Keväällä liikunnan harrastaminen muuttui. Kuntosali ja uimahalli salit vaihtuivat soutulaitteeseen kotona, television äärellä. Iltapäivien ohjelmatarjonta sisälsi monta uutta ohjelmaa, etenkin reality-sarjat olivat minulle uusi aluevaltaus. Suorastaan koukutuin ohjelmaan ”My 600-lb life”. Siinä kuusisataa (600) paunaa eli noin 270 kiloa painavat henkilöt ovat teksasilaisen vatsakirurgin laihdutusohjelmassa. Jäin katsomaan ohjelmaa ensin hämmästyksestä. Näiden ihmisten elämässä arjen tavalliset asiat muuttuivat mahdottomuuksiksi ja elämä typistyi sängyssä syömiseen. Kamppailun seuraaminen tuntui piinaavalta ja hävettävältä ja yhtä aikaa koukuttavalta. Aloin pohtia ohjelman kaavaa, joka tuntui toistuvan.

Ohjelman lääkäri on kaiken tietävä pelastaja. Toistuva lause on: ”Te olette tohtori minun viimeinen mahdollisuuteni!” ja sitä vahvistavat lääkärin vastaukset: ”Jos jatkat noin, olet pian kuollut.” Karskia puhetta riitti vastaanotoilla ja kommenttiraidoilla. Messiaanisuus toistui joka jaksossa eri muodoissaan. Lääkärin armopalat ovat toki suurempaa kaliiberia: vatsalaukun pienennys ja ihonpoistot. On aivan ymmärrettävää, että leikkausta ei kannata tehdä, jos syömisen säätelystä ei ole mitään merkkiä. Koska hoito on kallista, lienee todellisuus se, että ohjelmaan osallistuminen on taloudellisessa mielessä ainoa mahdollisuus saada kyseinen leikkaus. Laihtuminen esitetään hyväksynnän hakemisena ja epäonnistumisesta lääkäri sättii laihduttajaa armotta. Nöyryytys verhotaan mahdollisuudeksi ja tylyys hoidoksi.

Syöminen ja tunteet kulkevat käsikkäin. Monet osallistujat ohjataan psykologille ja taustalla paljastuu raskaita elämänkokemuksia, lähes poikkeuksetta. Turvattomuus ja rajattomuus ja vakavat hylkäämisen kokemukset tuntuvat yhdistävän tätä joukkoa. He ovat turvautuneet ruokaan lohtuna, joka nyt on tappava lääke. Kun tämä kuvio toistuu jaksosta toiseen, tuntuu erikoiselta, ettei psykologi ole mukana alusta saakka. Toivo herätetään, muttei anneta keinoja muutokseen. Syöminen liitetään tässä voimakkaasti häpeään ja samaan aikaan ruokaan tulisi luoda uusi ja terveempi suhde. Ruoasta nauttiminen on fysiologiaa ja neurologiaa. Tunnen surua osallistujien puolesta, kun heidät jätetään yksi kamppailemaan menneisyyden haamujen kanssa jääkaappinsa kanssa.  Ehkä siten saadaan parempaa draamaa?

Kuva ei ole kuitenkaan näin kaksijakoinen. Kun seuraa eri henkilöiden kamppailua, alkaa nähdä samankaltaisuuksia. Selviämisen keinot ja taidot ovat hukassa monella tapaa. Yksittäisten arjen asioiden hoitaminen on ollut jo lähtökohtaisesti vaikeaa ja sosiaalinen tuki heikko. Valintojen tekeminen ulkoistetaan muille ja syyt lihavuuteen löytyvät muualta kuin itsestä. Erilaiset selitykset aineenvaihdunnan hitaudesta ja liikkumisen mahdottomuudesta alkavat jo huvittaa, kun käristetyn kanakorin äärelle päästään vaikka millä keinoin, mutta pieniä puntteja ei jakseta nostella. Oma myötätuntoni alkaa hiipua. Mietin, että miltähän henkilöstä itsestään tuntuu kuunnella itseään ja selityksiään televisiossa? Suhtautuuko hän itseensä myötätunnolla vai häpeällä? Toisaalta ehkä ryhtyäkseen ohjelmaan laihduttajaksi, on kivuttava jo häpeän tuolle puolen.

