Suomessa on ollut 1990-laman jälkeen vaikea päästä julkisen terveydenhuollon lääkärin vastaanotolle. Terveyskeskukseen kauas kasvukeskuksista on ollut vaikea saada työvoimaa –  aina. Terveydenhuollon rahoituksen ollessa valtion tarkoin ohjaamaa vielä 1980-luvulla, maksettiin syrjäseuduilla ns. syrjäseutulisä ja terveyskeskuksessa lääkäreille tarjottiin autoetu ja muita taloudellisia houkuttimia. Lääkärinvirkojen määrää säädeltiin keskitetysti Lääkintöhallituksessa, mutta niitä perustettiin jatkuvasti lisää. Sitten tuli talouslama ja samaan aikaan terveydenhuollon järjestäminen ja rahat siirrettiin suuressa kuntauudistuksessa kuntien vallan alle. Alkoi perusterveydenhuollon säästötalkoot, jotka ovat eri muodoissaan jatkuneet tähän saakka. Lääkäriin ei pääse, vaikka tarvetta olisi.

Säännöllisin väliajoin on ratkaisuksi huudettu lääkärikoulutuksen sisäänottomäärien kasvattamista ja näin on tapahtunutkin 2000-luvulla. Sisäänotto nousi keskimärin 500 lähelle 700 opiskelijaa. Kun huudetaan lääkärinkoulutuksen määrän nostoa, se tehdään sen takia, että huutajan ei tarvitse itse tehdä mitään. Keinona se on hidas ja ajatuksellisesti mielestäni laiska. Suomessa lääkärikoulutukseen astuu 688 nuorta vuosittain ja heistä suurin osa ylioppilastutkinnon jälkeen suoraan tai muutaman välivuoden jälkeen. Sen lisäksi ulkomailla opiskelee Lääkäriliiton mukaan noin 1 120 henkilöä. Kuuden vuoden opinnoilla se tekisi noin 200 valmistuvaa vuodessa kotimaisen tuotannon päälle. Jos meillä on nyt lääkäripalveluista pulaa, lisäämisen vaikutus tulee ehkä näkyviin 10-15- vuoden päästä ja erikoislääkäripulan osalta 12-20-vuoden kuluttua.

Lääkärityövoima on Suomessa OECD:n tilastojen mukaan alle EU:n keskitason (3.6),  3.2 tuhatta kansalaista kohde, joka on samalla tasolla kuin Ranskassa, Alankomaissa ja Belgiassa. Ruotsissa ja Sakassa luku on 4.2 jaa korkein Kreikassa 6.6 tuhatta kansalaista kohden. Lääkärityövoiman työpanos käytetään eri maissa hyvin eri tavoin, riippuen terveydenhuoltojärjestelmästä ja kulttuurissa. Esimerkiksi Saksassa lastenlääkärit ja yleislääkärit rokottavat pikkulapset, kun meillä sen tekee terveydenhoitaja. Lääkäreitä on Suomessa ollut väestöön suhteutettuna vähemmän ja vastaavasti hoitajia enemmän. Työnjako ja muiden ammattilaisten koulutuksen ja osaamisen taso vaikuttavat siis lääkäritarpeeseen. Suomessa alan koulutus on korkeatasoista ja työnjaolla pitkät perinteet.

Lääkärien sijoittumisessa on suuria eroja OECD:n tilastojen mukaan. Suomessa avoterveydenhuollossa lääkärien osuus on 37 % ja Ruotsissa 15 %, pienin osuus löytyy Kreikasta 6 %. Varmasti pieni lisä lääkärityövoimaan voi olla paikallaan, mutta suoraan tähän ei voi päätyä numeroista. Itseasiassa pulaa on erikoislääkäreistä: yleislääketieteen, psykiatrian ja patologian erikoisaloilla. Sairauksien varhaisen hoidon ja ennaltaehkäisyn tehokas järjestäminen näkyy viiveellä erikoissairaanhoidon tarpeen osuuden pienenemisenä. Tästä on saatu tutkimusnäyttö muun muassa Yhdysvalloissa Kaiser Permanentessa toteutetuissa tutkimuksissa eli avopalvelujen saatavuus osin  ohjaa erikoissairaanhoidon palvelujen määrä, mutta koska viiveet lasketaan vuosissa, niin tämä voi olla vaikea hahmottaa. Meillä on siis lääkäreitä ehkä sijoittuneena osin niin, että terveyshyöty ei ole paras mahdollinen väestöt tai systeemin kannalta. Sitä sopisi miettiä, kun lääkärimääriä pohtii.

