Terveydenhuollon toiminnassa on periaate, että hoito ei saa olla haitallisempi kuin oire, tila tai tauti. Hoitotutkimuksessa hoito on lääkevalmiste, toimenpide tai rajattu ja määritelty ammattilaisen johdolla tehtävä toiminta (esim. terapia) ja sitä verrataan vastaavaa hoitoa saamattomien joukkoon eli plaseboon tai sitten hoitoa saavat toimivat omana verrokkinaan. Nämä asetelmat tuottavat tärkeää tietoa hoitojen vaikutuksesta (tehosta tai tehottomuudesta) ja haitoista ja kustannuksista. Tästä syntyy näyttöä, jota edellytetään, jotta uusi hoito otetaan käyttöön jollain tavalla terveydenhuollossa. Tyypillisesti tutkimuksesta suljetaan pois ne henkilöt, joilla on tehon kannalta epäedullisia tekijöitä (sairaus, ikä, hoidon toteutuksen ongelmat jne.). Tutkimusnäyttöä arvioidaan riittävän samanlaisten tutkimusten tuloksia yhteen vetämällä. Kaikissa terveydenhuollon ammattilaisten puheenparsissa vilahtelee sana näyttö, näyttöön perustuva. Se on hyvä asia. Mutta mikä on se asia, josta se näyttö tarvitaan?

Olen terveyskäyttäytymisen asiantuntija ja tekemisissä sellaisten asioiden kanssa, joissa ei ole yhtä pilleriä, leikkausta tai hoitoprosessia, joka korjaisi ihmisen arkikäyttäytymistä. Elintapojen muutos on uuden oppimista ja soveltamista omaan arkeen sekä aiemmista käyttäytymisen malleista poisoppimista. Tämän tyyppinen lähtökohta ei ole korjaavaa eikä ohjaavaa vaan ennakoivaa ja valmentavaa. Terveysvalmennustutkimuksen tulos ei ole yksinomaan laihtuminen, tupakoinnin lopettaminen tai univajeen korjautuminen, vaikka näitä usein vain mitataan. Tehon synnyttävä yksilön muutos tapahtuu mm. osaamisessa, pystyvyydessä, osallisuudessa ja tekemisessä. Tehokas terveyskäyttäytymisen menetelmä johtaa elintapamuutoksiin, joista seuraa elimistölle hyvää ja sen myötä ajan seurauksena sairauden riski laskee tai sairauden eteneminen hidastuu. Tämä edellyttää tietoa, taitoja, kokeiluja, palautetta ja hyötyjen henkilökohtaisuutta sekä näiden näkyväksi tekemistä.

Terveyskäyttäytymisen hoitotutkimuksia pidetään usein tehottomina, ihmisten käyttäytyminen ei tunnu muuttuvan eikä loppumuuttujissa tapahdu dramaattisia muutoksia. Painot tippuvat vain muutamia kiloja, vyötäröt kaventuvat senttejä ja eikä liikunnan MET-yksikköjäkään kerry huimia määriä. Terveyskäyttäytymisen tutkijana katselen näyttöä kahteen suuntaan. Toisin päin tiedämme, että samat asiat riskitekijöinä ovat erittäin tilastollisen merkitseviä ja 60 % sairauksista johtuu elintavoista. Olen usein tätä pohtinut, kun monet terveysvalmennustutkimukset tuntuvat saavan saman käsittelyn: ei näyttöä. Hoitotutkimuksia tulkitaan useimmiten uuden hoidon näkökulmasta, mutta ne kertoisivat paljon myös nykyisen hoitomme laadusta.

Kun katsoo terveyskäyttäytymisen tutkimuksia toisin päin, ihmettelee, miten voimme perustella nykyiset hoitomallimme, sillä vähäinenkin yksilöön panostaminen tuottaa jo hyötyä. Tuki- ja liikuntaelinten sairauksissa puhumme toki liikunnan merkityksestä, mutta tuotamme puukkoa ja pilleriä. Tupakasta vierotuksessa jo 2000-luvun alussa valmentavat ohjelmat ryhmässä ja yksilöillä osoittautuivat kaksi kertaa tehokkaammiksi kuin nykyinen toimintamalli. 2010-luvulla mobiilivierotus, verkkovalmennukset ja proaktiiviset ohjelmat toivat yhtä hyviä tuloksia.  Mitään näistä ei ole laajamittaisesti otettu tuotantoon. Kun tilastollinen näyttö ei ole huimaa, niin näitä ei ole jalkautettu koko palvelujärjestelmään. Minulle tämä näyttäytyy kuitenkin toisin päin. Se osoittaa, että nykyinen tapamme kohdata elintapoja ja arkea ei ole tehokas vaan juuri sen tehottomuus on osoitettu.  Nyt siirtyessämme digitaaliseen maailmaan, tulemme tekemään tämän saman uudelleen. Kyse onkin siitä, että tutkimuskysymyksemme on vinossa.

