Etsi

Kristiina Patja

Ajattelen, siis olen

Kuukausi

lokakuu 2017

Miksi korkean virkamiehen kiemurtelu vaivaa?

IMG_3721Oikeuslaitoksen korkein syyttäjä suosi veljensä yritystä ja jatkoi sitä vaikka toiminnan eturistiriita tuotiin hänelle tiedoksi. Helsingin Sanomein mukaan hän toteaa, että mistään tarkoituksellisesta tai piittaamattomasta menettelysääntöjen rikkomisesta ei ole ollut kysymys, vaan pikemmin olen ollut ajattelematon ja harkitsematon.” (HS 21.10.2017). Miten johtava lainopillinen asiantuntija voi olla näin ymmärtämätön eturistiriitojen arvioimisessa? Hänen asemaansa luulisi kuuluvan erityinen oman toiminnan tarkkuus ja herkkyys siihen koskevaan arviointia kohtaan. Silti hän päätti jättää kuuntelematta muita. Minusta se ei ole enää ajattelemattomuutta vaan jo sen jälkeen tuottamuksellista. Mistä on oikein kysymys, kun yhteiskunnan huipulla näkökenttä sumenee?

Pitkälle kouluttautuneet ja vakaissa asemissa olevat ihmiset, kuten minäkin, tottuvat etuoikeuksiinsa ja asemaansa. He alkavat pitää niitä itsestään selvyyksinä ja jopa ansaittuina. He työskentelevät organisaatioissa, joihin on syntynyt etuisuuksia. Työhön liittyy edustamista, matkoja ja kulttuuritilaisuuksia. Johtavassa asemassa voi olla käytössä oma luottokortti ja työsuhdeauto. Joskus etuudet ulottuvat perheenjäseniin ja puolisollekin maksetaan matkoja ulkomaita myöten. Olen seurannut tilannetta, jossa ulkomaille otettiin ystävä puolison työkiireiden estäessä matkalle lähdön. Muutoinhan saavutettu etuus olisi jäänyt käyttämättä. Nämä etuudet ovat osa tätä etuoikeutettujen maailmaa ja niihin tottuu eikä niitä niin helposti kyseenalaista. Paitsi ehkä joskus vierestä katsellessa. Uskoisin, että näin käy ihan kaikille. Ne eriyttävät etuoikeutettuja ns. muusta työelämästä, jossa säännöt ovat tiukemmat ja liikkumavara kapeampi.

Mittatikkumme toimillemme perustuu lähipiirin. Vietämme aikaa työssä samanlaisten myllyjen ja mankeleiden läpi menneiden kanssa. Eriydymme lokeroihimme. Näin käy kaikissa ammattiryhmissä tai toimialoilla. Muodostamme itsellemme ammatti-identiteetin, jonka läpi arvioimme omaa toimintaamme. Jos toimii lain valvojana, voi olla vaikea nähdä itseään lainrikkojana. Ammattirooli on välttämätön osa työtä, mutta sen rinnalla tulee olla herkkänä sille, miten muut sen näkevät. Kun ammattina on yhteisen hyvän valvominen ja pelisääntöjen noudattamisen arvioiminen, on oletuksena samalla rehellisyys ja herkkyys eturistiriidoille. Eturistiriita on oikeudessa arvioitava tekijä esimerkiksi lautamiesten valinnassa. Eturistiriitatilanteissa mittatikkua ei tosin muisteta aina kaivaa esiin.

Väestönä me elämme kukin omissa lokeroissamme. Kun asiat eivät ole omakohtaisia tai tule lähelle, niiden olemassa oleminen tuntuu epätodelliselta. Jos ei tarvitse miettiä taloudellista selviytymistä, niin sitä on vaikea ymmärtää. Opiskelijana koettu hetkellinen köyhyys on eri asia kuin näköalaton pitkäaikaistyöttömyys. Yhteiskunnan hyväosaisten tulisi olla tästä hyvin tietoisia. Kun on tottunut etuoikeutettuun arkeen, tasavertaisuus voi tuntua kuin sortamiselta. Etuoikeutettu kokee olevansa tasavertaisuuden maksaja, joka tasaa puntteja. Voi jopa tuntua siltä, että kaikki säännöt eivät ulotu minuun tai meihin, kun tässä kerran ollaan maksajana. Sääntöjen taivuttaminen on ihan tavallista emmekä taida olla ihan syyttömiä tässä suhteessa kukaan, mutta ammattitoiminnassa se ei käy. Ammattilainen pyrkii toimimaan ammatillisesti oikein. Lääkärit suojelevat elämää, opettajat auttavat muiden oppimista ja poliisit valvovat yhteiskuntarauhaa lain noudattamista. Uskottava ammattilainen noudattaa ammattinsa etiikkaa ja toimii ammatin arvojen mukaisesti. Valtakunnan syyttäjän tilanteessa juuri tästä on minusta kansalaisena kysymys, voinko luottaa korkeimman syyttäjän ammatillisuuteen jatkossa? Etenkin jos hän toimissaan ollut ajattelematon ja harkitsematon.

