Etsi

Kristiina Patja

Ajattelen, siis olen

Kuukausi

marraskuu 2018

Virityksen vaihtaminen vaikeaa?

Taidemuseo on oivallusten paikka. Kävin Amos Rex-museossa. Kuvien aallot imaisivat mukaansa heti. Oli hauskaa värittää oma lisko ja seurata sen metkaa kulkevien IMG_5827 (2)kukkarykelmien keskellä. Lapset hihkuivat ja aikuiset innostuivat taputtelemaan seiniä ja varomaan lattialla kulkevia liskonkuvia. Mustan verhon takana odotti yllätys. Edessä oli perinteinen taidenäyttely, staattisien kuvien sarja tekijätiedoilla varustettuna. Seisoin hölmistyneenä taulun edessä. Mieleni ja ruumiini oli sähköisen ja interaktiivisen taidekokemuksen tilassa. En kyennyt ottamaan vastaan maalauksen tarjoamaa näkökulmaa maailmaan. Kävelin kierroksen, hengittelin ja luin esittelytekstin seinällä. Sitten mieleni alkoi ottaa vastaan tauluja, mutta kokemus oli laimea. Koin konkreettisesti kehossani, miten näkökulman vaihtaminen lennossa ei onnistu ihan hetkessä.

Tulemme yleensä tilanteisiin oman näkökulmamme kanssa, koska eipä meillä ole muutakaan. Jos mieli on virittynyt, niin se viritys säilyy jonkin aikaa. Sen huomaa tunteista helpommin. Kun tulee kotiin iloisesta ja luovasta palaverista, on helppo innostua lapsen askartelutuotteesta. Jos reppuun jäi turhaumaa ja tummaa tunnetta, lapsi ja askartelutuote voi saada ihan erilaisen kohtaamisen. Sama pätee näkökulmaan, jolla tarkastelemme asioita. Jos tekee työtä yhden ihmisen kanssa kerrallaan, tuntuu se oikealta mittakaavalta tarkastella asioita. Joukkoja puntaroiva taas miettii yleisyyksiä ja yleistämistä. Rahan kanssa askaroiva katselee asiaa kustannuksina ja investointeina. Hallintoihminen tuo säännöt, ohjeet ja lait keskusteluun.

Emme aina ymmärrä toisiamme, oikeasti. Meille käy samalla tavalla kuin minulle näyttelyssä, että jumiudumme tilaan, tilanteeseen, odotusarvoon, tavoitteeseen tai odotuksiimme. Siksi tarvitsemme aikaa virittyä uudelleen ja vaihtaa vähän tarkastelukulmaa. Otin aikalisän museossa ja tein saman kierroksen kahteen kertaan. Tunnistin väärän virityksen ja virittäydyin uudelleen. Työssä kohtaamme näitä tilanteita päivittäin. Työtoveri tai asiakas tuntuvat ihan oudoilta, puhuvat käsittämättömiä ja kohtaaminen ei vaan suju. Kun tämän tunnistaa on aikalisän paikka.

Potilastyössä väärä viritys johtaa yleensä huonoon tulokseen. Neutraalia tilannetta ei todellisuudessa ole vaan sujuva vastaanotto on myönteinen yleistilanne. Jos kohtaaminen on ollut lääkärille jotenkin molliin virittävä, on tärkeä purkaa se ennen seuraavaa potilasta. Tunteet ovat kehossa ja välitämme niitä tiedostamattamme seuraavaan kohtaamiseen. Ansaitseeko seuraava potilas tulla kohdatuksi oman asiansa kanssa ilman edellisen potilaan tuottamaa tunnekuormaa. Varmasti ansaitsee, mutta antaako työn organisointi siihen mahdollisuuden. Joskus antaa ja välillä sitten ei. Myös potilas kantaa huoneeseen muutakin kuin reppunsa, oman näkökulmansa. Juuri sen, joka on se ratkaiseva.

Mikä avuksi? Aina voi hengitellä (muuten hengittäminen on muotia), venytellä, kehollistua ja tietoistua. Hyviä keinoja kerrassaan. Aina on aikaa pistää silmät kiinni ja laskea kymmeneen. Jos vain huomaa joutuneensa jumiin toisen ihmisen kanssa. Jos vain huomaa, että on virittynyt väärään säveleen. Jos vain huomaa tarkastelevansa yksilön näkökulmaa väestönterveyttä pohdittaessa. Usein voi aloittaa uudestaan, kunhan ensin sanoittaa sen toiselle mitä tapahtui. Voi todeta: ”En ollut tarkkaavainen, voidaanko aloittaa tämä uudestaan, haluan ymmärtää näkökulmasi”. Näkökulman vaihto on tahdon asia. Sellaista se museo opettaa, tahtomattaan?