Terveen arjen riskeistä tiedämme paljon: koulutus, hyvät sosiaaliset suhteet, turvallisuus ja toimeentuloa. Terveyskäyttäytymisen tukemisen vaikuttavista tekijöistä tiedetään yhä enemmän. Niitä ovat osallisuuden tukeminen, autonomian kunnioittaminen, pystyvyyden lisääminen, pienet kokeilut ja oman muutoksen tekeminen näkyväksi. Loppumuuttujana tutkimuksessa ei tulisi olla vain verensokerin muutokset, painonlasku, tupakoinnin loppuminen tai alkoholin käytön muutos. Ne eivät takaa pysyviä tuloksia, sillä tutkimus näyttää myös, että kuurit ja kurimukset tuottavat toki lyhyellä aikavälillä hyviä tuloksia, mutta koska ne ovat ulkoa-ohjautuvia, niiden tulokset eivät pysy. Näyttö hyvästä terveysvalmennuksesta voisi vastata kysymykseen: kuinka paljon interventioon käytettiin aikaan, miten usein sitä käytettiin, sopiko se erilaisille käyttäjille, tekikö ihminen kokeiluja, lisääntyikö pystyvyys, miten vertaistuki oli saatavilla, miten osaaminen arjessa muuttui.

Kiinnostavasti digitaaliset terveysvalmennukset ovat nyt näytönpaikassa. Niitä ei tule ottaa käyttöön ilman tutkimusta tai pohdintaa. Olen silti hieman huolissani, jos näyttö perustuu lääketieteen paradigmaan, josta ihmisten moninaisuus on raivattu tutkimusmenetelmin ja analyysein jo lähtökohtaisesti pois. Digitaalisuus ei tuota mitään lisää vanhalla mallilla tuotettuun terveysvalistukseen, mutta se mahdollistaa monia sellaisia asioita, jotka ovat todella vaikuttavia. Voimme luoda yhteisöjä tukemaan toisiaan, välittää tietoa henkilökohtaisemmin, lisätä kokeiluja ja tehdä niistä näkyviä sekä antaa palautetta datalla, vaikka joka hetki. Tämä on se, joka eitä koukuttaa sosiaalisessa mediassa. Silloin tutkimuskysymykset ja lopputulemat pitää muotoilla uudestaan esim. käyttäytymisen, opetuksen ja palvelumuotoilun kanssa. Näin syntyisi näyttöä paitsi uuden tavan tehosta ja vaikutuksesta, niin haastavaa tietoa nykymallistamme. Tämä olisi toteutettavissa, kiinnostavaa ja merkityksellistä, eettistä sekä uutta (ns. FINER-kriteeerit täyttyvät)

Tarvitaanko siis lisää näyttöä? Ilman muuta tarvitaan. Tiedämme mitkä tekijät ovat onnistuneen käyttäytymisen muutoksen taustalla ja nyt tarvitsemme tutkimusta ns. tosielämästä, miten tämä uusi viedään käytäntöön. Tarvitaan mittareita arvioimaan näiden valmennusten tehoa välittäviä tekijöitä ja niiden käytettävyyttä. Meillä on väestöryhmiä, joille ei ole edes tarjolla mahdollisuuksia ottaa käyttöön uusia teknologioita ja kuvan- ja puheentunnistuksen sovelluksia kaivataan kovasti. Tarvitaan dataa, jolla tätä tutkimusta tehdään, jotta yhä parempia menetelmiä voidaan kehittää ja heikkoja hylätä. Tarvitaan mittareita ja laatukriteereitä niin sisältöön, käyttötapaan ja syntyvän datan käyttöön. Näitä ei ole olemassa vielä kokonaisuutena, mutta markkina on silti käynnissä. Näytön huutaminen on yksi tapa hidastaa nykyisen muutosta. Minulle tutkimusnäyttö kertoo, että nykyinen toimintatapamme on tullut tiensä päähän. Meillä ei ole siihen kovin kauan varaa.

Jälkihuomautus varmuudeksi: Olen ollut toimittamassa hoitosuosituksia ja paneutunut näyttöön perustuvaan lääketieteeseen ja on sen vakaa kannattaja. Olen pohtinut tehon ja vaikutuksen mittaamista juuri digitaalisessa terveysvalmennuksessa ja siitä löytyy kirjoitus mm. Lääkärilehdestä