Etsi

Kristiina Patja

Ajattelen, siis olen

Kuukausi

marraskuu 2017

Ahdistelu on vallankäyttöä – #metoo -pohdintaa

IMG_3599Seksuaalisen ahdistelun ja –häirinnän keskustelu nousi pintaan ja keskusteluun aivan uudella tavalla #meetoo twiitin myötä. Aihe on vaikea, koska se on väärin, koskettaa monia, se tapahtuu ihmisten välisessä toiminnassa ja sitä pohtiessa nousee ikäviä tunteita. Silloin me ihmiset alamme saivarrella, kierrellä ja pyöriä aiheen ympärillä ja sen ydin alkaa hämärtyä. Näin me teemme tiedostamattamme, kun koetamme olla ns. objektiivisia. Samalla hävitämme ytimen ja keskustelu harhautuu väittelyyn siitä, voiko kukaan enää halata työtoveria koskaan tai saako toisen uutta kampausta kehua. Hulluimpana huolena aletaan miettiä, miten pariutuminen onnistuu, kun kaikesta flirtistä tulee ahdistelua. Onko siis niin, että väestöräjähdys saadaan loppumaan seksuaaliseen ahdisteluun puuttumalla?

Kyse on vallasta. Miksi miehet kokevat, että heillä on kulttuurissamme sellainen valta-asema, että he voivat kommentoida heille tuntemattoman naisen vartaloa julkisella paikalla ja koskea siihen ilman lupaa? Kun 15-vuotias tyttö kävelee rautatieasemalla ja nelikymppinen pukumies huutaa perään: ”Hyvä perse, anna pilluu”. Ajatteleeko tämä mies todella, että tämä kaunis, nuori tyttö pysäyttää koulumatkansa ja hihkaisee riemusta, että missä ja milloin. Syntyykö tästä se syvä ihmissuhde, jollaisesta me yleensä haaveilemme. Entä miehen poika, joka koulussa sitten puristaa tätä samaa tyttöä takapuolesta? Ihan läpällä vai? Kumpikaan ei ole humalassa, jolla Suomessa huonoa käytöstä voi puolustella (miksi?). Miksi kulttuurissamme emme paheksu syvästi toisen seksuaaliseen koskemattomuuteen julkisessa tilassa? Se, että myös joskus naiset huutelevat miehille, ei merkitse sitä, että se saa jatkua. Huutelijat ovat vähemmistöä joka tapauksessa. Sitä ei lailla saa yksin kuriin vaan meidän on muutettava asenteitamme. Siis meidän kaikkien. Sen pienen joukon miehiä on luovuttava tästä tympeästä vallasta ja kunnioitettava ihmisen oikeutta koskemattomuuteen. Myös naisten, jos toimivat samalla tavalla ja meidän muiden on puututtava siihen nähdessämme sitä. Ruumiini on minun ja se on koskematon muille, kunnes toisin päätän.

Me kaikki tunnistamme ahdistelun sen kohdatessamme. Jos työkaveri halaa kevyesti lohduksi tai tavatessa, se ei ole ahdistelua. Jos et ole halaaja-tyyppiä niin vetäydyt ja olette vain vähän noloina kummatkin. Yleensä tämä ei toistu. Kun halaava työkaveri samalla vetää sinut aivan liki ja puristaa sinua pakarasta, se on ahdistelua. Tai istut työkoneella ja työkaverisi tulee takaapäin ja puristaa rinnoista, se on ahdistelua. Kun hississä työkaverisi puristaa sinut seinää vasten ja hönkii kaulaasi. Kun työkaverisi siirtää sinua jonossa tarttumalla pakaroihisi. Kun työkaverisi sivelee polviasi lounaspöydän alla. Kaikki nämä ovat ahdistelua eivätkä mitään tuttavallista ystävällisyyden osoitusta. Kun korvaa vielä työkaveri sanan sanalla esimies, niin ahdistelun vakavuus vain kasvaa. Sukupuoliset alueet eivät kuulu työkaverien käsille vaan ne on varattu yksityiskäyttöön. Se oikeus kuuluu kaikille ikään, sukupuoleen, seksuaaliseen suuntautumiseen tai kulttuuriseen taustaan riippumatta.