Lääkärien tunnelmia BMJ:n Emotional toll-sivuilla sinne tästä

On helpompi pyytää anteeksi kuin lupa, ihanko totta?

Olen kuullut lauseen: ”On helpompi pyytää anteeksi kuin lupa” ja naurahtanut.  Lause kuvaa aika hyvin nyky-yhteiskunnan ajattelua ja toimintaa. Nyt tuntuu, että tärkeintä IMG_3273touhottaa eteenpäin ja näyttää siltä, että saa kaikenlaista aikaiseksi. Meillä pitää olla tunne, että nyt tapahtuu asioita ja ollaan tekemässä päätöksiä ja viemässä asioita eteenpäin. Lauseessa kajahtaa vallan kopina. Kysyminen, selvittäminen ja keskusteleminen hidastavat matkaa ja sieltähän voi tulla soraääniä. Kyllä on aina aikaa tehdä asia uusiksi, vaikkei olekaan varaa tehdä sitä kunnolla.

Asiat, tavarat ja ideat syntyvät ihmisten yhteistoiminnassa. Suurin osa näistä on mutkikkaita, ja vaikeasti hahmotettavia. Asioiden eteneminen on ennemmin mutkikas kinttupolku kuin suora valtatie.  Valtatiet hän rakennetaan sinne missä ei ole ketään, polut taas muodostuvat sinne, jossa ihmiset kulkevat ja kohtaavat. Kapealla polulla kulkiessa pitää sopeuttaa omaa vauhtia muiden vauhtiin eli huomioida muut kulkijat. Varsikin suolla, koska muutoin jalat kastuvat. Yhteisössä ohittamisessa usein vaan sen toisen jalat kastuvat ja sitten pyydetään ehkä anteeksi.

Miksi luvan pyytäminen tai asian taustojen selvittäminen henkilöltä kannattaa? Kun toimii asiassa, joka koskee muita ihmisiä ilman lupaa, valtuutusta tai jättää heidät huomiotta valinnoissaan kyse on ohittamisesta. Ihminen on luotu neurobiologisesti sosiaaliseksi otukseksi, jolla muuttuminen yhteisölle näkymättömäksi on rangaistus. Se aiheuttaa jo pienessä lapsessa häpeän tunteen, vaikka hän ei tiedä saaneensa sosiaalista rangaistusta. Anteeksi pyytäminen on silloin vaikeaa, koska teko on ollut tuottamuksellinen, tiesin tämän liikuttavan sinua vaan en välittänyt. Häpeän tunne on siis kummallakin osapuolella, eri syistä. Toisen huomioiminen kannattaa aina ja mielellään rohkean avoin sellainen.

Mitä henkilö, ei ole kysytty lupaa eli on ohitettu, miettii? Yleensähän on tapahtunut jotain ikävää, kun tilanteeseen hiipii anteeksipyynnön mahdollisuus. Kun sinulta pyydetään anteeksi sitä, että toinen ohitti sinut tietoisesti tai ymmärtämättömyyttään, olisi hyvä saada rehellinen selitys. Kiemurtelu ja kiireeseen vetoaminen vain pahentavat asiaa. Kun on haluttu käyttää valtaa toisen yli, niin sen voi myöntää.  Kyllä se toinen tietää näin tapahtuneen. Pieni annos aitoa pahoillaan olemista taitaa olla ainoa mahdollisuus, jos on pahoillaan. Oma esikoiseni oli tässä aivan esimerkillinen. Tehtyään jotain luvatonta ja tyhmää sekä usein vähän vaarallistakin, hän rehellisesti myönsi ilman sarvia ja hampaita: ”Äiti, mä yhtään ajatellut.”