HS uutinen tästä

Kirjoittaja tunnistaa olevansa etuoikeutettu, mutta iloinen, että toimii ammatissa, jossa on saanut kohdata kansalaisia yhteiskunnan kaikista lokeroista.

Voin muuttaa vain itseäni – tunne itsesi

2014-09-07 12.19.54Sitkeys ja suorittaminen ovat suomalaisia hyveitä, sisuksi joskus mainittuja. Ne ovat hyviä ominaisuuksia, mutta kuten kaikessa kohtuullisuus on parasta. Tästä on omakohtaisia kokemuksia. Olen työteliäs ja pärjäävä aikuinen ihminen. Kun asiat uhkaavat kasautua, alan kävellä vähän kiivaammin ja suorittaa tehokkaammin. Se on luonteenomaista minulle, lausahdin jo kolmivuotiaana: ”Ite yksinnään!”. Olen ollut tyytyväinen, kun olen voinut heittää pois pitkän työlistan ylirustattuja tehtäviä: ”Minä sain ne viimein tehdyksi”. Sitten rustaan uuden listan. Pidän tavoitteellisesta tekemisestä, vaikeista pohdittavista pulmista ja etenemisestä. Joskus kaikkea vaan on liikaa. Meillä kaikilla.

Kokeilin vaihteeksi jotain muuta keinoa kuin tahdin kiihdyttämistä. Antauduin olosuhteille vapaaehtoisesti. Kun elämässä on liikaa, niin sitten vähennetään tekemistä. Päätin olla puristamatta itsestäni viimeistä pisaraa hikeä ja kielsin itsenäni tuntemasta tarpeettomuuden tunnetta tekemättömyyden tilassa. Muutin suhtautumista itseeni ja toimintaani suhteessa muihin tietoisesti. Se on todella vaikeaa. Sain itseni kiinni toistuvasti Google Keeperistä muistiinpanoja tekemästä tai sähköpostin kimpusta kummallisiin aikoihin. Sosiaalinen media luikautti helposti tarkastamaan asioita työpostista tai kalenterista. Puhelin siis kokonaan pois lähistöltä. En ollut tavoitettavissa, en itselleni enkä muille. Aikatauluista tulikin väljempiä ja asiat hoituvat useammin kerralla. Tekemisen pilkkominen ei toimi minulle enkä osaa tehdä montaa asiaa yhtä aikaa. Näin se olikin, vaikka toisin olin luullut.

Maailma ei romahtanut eikä yksikään tilaisuus lipunut ohitse. Asioilla on aikaa odottaa ja ihmisillä samoin. Tuli oltua enemmän kasvokkain ihmisten kanssa, tehtyä asioita huvin vuoksi ja toisille. Olimme puolison kanssa päättäneet, että teemme vain yhden lupauksen vuodelle 2017 ja se oli lupaus olla toista kohtaan kiltti. Piti muuttaa omaa asennetta ja käyttäytymistä. Jännittävästi se oli vaikeaa aluksi, kun teki mieli tokaista vanhaan tyyliin naseva kommentti jäteastian tiimoilta tai muusta oleellisesta seikasta. Kun tietoisesti oli opetellut sivuuttamaan ärsytykset ja tekemään pieniä arkisia kivoja juttuja toiselle, niin vaikutus alkoi näkyä, sehän sujuu. Nyt ajattelen aika automaattisesti, että mitähän puoliso voisi kaupasta tarvita tai varmistan ajoissa tapaamisesta, jotta hän ehtii rauhassa tehdä työnsä eikä joudu kiireeseen. Muuttamalla omaa käyttäytymistään vaikuttaa toiseen ja sitä kautta itseensä.

