IMG_0347Aamun radiossa pyöri mainos, jossa kuvailtiin miten jo 14 kausi suosittua sairaalasarjaa pyörähtää käyntiin. Parisuhdekiemuroiden mutkia kuvattiin jännittäviksi, olihan kuolleeksi luullut vaimot heränneet henkiin ja väljähtäneet sivusuhteet saatu taas kiehumaan. Sairaalan arjesta saadaan taas uutta ja innostavaa tietoa 24 jakson verran. Toisen sairaalasarjan mainoksessa selvitellään perheen ajanhallintaa, kun on tullut lapsiakin tehtyä eikä illalliselle puolison kanssa tunnu riittävän aikaa. Kyllä terveydenhuollossa tapahtuu jänniä juttuja.

Pelkääjän paikalla istuva lapsi ihmetteli, mitä siellä sairaalassa tehdään, kun siellä ehtii hoidella ihmissuhteitaan täysmääräisesti työpäivän aikana. Siinäpä olisi oiva tehostamisen paikka. Jos tulevissa uudistuksissa keskityttäisiin terveydenhuollon henkilöstön välisten romanttisten suhteiden aiheuttaman ajanhukan minimoimiseen, niin kyllä alan tuottavuus lähtisi ihan uuteen nousuun. Tältä se näyttää sairaalasarjojen valossa. Se meitä molempia, olihan lapsi tutustunut terveydenhuollon arkeen elämänsä aikana keittiön kautta.

Radiomainos pyörii läpi päivän viikkoja. Jäin pohtimaan, että miten televisiosarjojen ajankäyttö vaikuttaa kansalaisten käsityksiin terveydenhuollon ammattilaisten työstä. Jos lääkäreillä on aikaa pohtia suhdesotkujaan ja välillä muhinoida lakanavarastossa, niin kyllä siellä on tehostettavaa. Onhan se epähygieenistä tuhlausta liata puhtaita lakanapinoja ihan vaan hetkellisen hekuman takia. Sarjojen kokouksissa puidaan ihmissuhdesotkuja ja urapulmia. Ei se ihme, että potilaat katsovat kieroon, kun joukko lääkäreitä pakkautuu kokoushuoneeseen. Ehkä heillä on jopa korruptiosämpylät näpeissään. Siellä ne puhuvat romansseistaan ja rahoistaan, meidän kustannuksella.

Toisessa sairaalasarjassa ryhmä lääkäreitä ratkoo salapoliisin tavoin yhden potilaan tapausta. Kaikilla on aikaa istua sängyn laidalla, teettää kalliita ja loputtomia kokeita omien luulojensa pohjalta. Lääkärit kilpailevat kuka keksii salaperäisen sairauden, kunnes linkkaava addikti-lääkäri sitten selvittää sen viime minuutilla. Potilaalle luodaan odotus siitä, että merkittävät asiat hoidetaan salapoliisityönä eivätkä tavalliset sairaudet ole kiinnostavia. Omat rahisevat ja kivuliaat nivelrikkopolvet eivät varmasti kelpaa jännitykseksi lääkäritiimille vaan kyllä se joku eksoottisempi tauti olisi oltava. Sarjoissa kaikki paranevat lopuksi. Sekin on ihan eri tavalla kuin suomalaisessa sairaalassa.

Sairaalasarjojen hierarkia on ehdoton. Hoitajat ovat useimmiten statisteja, he saavat tuoda välineitä, olla ehkä suhteissa lääkärin kanssa ja kuljettaa potilasta. Yhteistoimintaa eri ammattiryhmien kanssa ei juuri esitetä, ei ainakaan tasavertaisena ammattiyhteisönä. Sairaalassa silti usein juuri toimitaan tiiminä, jossa kaikilla on oma arvostettu tehtävänsä. Suomalainen sairaalasarja on tässä suhteen tasapuolisempi ja hoitajien työtä ja osaamista näytetään enemmän kuin amerikkalaisissa. Silti lääkärit näyttäytyvät hierarkkisina hahmoina, joiden hyviä ja huonoja puolia puidaan, mutta hierarkiaa kyseenalaisteta. Toki se liittyy lääkärin lakisääteiseen oikeuteen ja velvollisuuteen vastata diagnostiikasta, hoidosta ja hoitoprosessista.

 

Teho-osasto oli ensimmäinen sairaalasarja, johon tutustuin. Siinä oli aina kiire. Ammattilaiset säntäilivät nestepussien ja intubaatioputkien kanssa päättöminä joukkoina. Veri roiskui, mutta oksennus, lima tai virtsa ei koskaan. Opiskelin lääketiedettä ja opintoihin kuului palveluja päivystyksessä. Kokeneet lääkärit opettivat heti, että kun on kiire, niin toimitaan rauhallisesti, määrätietoisesti eikä juosta. Se kyllä vaikutti hirveän tehottomalta Tehohoidon ihanan tohtori Rossin kiivaaseen hengästymiseen, kun elvytimme jäntevän rauhallisesti insuliinishokkipotilasta lisähapella ja sokeritipalla. Heränneeltä potilaalta kyseltiin ihan hitaassa tahdissa vointia, shokkia edeltäneitä tapahtumia ja tuotiin voileipä. Päivystyksessä on kaoottista ja meteliä, kun siellä on ajoittain liikaa potilaita suhteessa tiloihin ja henkilöstöön. Silti hädän hetkellä toimitaan rauhallisesti ja päättäväisesti. Päivystyksen toimintaa ei kannata sairaalasarjan perusteella arvioida.