Mistä luvatta toimiminen syntyy? Miksi ohitamme toisen?  Erilaisissa tilanteissa puntaroimme tietoisesti tai tiedostamatta valintojemme seuraamuksia. Jos mielemme ei ole rohkea, niin väistämme epämieluisat tilanteet ja kommentit. On tässä hetkessä helpompaa olla mutkistamatta asiaa, omalta kannaltamme. Joskus himo voittaa järjen. Joskus oma valta koetaan niin ehdottoman tärkeäksi osoittaa, että muut voi unohtaa. Joskus joukkotyhmyys valtaa meidät saman mieliset ja koemme yhdessä olevamme oikeassa tai oikeutettuja. Suljemme silmämme toiselta osapuolelta emmekä ajattele miten muut tämän näkevät, kuulevat ja kokevat. Kun saamme sitten suuttumuksen pilven yllemme, pahimmassa tapauksessa käytämme uhrikorttia, tuota nykyajan jokeria.

Suomalainen sananlasku: ”Puhuminen hopeaa ja vaikeneminen kultaa” on täyttä potaskaa. Yhteisöjen ja yksilöiden pahoinvointi syntyy juuri vaikenemisesta, ohittamisesta, häpeästä ja syntipukkien etsimisestä. Vakavissa tilanteissa, joissa häpeä on johtanut työuupumukseen tai masennukseen, ei riitä edes se, että pyydetään anteeksi. Silloin on alettava toimi ihan uudella tavalla: rohkeasti ja avoimesti. Unohdetaan tuo otsikkoni lause. Toisen asemaan asettuessa, on vaikea ohittaa häntä. Silloin tulee kysyneeksi ensin luvan. Eikä tarvitse kiehua syyllisyyden liemissä. Rohkeutta se vaatii, se ihmisenä oleminen.

Jos pääset lukemaan emerita professori Riitta Harin loistavan artikkelin Aikakausikirja Duodecimissa, niin tee se tästä

Viitetieto: Riitta Hari. Tiedämmekö miten ihmisaivot toimivat? 

Duodecim 2018;134(17):1715-21

Häpeästa mainio TED-talk  Brene Brown: Haavoittuvuuden voima  tästä

 

Mikä on Suomen idea?

Suomi rakentui kahdensadan vuoden ajan ajatukselle, joka tiivistyi 1860-luvulla: J.V. Snellmanin mukaan kansakunta syntyy historiallisen kehityksenä, jossa kansakunnan 2014-07-12 13.02.14henki, kulttuuri ja koulutus kehittyvät. Sisällissodan runtelema itsenäistyneen Suomen visio oli luoda mahdollisuuksia koko kansalle koulutuksen avulla. Toisen maailman sodan jälkeinen jälleenrakennus-Suomi pyrki sosiaaliseen kiertoon koulutuksella ja tämä tiivistyi lopulta peruskoulun tavoitteeksi 1970-luvulla. Kuuntelin professori emerita Liisa Keltikangas-Järvisen luentoa koulutusjärjestelmämme viime aikaisista myllerryksistä. Alkoi hirvittää, että eikö Suomi enää pyri kohti tasa-arvoista ja tasavertaista yhteiskuntaa. Onko Suomi hukannut ideansa?

Olin luullut, että koulujärjestelmän tavoite on tasoittaa erilaisista taustoista tulevien lasten tietä ja mahdollistaa lapselle paras mahdollinen koulutus. Kuulinkin, että koulujärjestelmämme on viritetty hyvin pärjäävien lasten ehdoilla. Tavoite on itseohjautuva ilmiöoppija, digitaalisten välineiden mestarillinen käyttäjä, joka tuottaa yhteiskunnalle taloudellista hyötyä. Lapsi ja lapsen kehittyminen tai oppimisen ilo eivät kuulosta riittävän tuottavalta. Luennolla kävi ilmi, miten koulusta tuntuvat puuttuvan kaikki sellaiset rakenteet ja käytännöt, joilla huomioidaan lapsen kehitysvaihe, lapsen sosiaalisen ympäristön vaikutus hänen kykyihinsä ja yksilölliset tarpeet. Olemme luoneet koulutusjärjestelmän, jossa annamme niille lapsille, joilla jo on. Koulu vahvistaa sosio-ekonomisia eroja eikä loivenna niitä.