Työn houkuttavuus ja kohtuullisuus on rapistunut, etenkin avopuolella. Siellä lääkäripulaa kaikkialla siellä, missä tarve taitaa olla suurin ja potilaiden haasteet terveyden ja sosiaalihuollon näkökulmasta mutkikkaimmat, kuten terveyskeskuksissa, mielenterveyspalveluissa ja päihdepalveluissa. Sairaaloiden lääkärimäärä on 20 vuodessa lähes tuplaantunut ja terveyskeskusten pysynyt paikallaan. Ratkaisu on tuskin kouluttaa lisää lääkäreitä. Vaan järjestää työ ja sen olosuhteet kuntoon. Sen vastuullinen toimija on työnantaja yhteistyössä lääkärien ja muiden ammattilaisten kanssa yhteistyössä. Se edellyttäisi investointia eli aikaa ajatella työ uusiksi ja toteuttaa se sitten uudella tavalla. Sisällöllisesti terveyskeskus työ on nimittäin lääkärintyötä parhaimmillaan, jos ihmisiä saisi hoitaa kokonaisuutena, yhdessä muiden ammattilaisten kanssa ja siitä olisi siivottu pois siihen kertynyt aikakausien kuona. Lisää lääkäreitä huutaen tämä tuskin korjaantuu.

Aina ei tarvita lääkäriä ja joskus lääkärin tulee olla ehdottomasti hoidossa mukana, mutta milloin? Suomessa on menty lääkäripulan takia erilaisiin ratkaisuihin, joilla pyritään rajoittamaan kansalaisten pääsyä lääkärin kanssa samaan huoneeseen. Avoterveyenhuollossa on hoidon tarpeen arviointia, palveluseteleitä, digitaalisia hoidon arvioita ja niin edelleen. Osin tämä on järkevää ja kaikkiin vaivoihin ei lääkäriä tarvita. Se on vain johtanut sellaiseen mentaaliseen tilaan, jossa organisaatioiden energiaa suuntautuu kansalaisten karkottamiseen ja samalla se lääkärinaika muuttuu yhä merkityksellisemmäksi.

Kun vaiva pitkittyy, hoito mutkistuu. Monesti todella käy niin, oman kokemukseni mukaan, että lyhyt lääkärin tapaaminen olisi säästänyt monelta käynniltä ja huolelta. Harmillisesti moni on sitten päätynyt odottamaan ja vaiva on muuttunut vaativammaksi hoitaa ja erikoissairaanhoito kutsuu. Kyse on työn organisoinnista, kun yksikkö on aina vastaanotto. Onneksi monet terveyskeskukset ovat uudistaneet tätä ja hoitajilla on tukena lääkäri tai fysioterapeutti, joka voi käydä arvioimassa ja antaa hoitoon oman osansa. Tässäkin pallo on työnantajalla ja mielenkiintoisesti näitä on pystytty ratkomaan työpaikoilla, kunhan siihen annetaan aikaa, resurssia ja ennen kaikkea lupa.