Rikossarjojen sankareiksi kelpaavat oikeuslääkärit. Pieni pisto iholla tai erikoinen painauma olkapäässä johdattaa oikeuslääkärin nopeasti murhaajan jäljille. Oma lukunsa on rikostutkijoista kertovat sarjat, joissa tehdään minuuteissa mielikuvituksellisia kemiallisia- ja biologisia kokeita, joiden perusteella sitten käydään oikeutta. Käytännössä oikeuslääketieteelliset tutkimukset ovat hitaita ja sisältävät aina epävarmuutta. Tosin täytyy kyllä sanoa, että valos ihmisen keuhkoputkistosta ja verenkierrosta on vaikuttava ja siitä pysyy näkemään,  miten puukko on vaurioittanut keuhkoa. Sen tekeminen kuitenkin varmasti harvinaista ja hidasta.

Maalaislääkärit ovat englantilaisen terveydenhuollon kivijalka. Televisiossa tyyppitapaus on kriisiin ajautunut uraohjus, joka palaa kotiseudulle perusterveydenhuollon lääkäriksi. Yleiset sairaudet ovat yleisiä ja kliinisiä haasteita vähän. Voidaan välillä hoitaa dramaattinen jalkaruusu tai keuhkoembolia, mutta muuten päivät täyttyvät infektioista ja venähdyksistä. Paikkakunnalla on yleensä vanha heila tai vastahakoinen opettaja, jonka kanssa voi pari ensimmäistä kautta kinata ja sitten avioitua. Ihmissuhteiden ympärille voi ripotella pieni kliinisiä pulmia. Työ näyttää tehottomalta, vaikkakin mukavalta. Tosin komiikan nimissä lääkärin on kerran kaudessa kaaduttava sianulosteeseen tai ajettava ojaan.

Englantilaisten maalaisääkärien työssä merkille pantavaa on vastaanoton lyhyys ja paperinen pikkuinen resepti. Kirjaamista ei harrasteta lainkaan. Sihteeri varaa sitten uuden ajan ja hänelle sopii tohtorin tiuskia koska vaan. Ennaltaehkäisyä, kouluterveydenhuolto tai hoito-ohjeita ei jaella. Vuorovaikutus on hyvin ohjaavaa: lääkäri puhuu ja potilas kuuntelee. Lääkäri voi jopa komentaa potilaan pois. Yhteiseen hoitosuunnitelmaan ei tarvitse tuhlata lääkärin aikaa. Se kuvaa varmasti todellisuutta, sillä Iso-Britanniassa lääkärikunta keskustelee juuri perusterveydenhuollon lääkärien tuottavuuden laskusta, sillä vastaanottoajat ovat pidentyneet keskimääräisestä kuudesta minuutista kahdeksaan minuuttiin. Suomessa tuollainen lääkärintyö oli mahdollista vielä 1990-luvun alkupuolella, mutta nykyisin kirjaamisen, sähköisen lääkemääräyksen ja neuvonnan merkitys aivan toinen (onneksi) ja vastaanottojen pituus on 20-30 minuuttia. Tätä todellisuutta kukaan tuskin haluaa uudelleen Suomeen.

Naureskelimme lapsen kanssa sairaalasarjojen valheelliselle maailmalle. Sama toistuu laki- ja poliisisarjoissa. Nykyisen Tositeeveen aikakaudella tuotetaan reaalisiin tilanteisiin perustuvia sarjoja. Niiden humoristisuus syntyy siitä, että niitä yritetään leikata dramaattiseen kaareen, kuten sairaalasarjat. Olemme oppineet näkemään terveydenhuollon tahtia ja logiikkaa näiden sarjojen kautta. Tosielämän on mukauduttava viihteenä siihen muottiin eikä noudatettava sen tylsää ja hidasta rytmiä. Terveydenhuollossa odotellaan, kuulostellaan ja seurataan. Sairauksien diagnosoinnilla on aina oma rytminsä eikä tunnissa saa useinkaan selville pitkäaikaisen sairauden syytä. Siitä ei synny viihdettä vaan terveyttä. Sarjat ehkä silti muokkaavat ajatuksiamme terveydenhuollosta. Ihan hyvä ajoittain muistaa, että todellisuutta ne eivät kuvaa. Rauhallinen ja perusteellinen päivystävä lääkäri on hyvä asia, terveyskeskuksen vastaanotolla kuuluu kysyä elintavoista ja antaa ohjausta eikä kokoushuoneessa muhinoida. Vaikka se jono seisoo. Sairaalasarjoja saa nauttia rajatta, soveltamista tosielämään suositellaan maltilla.