Kuulostaa hurjalta. Onko taloudellisen arvon tuottaminen on lähes ainoa ihmisarvon mitta. Itseohjautuva, määrätietoinen ja suunnitelmallisesti toimiva lapsi on meille ihanne. Onko se yksi syy siihen, että meillä on koulussa poikkeuksellisen suuret oppimisen erot tyttöjen ja poikien välillä? Mukautuvatko tytöt helpommin arvontuottamisen välineiksi, kun pojat terveesti elävät ikäkautensa vaiheet rauhassa läpi? Miksi ihmeessä olemme virittäneet koulumme sellaiseksi, että emme huomioi eri ikäkausien, sukupuolien ja eri taustoista tulevien lasten erityisiä tarpeita. Sitten me syytämme yksilöitä, kuten tyttöjä, opettajia tai vanhempia. Tytöt eivät saisi täyttää odotuksia ja pärjätä, opettajat eivät vaan noudata parhaita ohjeita ja vanhemmat koulushoppaavat lapsilleen parhaaksi kokemansa koulut. Ihanko totta se on yksilöiden vastuulla?

Sama näkyy terveydenhuollossa. Kun katsomme terveyspalvelujen saatavuutta, kattavuutta ja rahallista arvoa näyttää, että se on viritetty siten, että tuotamme suhteessa enemmän koulutetummille kuin vähemmän koulutetuille. Erityisesti perusterveydenhuolto on jätetty rapistumaan omaan kunnalliseen jähmeyteensä. On hyvä asia, että työssäkäyvien palveluihin on panostettu rahaa ja ammattilaisia. Silti se kuvastaa arvojamme, joista muovaamme tavoitteet. Eikö terveydenhuollon tavoite ole tasata elämän lähtökohtien epätasa-arvoa ja kannatella sairauden kanssa kaikkia kansalaisia tasavertaisesti? Emme tavoittele selvästikään tätä, sillä esim. erikoissairaanhoito ei tuota tasa-arvoisuutta. Sonja Lumpeen väitöskirjassa vuodelta 2017 osoitettiin, miten sydäninfarktin hoidossa koulutetumman hoito on pysynyt yhtä paljon parempana koko 2000-luvun.  Terveydenhuolto on mukana luomassa terveyseroja. Työkyky ja taloudellisen tuottavuuden turvaaminen tuntuvat olen sen päätehtäviä, kuten koululaitoksenkin.

Nyt on syntyvyys laskussa, jota selitetään esimerkiksi nuorten itsekkyydellä tai perhetukien puutteilla.  Entäpä jos nuoret aikuiset ovat oppineet varhaiskasvatuksesta lähtien, että kansalaisen tärkein ominaisuus on taloudellisen tuottavuus, johon pääsee itsensä johtamisen ja sisäisen yrittäjyyden voimin. Koulu opettaa, että elämä on projekti ja resurssit pitää allokoida huolella. Elämän pitää olla asettunutta, turvallista ja tuottavaa, kunnes sitten voidaan hankkia lapsia. Miten niin hankkia? Vielä 1990-luvun alun vanhemmalle lapsia saatiin perheeseen, nyt niitä hankitaan.

Miksi Suomesta on sitten tullut tällainen yhteiskunta? Olemme korostaneet voimakkaasti ihmisen arvoa taloudellisena tuotantoyksikköä. Ihmisellä sinänsä arvona ei ole samanlaista merkitystä kuin hänen tuottamallaan panoksella, rahalla. Olemme lakanneet katsomasta ihmistä silmiin vaan katsomme hänen vero-otettaan. Käykö meille kuitenkin niin kuin Nokialle kävi. Siellähän lakattiin kuuntelemasta perustason työskenteleviä, hukattiin pienet arkiset havainnot ja parannukset. Tuottavuus oli lyhyen aikavälin ainoa tavoite ja kaikki sille alisteista. Sitä kautta ajauduttiin suureen tuhoon. Suomelle on ehkä käymässä juuri näin. Uskomme tilastoihin ja suuren tason talouden lukuihin, mutta emme halua nähdä sitä mitä ihmisille arjessa tapahtuu. Emme tavoittele kaikille samaa hyvää vaan toisille vähän enemmän. Kuitenkin tutkimus osoittaa, että kaikkien mukana pitäminen yhteiskunnassa on taloudellisesti tuottavampaa kuin osan pudottaminen kyydistä.  Olisiko kuitenkin aika ottaa alkuperäinen Suomen idea uudelleen käyttöön? Ihan vaan taloudellisin perustein?

Lähteitä, joita tässä on käytetty mietinnän sytykkeinä

HS 18.11.2018

Väitöskirja Lumme S (2017)

https://www.helsinki.fi/fi/uutiset/terveys/terveydenhuollossa-on-pysyvia-sosiaaliryhmien-valisia-eroja

World Bank report includes estimates of human capital for the first time. Human capital is the largest component of global wealth, pointing to the need to invest in people.

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