Ihmisellä on kova tarve tulla toisen ihmisen näkemäksi kokonaisena. Se onnistuu parhaiten samassa ilmatilassa. Näin olen havainnut, kun olen palannut muutaman vuoden jälkeen potilastyöhön, jota ei voi tehdä kokonaan virtuaalisesti. Työviikko rytmittyy kohtaavaan ja virtuaaliseen työhön ja on ollut kiinnostavaa havainnoida sitä. Sosiaalinen elämämme on kapeutunut pleksien takaa keskusteluun kaupassa, kohtaamisiin pihoilla, chatteihin ja oiretesteihin terveyspalveluissa ja teamsmeetzoom- putkiin ja käpertymiseen lähipiiriin. Korona-aika tekee ehkä ääripäistä selkeäpiirteisempiä.

On aika jännittävää havaita, miten samassa tilassa vuorovaikutus on parhaimmillaan vahvasti hoitavaa, kahteen suuntaan. Sen oli jotenkin unohtanut. Ihmisten kanssa työskentely palkitsevaa. Shakespearin Othellossa Portia tiivistää sen monologinsa alussa:

” The quality of mercy is not strain’d,
It droppeth as the gentle rain from heaven
Upon the place beneath: it is twice blest;
It blesseth him that gives and him that takes”

Nähdyksi tuleminen ei ole kevyttä.  Hoidan ihmisiä, joita harvoin kuunnellaan ja kuullaan. Olen itse monesti ohittanut heidät kiireessä ja paineessa, ihan aiheestakin. Kun aikaa on tarjolla, niin yritän antaa tilaa, olla keskeyttämättä jättäen lääkärin maneerit pois. Se on opettavaista. Ihmisten, joita ei usein nähdä, on vaikea kertoa tuntemuksistaan. Nähdyksi tuleminen ei ole helppoa. Somaattisten vaivojen ja hetken tuntemusten kuvaaminen ja pinnassa olevat asiat kuormittavat vuorovaikutusta. Kerrottavaa ja tarvetta riittää kuvattavaksi. Kaikenlaista kysyttävää on yksityiskohtien selvittämiseksi. Suuret ja painavat kysymykset jäävät pikkukivien alle. Miten sinä voit?

Näkeminen ja kuunteleminen eivät myöskään ole ihan kevyttä työtä. Samassa ilmatilassa oman kanavan pitäminen avoinna, kuunteleminen ja kiinnostuminen ovat yhtä aikaa antavaa ja kuormittavaa. Ei ole helppoa kuunnella asioita maailmasta, johon ei voi liittyä, ei ymmärtää ja joka toimii omien arvojen vastaisesti. Jos toisen elämää kuormittavat päihteet, väkivalta, osattomuus ja pelko, niiden näkeminen tuntuu pahalta. Voimattomuuden ja toivottomuuden sietäminen on lääkärin työssä raskasta, kärsimys ei saavu vain fyysisessä muodossa vaan psyykkisessä ja henkisessä. Sen kestäminen, että toisen tavoitteeseen vastaamatta jättäminen on osa hoitoa. Pettymyksen tuottaminen kuluttaa, varsinkin jos ei sitä tunnista. Miten minä voin?

Sama ilmatila on nyt terveysriski. Kohtaamisen rajoitukset harventavat läsnäoloa. Korona-aikana näymme ruuduilla pieninä kuvakkeina tai sosiaalisessa mediassa hetkien tallenteina. Kuormitumme kohtaamisista, joissa emme tule kuulluksi emmekä nähdyksi. Reaktiivinen toimintatapa on mainio tapa ratkoa yksittäisiä ongelmia, tarjota vaihtoehtoja ja tehdä yksinkertaisia valintoja. Kun pyritään ennakoimaan ja luomaan muutokselle mahdollisuutta, nähdyksi tuleminen taitaa olla välttämätöntä. Korona-aika on pakottanut hyödyntämään teknologiaa palveluissa ja siitä on seurannut paljon hyviä asioita saatavuuden ja kattavuuden kannalta. Yksityiskohdat voi kerätä tietokannoista ja chateistä, mutta kokonaisuuden hahmottamiseen tarvitaan toisen ihmisen kuuntelua, kuulemista ja näkemistä. Kun ilmatila taas vapautuu kohtaamisiin, niin käytetään se hoidossa viisaasti.

Pohdintoja ryydittivät taloustietelijä Dan Arielyn tutkimukset, joissa taloustieteen kysymyksiä tutkitaan psykologian keinoin. Näennäisen yksinkertaiset koeasetelmat, joissa osoitetaan merkityksen, kohtaamisen ja luottamuksen merkitystä työssä ja talouden valinnoissa ovat kiinnostavia. Kuten mainiossa artikkelissa Man’s search for meaning: The case of Legos, jossa tutkitaan työn taloudellisen ja psykologisen palkitsevuuden suhdetta. https://www.sciencedirect.com/science/article/abs/pii/S0167268108000127