Amerikkalainen elinympäristö ei helpota laihduttamista. Monet ovat turvautuneet pikaruokaan ja sitä saa kotiin 24 tuntia vuorokaudessa. Se on halvempaa ja vaivattomampaa kuin terveellinen ruoka. Kouluruokailuun ei selvästi ole kuulunut kasviksia, kun niihin ei olla totuttu. Laihduttajat valittavat jatkuvasti, miten vähän voivat syödä, vaikka salaattia ja höyrytettyjä kasviksia voisi syödä lähes rajatta. Puurot tai kokojyväleipä ei kuulu kenenkään ruokavalioon. Ruuan valmistaminen näyttää olevan uusi asia monelle. Mietin monta kertaa, että kivat kokkauskurssit voisivat toimia paremmin kuin vastaanotolla punnitseminen. Laihtuja saisi osaamista, ideoita ja tapaisi uusia ihmisiä. Noin käyttäytymisen muutoksen teorioiden valossa osallisuus, voimaantuminen, yhteisöllisuus ja pienet kokeilut sekä palaute voisivat toimia vielä tehokkaammin. Eikö heillä voisi olla mobiilivalmennusta 24/7?

Toisaalta, kevään edetessä ja kotisoutamisen lomassa, alan pikkuhiljaa ymmärtää tylyä lääkäriäkin. Jatkuvat selitykset ja tekosyyt ottavat varmasti päähän, kun lääkäri parhaansa yrittää jakaa ohjeita, tosin aina ovensuussa. Kun energian saanti on lähtenyt 10 000 kilokalorista päivässä ja tavoite on 2000 kilokaloria, niin ihan varmasti ohjeita noudattamalla pakosti laihtuu. Ongelma tässä on vain se noudattaminen. Poisoppiminen on kova homma ja vaatisi paljon tukea. Laihduttaja saa muutaman paperin dieettiohjeita käteensä ja siitä sitten laihtumaan. Onko ohjelman formaatissa pyritty vain suurimpaan mahdolliseen tuottoon, kun tieteen uusimmat keinot jätetään käyttämättä? Onko tavoite saada osa epäonnitumaan, jotta katsojana pääsen paheksumaan yhdessä lääkärin kanssa, että eipäs se nyt laihdu. Olo on kaksijakoinen: ymmärtävä ja paheksuva.

Kiinnostun aiheesta ja surffaan kyseisen sairaalan sivuille. Ne asiat, joista olen tässä kirjoittanut, on itseasiassa tarjolla sairaalan palveluissa, vaikka niistä ei ohjelmassa kerrota. Joudun uuden ihmetyksenvaltaan. Miksi laihtumisklinikan palveluja ei esitetä realistisesti pitkänä tuettuna matkana vaan yksilön piinaavana suorituksena. Eikö olisi helpottavampaa tietää, että laihtumiseen on saatavana tukea ja että kaikki sitä tarvitsevat. Nyt matka on yksinäinen, piinaava ja lähes mahdoton, jossa messiaan satunnaiset kohtaamiset antavat pientä valoa kohti leikkaussalin lamppua. Ehkä silloin lääkärin sädekehästä pitäisi jakaa osa kirkkaudesta ravitsemusterapeuttien, psykologien, hoitajien, ryhmävalmentajien, fysioterapeuttien, liikuntaohjaajien ja muiden ammattilaisten kesken.

Tosi-TV edellyttää selvästi kykyä asettua kisaajan asemaan eikä liikoja pohdintoja kannata harrastaa. Kauhistuminen on perustaito katsojalle.  Muutoin ohjelman viihdyttävyys katoaa, kun omat asenteet tässä tapauksessa lihavuutta, syömistä ja laihtumista kohtaan alkavat vaivata mieltä. Lääkärin asema ohjelmassa on erikoinen, samoin hänen käytöksensä. Suhde muistuttaa pienen lapsen ja vanhemman asetelmaa, jossa lapsi on näpistänyt kolikon vanhemman taskusta jääden kiinni. Kolikon saa omaksi, jos suostuu temppuihin. Katsoja voi valita puolensa, joista kumpikin yhtä häiritsevä. Tunsin myötätuntoa ohjelmaan osallistuneita kohtaan heidän kamppailussaan. Yhtä kaikki, koronakevään hämmentävin kokemus on ollut seurata näitä ns. tosielämän kamppailuja. Tarjosihan se hyvän syyn liikkua, minulle.

Ohjelma on Hengenvaarallisesti lihava ja sitä esitetään kanavalla Dplay