Eräs entinen työkaverini kokeili muuttaa toimintatapaansa työssä. Hän on kiltti ihminen, joka haluaa auttaa aina kaikkia. Siksi monet veivät ongelmansa hänelle ratkottaviksi, osa laiskuuttaan ja osa osaamattomuuttaan. Osaamattomien auttaminen on pulmallista, koska he eivät koskaan sitten itse opi niitä taitoja, joita heiltä työssä edellytetään. Auttaminen on karhunpalvelus. Laiskojen kohdalla taas auttaminen on turhauttavaa. Kummankin kohdalla käy niin, että asian mennessä pieleen, vastuu on auttajalla. Hän olikin uuvuksissa auttamisestaan ja sai vielä usein haukut päälle. Kunnes hän pisti kädet ns. pyllyn alle ja lopetti auttamisen. Se oli vaikeaa. Ihan piti olla kalenterissa voimalause ja muistutuksia: älä puutu, ohjaa tekemään itse, älä ota vastuuta, jos se ei kuulu sinulle, älä anna delegoida ylöspäin. Ja ihme tapahtui. Turhat kysymykset vähenivät, laiskat oppivat uusille tavoille ja osaamattomat pantiin oppiin. Hänen parjaamisensa käytävillä väheni. Kun työtoverini sitten auttoi todellisissa pulmissa, hän sai kiitosta. Muutos lähtee itsestä, mutta heijastuu koko yhteisöön.

Toinen tuttavaniuupui työmäärän alle. Pulmana oli järjestäytymätön esimies, jonka tehtäväksi annot olivat epäselviä, tulivat viime tipassa eikä tämä esimies kantanut vastuutaan omista virheistään vaan kaatoi ne alaisten niskaan. Häntä piti myös vahtia, jottei pahoja virheitä pääse syntymään. Kerrassaan pulmallinen tilanne, kun ylitöitä oli kellokortilla kymmeniä tunteja. Venyminen ei tuntunut auttavan. Hän päätti kokeilla venymättömyyttä. Hän asetti rajat työlleen eikä ottanut oman vastuualueensa ulkopuolelta tehtäviä ilman kunnollisia perusteita. Hän alkoi ennakoida ja teki vastuualueestaan ehdotuksia etukäteen vuosikellon mukaisesti. Selkän puukottamisen ehkäisemiseksi hän laittoi viestinsä myös heidän yhteiselle esimiehelleen. Kun hän havaitsi, että virhe oli tapahtumassa, hän ilmoitti siitä esimiehelle ja jos tämä ei reagoinut, niin tapausta selvitettäessä toi esiin sen, että oli tiedottanut asiasta. Rajaaminen ja pelastamatta jättäminen olivat aikeita. Ne piti suunnitella ja sitten seurata onnistumista. Kuitenkin kuukauden parin sisällä tilanne alkoi muuttua: esimiehen oli pakko toimia toisin. Sitten ylityötunnit purkautuivat ja uupumus hellitti. Koko prosessin aikana tai sen jälkeen ystäväni ei kertonut, että oli muuttanut omaa toimintaansa.

Omaan toimintaansa ja itseään voi muuttaa. Se voi tehdä, kun tuntee itsensä. ”Nosce te ipsum” – tunne itsesi on hyvä ohje muutoksessa. Kun tuntee luonteensa, tapansa, piirteensä, vahvuudet ja heikot kohdat, tekee se vähän kevyemmäksi painia arkisten asioiden kanssa. Itsensä tuntemuksessa on muutoksen mahdollisuus. Vain sellaista, jonka tiedostaa voi muuttaa. Tiedostaminen lähtee havainnoista. Kirjailija Will James Durantin mukaan itsensä tunteminen on arvokasta parhaasta päästä siksi, että sen avulla opimme tuntemaan toisiamme. Muuttamalla omaa toimintaansa oppii itsestään ja muista. Se on mahdollista, mutta vähän vaivalloista.Näin olen havainnut ja muilta oppinut.

Jos luulet tunnistaneesi henkilöt tarinoista, niin todennäköisesti erehdyt.

Kyllä, se on minun tiskipöytäni, joka on usein juuri tämän näköinen. 