Sanallinen ahdistelu ja häirintä koetaan vaikeiksi määritellä. Huumori on rankka laji eikä siinä aina voi onnistua. Kun seisotaan ylibuukatussa bussissa tuttujen kesken ja mies heittää naiselle, että voit istua polvelleni, niin mitä se sitten on? Se riippuu siitä, miten hyvin henkilöt tuntevat toisensa. Ihan tuntemattomalle se on häirintää, tutulle naiselle ehkä huonoa huumoria. Oma sukunimeni on sen verran humoristinen, että sen varjolla on saanut oman osansa huonosta huumorista. Kun baarissa opiskelukaveri kysyy minulta, että millainen patja on paras panna, niin häkellyn. Nyt osaisin jo vastata, että sinun tapauksessani ei minkäänlainen. Mutta vain elokuvissa ihmiset osaavat kivan napakasti vastata seksuaaliseen häirintään. Tosielämässä me jähmetymme, kauhistumme ja sitten vasta tunnin päästä osaisimme reagoida. Jos vitsin kohde siis jähmettyy, niin pieleen meni. Silloin voi pyytää anteeksi ja oppia, että tämän ihmisen kanssa ei tämä huumorinalalaji toimi. Koeta muuta huumorin aihetta tai tee pilaa itsestäsi. Erehtyminen on inhimillistä, mutta oppimattomuus ei. Vonkaamisellakin on rajansa.

Parinmuodostuksen anatomia on kummallista ja siinä tullaan varmasti liki. Se tapahtuu yhteisymmärryksessä. Ylilyöntejä tapahtuu illan humussa. Silti muistan kyllä baarista miehiä, jotka tanssilattialla vain kähmivät tanssivia naisia sen kummemmin mitään tavoittelematta. Tai niitä, jotka kumartuivat baaritiskillä vuorena ylitsesi ja tunkivat kädet kaula-aukkoon. Molemmissa oli kyse vallankäytöstä, ei mistään flirtistä tai parinmuodostuksesta. Usein he olivat vähän vanhempia kuin me tuolloin ja heidät ns. tunnettiin. Tässä naiset varmaan ovat myös ahdistelijoina ja nuoret miehet kokevat samaa ahdistelua baareissa. Baarielämä ei voi muodostua tilaksi, johon ihmisen tulee asettua vapaaksi riistaksi kaikille. Kyllä sen silmäpelin, juttelun, puoleen kumartumisen, pienen hipaisun ja keinuvan tanssin jälkeen puhutaan parinmuodostuksesta. Sen voi itse valita, kumpikin. Kyllä sen yleensä tietää. Ja sen voi sitten panna poikki siitä kohtaa, kun se ei enää tunnu luontevalta. Ei sillä ahdistelua voi perustella.

Keskustelussa seksuaalisesta ahdistelusta ja -häirinnästä keskustellaan vallasta ja ihmisarvosta. YK:n ihmisoikeuksien julistuksessa kaikilla ihmisillä on sama ihmisarvo, oikeus vapauteen ja koskemattomuuteen. Näitä kaikkia loukataan seksuaalisessa ahdistelussa ja häirinnässä. Kun suurin osa fyysisistä ahdistelijoista on miehiä, niin on kysyttävä, miten saamme muutettua kulttuuriamme niin, että miehet eivät näe koe voivansa loukata naisen koskemattomuutta. Jos etsimme ratkaisuja, on ongelmien juurisyyt tunnistettava. Eikö meillä siis kunnioiteta ihmistä lähimmäisenä? Miksi esineellistämme toisiamme ja näin koemme voivamme kohdella heitä huonosti? Silloin emme puhu miehistä tai naisista vaan meistä kaikista.

 

Karu jatkolukemisto aiheesta on WHO:n raportti aiheesta 

Maailman vaikein autettava?

Olen suomalaisen miehen tytär, puoliso, äiti, sisar, työkaveri, sukulainen, ystävä ja naapuri. Olen tavannut suomalaisia miehiä lääkärinä sairaudenIMG_3712 äärellä heikkoina hetkinä ja humaltuneena voimansa tunnossa. Työpaikalla he ovat hyviä työtovereita, ystävinä verrattomia. Kuitenkin näen liian monen voivan huonosti, sairastuvan liian varhain ja poistuvan elämästään kesken.

Suomalainen mies elää keskimäärin kuusi vuotta lyhyemmän elämän kuin suomalainen nainen. Suomi kuluu pohjoismaalaisiin hyvinvointivaltioihin ja silti suomalainen mies elää kymmenen vuotta lyhyemmän elämän kuin ruotsalainen tai norjalainen mies. Miksi näin? Olen pohtinut tätä monta kertaa ennenaikaisesti sairastuneen tai raihnastuneen miehen tavattuani. Vastauksia en voi naisena antaa, mutta olen koonnut itselleni selityksiä, jotka voisivat selittää tätä kummallisuutta.

