Taidemuseo on oivallusten paikka. Kävin Amos Rex-museossa. Kuvien aallot imaisivat mukaansa heti. Oli hauskaa värittää oma lisko ja seurata sen metkaa kulkevien IMG_5827 (2)kukkarykelmien keskellä. Lapset hihkuivat ja aikuiset innostuivat taputtelemaan seiniä ja varomaan lattialla kulkevia liskonkuvia. Mustan verhon takana odotti yllätys. Edessä oli perinteinen taidenäyttely, staattisien kuvien sarja tekijätiedoilla varustettuna. Seisoin hölmistyneenä taulun edessä. Mieleni ja ruumiini oli sähköisen ja interaktiivisen taidekokemuksen tilassa. En kyennyt ottamaan vastaan maalauksen tarjoamaa näkökulmaa maailmaan. Kävelin kierroksen, hengittelin ja luin esittelytekstin seinällä. Sitten mieleni alkoi ottaa vastaan tauluja, mutta kokemus oli laimea. Koin konkreettisesti kehossani, miten näkökulman vaihtaminen lennossa ei onnistu ihan hetkessä.

Tulemme yleensä tilanteisiin oman näkökulmamme kanssa, koska eipä meillä ole muutakaan. Jos mieli on virittynyt, niin se viritys säilyy jonkin aikaa. Sen huomaa tunteista helpommin. Kun tulee kotiin iloisesta ja luovasta palaverista, on helppo innostua lapsen askartelutuotteesta. Jos reppuun jäi turhaumaa ja tummaa tunnetta, lapsi ja askartelutuote voi saada ihan erilaisen kohtaamisen. Sama pätee näkökulmaan, jolla tarkastelemme asioita. Jos tekee työtä yhden ihmisen kanssa kerrallaan, tuntuu se oikealta mittakaavalta tarkastella asioita. Joukkoja puntaroiva taas miettii yleisyyksiä ja yleistämistä. Rahan kanssa askaroiva katselee asiaa kustannuksina ja investointeina. Hallintoihminen tuo säännöt, ohjeet ja lait keskusteluun.

Emme aina ymmärrä toisiamme, oikeasti. Meille käy samalla tavalla kuin minulle näyttelyssä, että jumiudumme tilaan, tilanteeseen, odotusarvoon, tavoitteeseen tai odotuksiimme. Siksi tarvitsemme aikaa virittyä uudelleen ja vaihtaa vähän tarkastelukulmaa. Otin aikalisän museossa ja tein saman kierroksen kahteen kertaan. Tunnistin väärän virityksen ja virittäydyin uudelleen. Työssä kohtaamme näitä tilanteita päivittäin. Työtoveri tai asiakas tuntuvat ihan oudoilta, puhuvat käsittämättömiä ja kohtaaminen ei vaan suju. Kun tämän tunnistaa on aikalisän paikka.

Potilastyössä väärä viritys johtaa yleensä huonoon tulokseen. Neutraalia tilannetta ei todellisuudessa ole vaan sujuva vastaanotto on myönteinen yleistilanne. Jos kohtaaminen on ollut lääkärille jotenkin molliin virittävä, on tärkeä purkaa se ennen seuraavaa potilasta. Tunteet ovat kehossa ja välitämme niitä tiedostamattamme seuraavaan kohtaamiseen. Ansaitseeko seuraava potilas tulla kohdatuksi oman asiansa kanssa ilman edellisen potilaan tuottamaa tunnekuormaa. Varmasti ansaitsee, mutta antaako työn organisointi siihen mahdollisuuden. Joskus antaa ja välillä sitten ei. Myös potilas kantaa huoneeseen muutakin kuin reppunsa, oman näkökulmansa. Juuri sen, joka on se ratkaiseva.

Mikä avuksi? Aina voi hengitellä (muuten hengittäminen on muotia), venytellä, kehollistua ja tietoistua. Hyviä keinoja kerrassaan. Aina on aikaa pistää silmät kiinni ja laskea kymmeneen. Jos vain huomaa joutuneensa jumiin toisen ihmisen kanssa. Jos vain huomaa, että on virittynyt väärään säveleen. Jos vain huomaa tarkastelevansa yksilön näkökulmaa väestönterveyttä pohdittaessa. Usein voi aloittaa uudestaan, kunhan ensin sanoittaa sen toiselle mitä tapahtui. Voi todeta: ”En ollut tarkkaavainen, voidaanko aloittaa tämä uudestaan, haluan ymmärtää näkökulmasi”. Näkökulman vaihto on tahdon asia. Sellaista se museo opettaa, tahtomattaan?

Lääkärien tunnelmia BMJ:n Emotional toll-sivuilla sinne tästä