Kaksipäinen kansanedustaja

2012-06-24 17.37.34Helsingin Sanomien jutussa kansanedustajien lahjoista silmiin osui lause: ”Kansanedustajat korostavat lahjomattomuuttaan tai vetävät rajan kansanedustajan työn ja yksityiselämän välille. Lahjamatkat ovat heidän mukaansa ­tapahtuneet yksityisinä ihmisinä. Sitä voi kysyä, tulisiko kutsua, elleivät he olisi juuri kansanedustajia.” (HS. 9.10.2017). Silmiin tuli mielikuva kaksipäisestä kansanedustajasta, jolla on työn tekemiseen yksi pää ja yksityiselämää varten sitten toinen pää. Astuessaan kotiovesta sisään yksityispää otetaan salkusta ja napsaistaan niskaan kiinni. Mielikuva nauratti ensin ja sitten ärsytti. Miten voi tässä ajassa kukaan enää ajatella, että asiantuntijatyötä tekevän arvot, henkiset sitoumukset ja osallistumiset tilaisuuksiin voi erotella erikseen työminästä. Puoluekanta seurannee yksityiselämäänkin, vakaumus kun on.

Kansaedustajiin pyritään aktiivisesti vaikuttamaan, jotta he säätäisivät lakeja, joissa huomioidaan sen tahon etu, joka kulloinkin pyrkii asiaansa edistämään. Kansanedustajilla on siis syytä olla hyvinkin varuillaan taloudellisista ja henkisistä sidoksista etujärjestöihin, yhdistyksiin, ideahautomoihin, yrityksiin tai lobbareihin. Tietoa päätösten tueksi tarvitaan ilman muuta, mutta vähän se ihmetyttää, että jos tiedon syntymekanismia tai välittämistä ei voi julkistaa. Se on tieteenmaailmassa hyvin itsestään selvää, että lähteet avataan. Lääketieteessä usein tunnisteettomat tutkimusaineistot voivat olla kokonaan saatavilla. Katsausten päätelmäketjut avataan ja aineistot ovat julkisia. Jos jotain ei voi kertoa, siinä on jotain epäilyttävää. Näin me kansalaiset sen monesti koemme.

Suomessa on korostettu laillisuutta: jos joku oli laillista tai sitä ei oltu määritelty laittomaksi, se on sallittua. Lainsäädännön ongelma on kuitenkin sen retrospektiivisyys, jälkijättöisyys. Laki kuvaa yhteiskunnan asenteita takautuvasti.  Lakia edeltää yhteiskunnan asenneilmapiirin muutos, jonka seurauksena lainsäädäntö syntyy. Asenneilmapiirin muutos jatkuu taas lain säätämisen jälkeen. Yhteiskunnallisesti hyväksytty ei ole enää ihan sama kuin lain määrittelemä. Nyt asiantuntijoilta ja päättäjiltä, organisaatioilta ja yrityksiltä vaaditaan paitsi laillisuutta, myös laajemmin yhteiskunnan arvojen toteuttamista. Nyt kysytään laillisuuden lisäksi, miltä toiminta tai päätös näyttää ulospäin ja onko se läpinäkyvää (transparency). Yhä enemmän puheessa kuuluvat tunteet: päätöksen tulee tuntua oikeudenmukaiselta ja ratkaisujen pitää tuntua oikeilta. Tyytymisen kulttuuri murtunut, oli se sitten hyvä tai huono asia?

Eturistiriitoja on aina olemassa eikä kukaan ole täysin objektiivinen toimissaan. Eturistiriita on olosuhteista syntyvä riski sille, että asiantuntijan, tässä tapauksessa kansaedustajan, ensisijaiseen tavoitteeseen tehdä objektiivinen päätös vaikuttaa toissijainen tavoite: oma henkilökohtainen (esim. kannatuksen säilyttäminen), puolueen, kotiseudun tai läheisen hyöty. Eturistiriitoja synnyttävien mekanismien havaitseminen ei ole helppoa. Yhteistä niille on, että niihin liittyy aina mahdollinen toissijainen hyöty tai tavoite. Yleisesti voidaan sanoa, että mitä suurempi on toissijaisen tavoitteen toteutumisesta seuraava taloudellinen tai muu henkilökohtainen hyöty, sitä suuremmaksi eturistiriidan riski kasvaa.