Lain säädännössä sanotaan, että lääkäri päättää potilaan lääketieteellisestä diagnostiikasta ja hoidosta. Diagnostiikan osalta lääkärien tarve on selvä ja koska se on usein myös varsin kallista, lääkärin osaamisen merkitys on suuri. Mutta hoito on muutakin kuin lääkkeitä ja leikkaamista. Hoitoon pitää sitoutua, tuloksellisuutta seurata ja toimintakykyä ja pärjäämistä arvioida. Tämä on koulutuksen perusteella hoitajien vahvuusaluetta. Aikanaan työparityöskentelystä terveyskeskuksessa nauttineena ajattelen kaiholla aikaa, kun kolmen lääkärin ja neljän hoitajan tiiminä hoidettiin yhteistä väestöä. Tiimityö ja tiimien omaohjautuvuus on kokonaan hävinnyt ja sen myötä monet asiat kasautuvat lääkärin työksi, se kun tulkitaan lääketieteelliseksi hoidoksi.

Terveyspalveluissa on tapahtunut polarisoituminen. Terveyskeskuksiin ovat jääneet hoidettaviksi ne, joille ei ole väylää muualle. Jos resurssit ovat pysyneet tässä mukana, niin asia ei olisi ongelma. Lisäksi on huomattava, että potilaan oma pystyvyys määrää hoidon onnistumisen. Osittain ongelmana on terveydenhuollon toiminnan organisoituminen diagnoosien ympärille. Kun ihmisellä on monta diagnoosia, ei systeemi pysy mukana. Samankin diagnoosin terveystarve voi olla pistemäinen yhden kerran hoitokohtaaminen, seurantaa edellyttävä lineaarinen prosessi, pyörivä hyrrä, logistinen hälytystila tai sitten verkostomainen häkkyrä. Toiminnan miettiminen tuotannollisista lähtökohdista voisi tuoda tehokkuutta tuotantoon. Tätä voitaisiin ohjata lainsäädännöllä, jonka tulisi edellyttää hoidon olevan toteutettu potilaalle soveltuvin menetelmin.

Jos halutaan nopeasti työvoiman panosta enemmän, on tehtävä työn tekemiseen, työnjakoon ja työn sisältöön muutoksia. Silloin on työnantajan, työntekijän ja työyhteisön toimintatapojen on muututtava. On luovuttava ja opittava uutta, investoitava ja tehtävä se suunnitelmallisesti ja valvottava, että muutos tapahtuu. Nämä toimet voidaan tehdä nyt, mutta muutoskitka on melkoinen, varsinkin kuntapuolella. Yksityisessä terveydenhuollossa on muutoksia voitu toteuttaa joustavammin, mutta kannattaa huomioida, että sen toimintakenttä on suppeampi kuin perinteisen terveyskeskuksen. Ammattiliitot ovat ”puolustaneet” jäseniään. Sitten on vielä edessä teknolginen kehitys, joka on jo muuttanut lääkärin tarvetta, kumpaankin suuntaan. Tekoälyn on luvattu tekevän työttämiksi milloin kenetkin, mutta varmaa on, että työ ja osaamisen tarve muuttuu. Olisiko täydennyskoulutuksen aika nyt, kun lääkärintyö on nopeassa muutoksessa ja digilääkäriksi on hypätty lennosta ilman ohjeita ja opastuksia tai säätelyä.

Virkapohjainen kuntakenttä hajotetaan nyt sitten hyvinvointialueilla. Ehkäpä siinä yhteydessä voi miettiä terveyspalvelut uusiksi pitäen hyvää ja toimivaa ja samalla luoden uutta ja vaikuttavaa. Silloin ei ehkä ole pakko vain huutaa yliopistoja ratkaisemaan terveydenhuollon ongelmia tuottamalla lisää lääkäreitä. Yliopistojen koulutusohjelmien kantokyky taitaa olla jo nyt tapissa. Lääkäriin on liian vaikea päästä osassa Suomea ja terveyskeskuksissa jo lähes 20 vuotta. Taustat ovat mutkikaat ja osin poliittisen kyvyttömyyden seurausta. Lääkäripula hoituu systeemiä kehittämällä lainsäätäjän, ammattilaisen, tiimin, työyhteisön ja työnantajan voimin.

OECD:N raporttiin pääset tästä