosta erotettava erikoisterveydenhoito, joka keskittyy systeemitason varautumiseen alueellisesti ja kansallisesti hyvinvointialueilla.

Entä jos terveydenhuolto jaetaan selkeämmin nelikentäksi: erikoisterveydenhuolto, perusterveydenhuolto, perussairaanhoito ja erikoissairaanhoito. Kun näillä on hieman eri toiminnankohde, osaaminen ja taustalla vaikuttavat perusoletukset. Selkeyttäminen voisi auttaa osaavia ammattilaisiamme käyttämään ammattitaitoaan tehokkaammin kansalaisten terveyden edistämiseen, suojeluun, sairauksien ehkäisyyn, hoitoon ja hyvän arjen elämisen mahdollisuuksien luomiseen. Se voisi lisätä työnkuvien rajaamisen kautta työhyvinvointia, kun ihan kaikkea ei tarvitse ratkoa omassa toimenkuvassa.

Jälkipohdinta: Suurissa muutoksissa helposti lähdemme ratkomaan yksittäisiä ”ongelmia” emmekä malta havainnoida perusoletuksia, joihin toiminta perustuu. Kiinnostava vertailukohta on ollut länsimaiden herääminen demokratian perusteiden kertaamiseen: mihin uskomme, miksi olemme? Toki tutkijana on mahdollisuus pohtia näitä, kun arkipaineet erilaisia kuin potilastyössä.

Kuvan olen ottanut kesällä 2022 Parikkalan patsaspuistossa https://www.patsaspuisto.net/