Eturistiriidat eivät ole vain taloudellisia. Olemme kaikki samaa mieltä, että kaavoituksen ostaminen lahjomalla kaavoituksesta vastaavaa virkamiestä on tuomittavaa. Lahjat ovat yksi esimerkki tavasta, jolla voidaan synnyttä kiitollisuuden tunne päätöksentekijään.  Tietojen julkisuudella, valvonnalla ja läpinäkyvällä päätöksenteolla näitä eturistiriitoja voidaan havaita ja ennakoida. Yrityksissä ja julkisissa toimijoissa on paljon jo niitä, joissa lahjojen vastaanottaminen on kiellettyä ja lounaat maksetaan itse. On ns. aineettomia etuja ja politiikassa itseasiassa varsin harvoin lainsäätäjä itse hyötyy lakimuutoksesta. Hyöty koituu toissijaiselle taholle, aineellisena tai aineettomana. Toissijaisen hyödynsaajan kannattaa yrittää vaikuttaa asenteisiin, tietoihin ja tahtotilaan. Asian merkityksellisyyden tunne on tärkeä synnyttää päättäjässä. Puhutaan lojaalisuuksista ja sitoumuksista, joita on vaikea havaita. Ne syntyvät usein myös epämuodollisissa tilanteissa ja ilman sovittua tavoitetta. Meitä kaikkia hivelee olla kestittävänä. Siksi on erikoista, että kansanedustajat juuri perustelevat yksityiselämällä oopperajuhliin osallistumista tai rallimatkaa. Tämän pitäisi olla melkein päinvastoin. Parasta markkinointi on sellaista, josta kohde ei ymmärrä tulleensa vaikuttamisen kohteeksi. Kiitollisuus ja ystävyys ovat ehdottomia vaaran paikkoja. Jokainen voi testata sitä miettimällä, onko helpompi kieltäytyä tuttavan vai tuntemattoman lounaasta ja kummalle jää todennäköisemmin kiitollisuuden velkaan. Veikkaan, että tuttavan?

Lääketieteen kansainvälisissä julkaisuissa puhutaan tällä hetkellä sitoumuksen eturistiriidoista (conclift of commitment). Tutkimuksessa se voikin olla harhalähde, jos tutkija katsoo tuloksia ennakko-odotusten läpi vakaumuksen tai uskomuksen takia. Yksi sellainen on mielestäni se, että sanoo: ”ajattelen objektiivisesti ja minuun ei voi vaikuttaa”. Malka on vaikein nähdä massa silmässä. Tärkeää on, että tieteellistä julkaisua lukevat voivat nähdä ja arvioida itse tutkijan mahdollisia eturistiriitoja ja sitoumuksia omalla alallaan.  Siksi tieteentekijät ilmoittavat sidonnaisuutensa laajasti: kaupalliset, asemaan ja asiantuntijatoimintaan liittyvät kukin erikseen. Sama pätee myös koulutuksessa, ainakin lääketieteessä. Kansainvälisissä julkaisuissa ilmoitetaan myös perheenjäsenten taloudelliset yhteydet terveydenhuollon alan yrityksiin, Suomessa ei aina. Pyrkimys läpinäkyvyyteen on kehittnyt ja kehittyy, se on arvo.

Lainsäätämisessä on usein kyseessä suuret taloudelliset vaikutukset, kuten vaikkapa Nordean pääkonttorin siirtymisen tuore esimerkki osoitti. Muutamien kymmenien panostus kansanedustajien oopperailtaan on murusia, joita kannattaa kyllä ripotella löysemminkin rantein. Jos yritys tai yhteisö ajattelee, että sille on hyötyä kutsua kansaedustaja ravikatsomoon, niin johonkin se päätös perustuu. Havainto aiemmasta tai toive tulevasta ajaa kutsun taustalla. On naiivia ajatella, että nämä eivät ole vaikuttavia keinoja ja olisimme sellaisen ulottumattomissa.  Aiheesta on laajasti tutkimusta taloustieteissä, kuten Daniel Arielyn kokeelliset tutkimukset rahapanosten vaikutuksesta päätöksiimme. Suomessa on edelleen vallankäyttäjiä, jotka ovat toimineet sen ns. vanhan kulttuurin aikana. Siksi Suomessa harataan vastaan lobbarirekisterien, vierailijajulkisuuden, lahjarekisterien tai sidonnaisuusilmoitusten kanssa. Nämä on viety pitkälle anglosaksisissa maissa eikä hallinto ole siellä lakannut toimimasta.

