Suomi rakentui kahdensadan vuoden ajan ajatukselle, joka tiivistyi 1860-luvulla: J.V. Snellmanin mukaan kansakunta syntyy historiallisen kehityksenä, jossa kansakunnan 2014-07-12 13.02.14henki, kulttuuri ja koulutus kehittyvät. Sisällissodan runtelema itsenäistyneen Suomen visio oli luoda mahdollisuuksia koko kansalle koulutuksen avulla. Toisen maailman sodan jälkeinen jälleenrakennus-Suomi pyrki sosiaaliseen kiertoon koulutuksella ja tämä tiivistyi lopulta peruskoulun tavoitteeksi 1970-luvulla. Kuuntelin professori emerita Liisa Keltikangas-Järvisen luentoa koulutusjärjestelmämme viime aikaisista myllerryksistä. Alkoi hirvittää, että eikö Suomi enää pyri kohti tasa-arvoista ja tasavertaista yhteiskuntaa. Onko Suomi hukannut ideansa?

Olin luullut, että koulujärjestelmän tavoite on tasoittaa erilaisista taustoista tulevien lasten tietä ja mahdollistaa lapselle paras mahdollinen koulutus. Kuulinkin, että koulujärjestelmämme on viritetty hyvin pärjäävien lasten ehdoilla. Tavoite on itseohjautuva ilmiöoppija, digitaalisten välineiden mestarillinen käyttäjä, joka tuottaa yhteiskunnalle taloudellista hyötyä. Lapsi ja lapsen kehittyminen tai oppimisen ilo eivät kuulosta riittävän tuottavalta. Luennolla kävi ilmi, miten koulusta tuntuvat puuttuvan kaikki sellaiset rakenteet ja käytännöt, joilla huomioidaan lapsen kehitysvaihe, lapsen sosiaalisen ympäristön vaikutus hänen kykyihinsä ja yksilölliset tarpeet. Olemme luoneet koulutusjärjestelmän, jossa annamme niille lapsille, joilla jo on. Koulu vahvistaa sosio-ekonomisia eroja eikä loivenna niitä.

Kuulostaa hurjalta. Onko taloudellisen arvon tuottaminen on lähes ainoa ihmisarvon mitta. Itseohjautuva, määrätietoinen ja suunnitelmallisesti toimiva lapsi on meille ihanne. Onko se yksi syy siihen, että meillä on koulussa poikkeuksellisen suuret oppimisen erot tyttöjen ja poikien välillä? Mukautuvatko tytöt helpommin arvontuottamisen välineiksi, kun pojat terveesti elävät ikäkautensa vaiheet rauhassa läpi? Miksi ihmeessä olemme virittäneet koulumme sellaiseksi, että emme huomioi eri ikäkausien, sukupuolien ja eri taustoista tulevien lasten erityisiä tarpeita. Sitten me syytämme yksilöitä, kuten tyttöjä, opettajia tai vanhempia. Tytöt eivät saisi täyttää odotuksia ja pärjätä, opettajat eivät vaan noudata parhaita ohjeita ja vanhemmat koulushoppaavat lapsilleen parhaaksi kokemansa koulut. Ihanko totta se on yksilöiden vastuulla?

Sama näkyy terveydenhuollossa. Kun katsomme terveyspalvelujen saatavuutta, kattavuutta ja rahallista arvoa näyttää, että se on viritetty siten, että tuotamme suhteessa enemmän koulutetummille kuin vähemmän koulutetuille. Erityisesti perusterveydenhuolto on jätetty rapistumaan omaan kunnalliseen jähmeyteensä. On hyvä asia, että työssäkäyvien palveluihin on panostettu rahaa ja ammattilaisia. Silti se kuvastaa arvojamme, joista muovaamme tavoitteet. Eikö terveydenhuollon tavoite ole tasata elämän lähtökohtien epätasa-arvoa ja kannatella sairauden kanssa kaikkia kansalaisia tasavertaisesti? Emme tavoittele selvästikään tätä, sillä esim. erikoissairaanhoito ei tuota tasa-arvoisuutta. Sonja Lumpeen väitöskirjassa vuodelta 2017 osoitettiin, miten sydäninfarktin hoidossa koulutetumman hoito on pysynyt yhtä paljon parempana koko 2000-luvun.  Terveydenhuolto on mukana luomassa terveyseroja. Työkyky ja taloudellisen tuottavuuden turvaaminen tuntuvat olen sen päätehtäviä, kuten koululaitoksenkin.

Nyt on syntyvyys laskussa, jota selitetään esimerkiksi nuorten itsekkyydellä tai perhetukien puutteilla.  Entäpä jos nuoret aikuiset ovat oppineet varhaiskasvatuksesta lähtien, että kansalaisen tärkein ominaisuus on taloudellisen tuottavuus, johon pääsee itsensä johtamisen ja sisäisen yrittäjyyden voimin. Koulu opettaa, että elämä on projekti ja resurssit pitää allokoida huolella. Elämän pitää olla asettunutta, turvallista ja tuottavaa, kunnes sitten voidaan hankkia lapsia. Miten niin hankkia? Vielä 1990-luvun alun vanhemmalle lapsia saatiin perheeseen, nyt niitä hankitaan.

Miksi Suomesta on sitten tullut tällainen yhteiskunta? Olemme korostaneet voimakkaasti ihmisen arvoa taloudellisena tuotantoyksikköä. Ihmisellä sinänsä arvona ei ole samanlaista merkitystä kuin hänen tuottamallaan panoksella, rahalla. Olemme lakanneet katsomasta ihmistä silmiin vaan katsomme hänen vero-otettaan. Käykö meille kuitenkin niin kuin Nokialle kävi. Siellähän lakattiin kuuntelemasta perustason työskenteleviä, hukattiin pienet arkiset havainnot ja parannukset. Tuottavuus oli lyhyen aikavälin ainoa tavoite ja kaikki sille alisteista. Sitä kautta ajauduttiin suureen tuhoon. Suomelle on ehkä käymässä juuri näin. Uskomme tilastoihin ja suuren tason talouden lukuihin, mutta emme halua nähdä sitä mitä ihmisille arjessa tapahtuu. Emme tavoittele kaikille samaa hyvää vaan toisille vähän enemmän. Kuitenkin tutkimus osoittaa, että kaikkien mukana pitäminen yhteiskunnassa on taloudellisesti tuottavampaa kuin osan pudottaminen kyydistä.  Olisiko kuitenkin aika ottaa alkuperäinen Suomen idea uudelleen käyttöön? Ihan vaan taloudellisin perustein?

Lähteitä, joita tässä on käytetty mietinnän sytykkeinä

HS 18.11.2018

Väitöskirja Lumme S (2017)

https://www.helsinki.fi/fi/uutiset/terveys/terveydenhuollossa-on-pysyvia-sosiaaliryhmien-valisia-eroja

World Bank report includes estimates of human capital for the first time. Human capital is the largest component of global wealth, pointing to the need to invest in people.