Suomalainen mies ei ota hevillä apua vastaan. Olemme rajamaa, jonka ylitse on kävelty lännestä itään ja takaisin vuosisatojen ajan. Rajamailla vallitsee voimakkaan pärjäämisen kulttuuri. Vahvemman hallinnassa oleminen opettaa pitämään omat asiat tietonansa. Avun pyytäminen oman yhteisön ulkopuolelta on aina riski. Perheen ja ystävien piirissä voi kiroilla ja äyskämöidä, ottaa vähän viinaa ja saunoa. Olisiko meidän tavassamme antaa apua ongelmia? Onko terveydenhuolto uhkaava vieras heimo, jonka armoille ei rajamaan kulttuurin kasvatti uskaltaudu? Korostamme mielellämme auktoriteettia ja hierarkiaa, joten mehän muistutamme kovasti rajamaan naapuria toimintatavaltamme. Ehkä palvelujen tukisi toimia kuten heimot ja toverit ja kunnioittaa miehen autonomiaa kaikissa toimissa. Olisiko apu sitten otettavissa vastaan?

Suomalainen mies kestää ja kärsii. Tätä myyttiä esitetään toistuvina elokuvina ja kirjoina myyttisistä taisteluista Narvan maalta Raatteen tien kautta jääkiekkoareenoille. Ihminen kokee aina kipua ja tuskaa sairauden edessä. Kärsimys ei jalosta ketään, se tekee kiukkuiseksi ja vie voimia. Kuoleman pelkoa ei saa näyttää, vaikka se on inhimillinen ominaisuus meissä, joka vie elämää eteenpäin. Terveydenhuollossa kivunhoito ja kärsimyksen kohtaaminen ovat onneksi kehittyneet ja niistä voidaan jo puhua. Olisiko sen vielä erityisesti mietittävä, miten suomalainen mies haluaa tulla kohdatuksi pelon, kärsimyksen ja kivun kohdatessa? Miten saamme riisuttua kaiken kestävän myyttisen viitan miehen yltä, jotta hän hakisi apua tarvittaessa?

Itsellisyys ja hallinnan tunne taitavat olla tärkeitä suomalaiselle miehelle. Elintavat ja elämäntyyli ovat kummallisia sanoja. Leivän päälle laitetaan sitä mitä halutaan, juomaksi otetaan mitä tarvitaan ja liikkumaan mennään, kun on aihetta. Suomalaisen miehen elintapariskit ovat edelleen korkeammat kuin pohjoismaalaisen kamraattinsa. Miten me terveydenhuollossa voisimme saada viestityksi hallitun valinnanmahdollisuutta? Terveemmän vaihtoehdon valitseminen ei kuohitse. Mitkä ovat tärkeitä tekijöitä suomalaisen miehen arjessa, joilla hän voisi valita terveemmin? Yhdelle elintapakurssille mies lähetti vaimonsa, sillä hänen mukaansa vaimo tietää. Voiko mies ulkoistaa elämänsä puolisolle? Entäs jos puolisoa ei ole, niin kuka sitten tekee terveemmän valinnan Miten ikääntyessä, kun leskeys voi kohdata? Voiko omaa hyvinvointia ulkoistaa? Itsellisyyden säilyminen on tällä hetkellä ristiriidassa elintapaohjauksemme kanssa. Mehän ammattilaisina tiedämme ja sen kääntöpuolena mies ei tiedä. Eikö meidän kannattaisi vaihtaa latua, ei se suomalainen mies sitä hevin tee.

Suomalainen mies on koulutettu, toimiva ja tarmokas. Ryhtyessään elintapamuutokseen, hän tutkimusten mukaan onnistuu todennäköisemmin kuin suomalainen nainen. Miksemme saa terveydenhuollossa luotua sellaista kieltä, toimintatapaa ja välineistä, joilla saisimme tämän tarmokkaan suomalaisen miehen toimimaan omaksi terveydekseen? Voisitko suomalainen mies kertoa meille, miten sinua autetaan? Terveydenhuollon ammattilaiset ovat suureksi osaksi naisia, jotka kantavat huolta miehistä potilaina, puolisoina, isinä ja poikina. Me naiset tunnemme suurta riittämättömyyttä tavatessamme huonosti itseään kohtelevia miehiä, joilla olisi paljon hyvää saavutettavissa. Se purkautuu joskus kiukkuun, nalkutuksena ja väsymisenä kotioloissa. Työssä joskus tekee mieli luovuttaa. Ammattilaisina sitä emme tee, lähimmäisinä jatkamme yrittämistä. Tiedämme, että kykyä olisi, mutta tahtoon on vaikea vaikuttaa.

Suomalainen mies on tasa-arvoinen, muttei tasavertainen. Emme ole osanneet luoda sellaisia terveyspalveluja, joilla saisimme kurottua tämän kummallisen sukupuolten välisen eliniänennusteen umpeen. Parempaan suuntaan olemme menneet, silti on tehtävää. Ehkä olisi miesten aika katsoa peiliin ja kysyä itseltään, miten he haluavat tulla autetuiksi. Edellyttäen, että he haluavat elää yhtä pitkän elämän kuin suomalaiset naiset.

Rakkaudella suomalaisen miehen tytär, vaimo, äiti ja ystävä ja lääkäri.

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