Kaksipäiset kansanedustajat vähentävät toimillaan lainsäädännön arvostusta. Kun politiikkaan hakeudutaan oman uran edistämisen tai eturyhmän etujen puolesta, siihen pettyvät sekä poliitikot itse, että äänestäjät. Jos kansalaisella on sellainen tunne, että häneltä pimitetään tietoa, joka hänelle kuuluu, se herättää epäluuloa ja äreyttä. Jos poliittinen toiminta nähdään pelaamisena ja kilpajuoksuna etujen lobbaamisessa, halukkuus äänestää tai toimia poliittisissa liikkeissä vähenee entisestään. Politiikka on eturistiriitojen sovittelua ja kompromissien taidetta. Tarvitsemme poliittista toimintaa, arvojen ja arvostusten mittelöä. Tarvitsemme tietoa, ketkä ovat tarjoamassa tietoa, kannanottoja ja perusteluja kompromissien pohjaksi. Avoimuuden toteuttaminen mahdollisimman tehokkaasti palvelee sekä poliitikkojen, että yritysten, yhteisöjen ja etenkin kansalaisten etuja. Antakaa kansalaisen päättää, mikä eturistiriita on merkityksellinen ja mikä taas ei.

Daniel Arielyn TED talk tästä

Kirjoittajan sidonnaisuudet tästä

Lääkärien sidonnaisuuksista täydennyskoulutuksessa lisää tästä

Mitä opimme sairaalasarjoista?

IMG_0347Aamun radiossa pyöri mainos, jossa kuvailtiin miten jo 14 kausi suosittua sairaalasarjaa pyörähtää käyntiin. Parisuhdekiemuroiden mutkia kuvattiin jännittäviksi, olihan kuolleeksi luullut vaimot heränneet henkiin ja väljähtäneet sivusuhteet saatu taas kiehumaan. Sairaalan arjesta saadaan taas uutta ja innostavaa tietoa 24 jakson verran. Toisen sairaalasarjan mainoksessa selvitellään perheen ajanhallintaa, kun on tullut lapsiakin tehtyä eikä illalliselle puolison kanssa tunnu riittävän aikaa. Kyllä terveydenhuollossa tapahtuu jänniä juttuja.

Pelkääjän paikalla istuva lapsi ihmetteli, mitä siellä sairaalassa tehdään, kun siellä ehtii hoidella ihmissuhteitaan täysmääräisesti työpäivän aikana. Siinäpä olisi oiva tehostamisen paikka. Jos tulevissa uudistuksissa keskityttäisiin terveydenhuollon henkilöstön välisten romanttisten suhteiden aiheuttaman ajanhukan minimoimiseen, niin kyllä alan tuottavuus lähtisi ihan uuteen nousuun. Tältä se näyttää sairaalasarjojen valossa. Se meitä molempia, olihan lapsi tutustunut terveydenhuollon arkeen elämänsä aikana keittiön kautta.

Radiomainos pyörii läpi päivän viikkoja. Jäin pohtimaan, että miten televisiosarjojen ajankäyttö vaikuttaa kansalaisten käsityksiin terveydenhuollon ammattilaisten työstä. Jos lääkäreillä on aikaa pohtia suhdesotkujaan ja välillä muhinoida lakanavarastossa, niin kyllä siellä on tehostettavaa. Onhan se epähygieenistä tuhlausta liata puhtaita lakanapinoja ihan vaan hetkellisen hekuman takia. Sarjojen kokouksissa puidaan ihmissuhdesotkuja ja urapulmia. Ei se ihme, että potilaat katsovat kieroon, kun joukko lääkäreitä pakkautuu kokoushuoneeseen. Ehkä heillä on jopa korruptiosämpylät näpeissään. Siellä ne puhuvat romansseistaan ja rahoistaan, meidän kustannuksella.

Toisessa sairaalasarjassa ryhmä lääkäreitä ratkoo salapoliisin tavoin yhden potilaan tapausta. Kaikilla on aikaa istua sängyn laidalla, teettää kalliita ja loputtomia kokeita omien luulojensa pohjalta. Lääkärit kilpailevat kuka keksii salaperäisen sairauden, kunnes linkkaava addikti-lääkäri sitten selvittää sen viime minuutilla. Potilaalle luodaan odotus siitä, että merkittävät asiat hoidetaan salapoliisityönä eivätkä tavalliset sairaudet ole kiinnostavia. Omat rahisevat ja kivuliaat nivelrikkopolvet eivät varmasti kelpaa jännitykseksi lääkäritiimille vaan kyllä se joku eksoottisempi tauti olisi oltava. Sarjoissa kaikki paranevat lopuksi. Sekin on ihan eri tavalla kuin suomalaisessa sairaalassa.

Sairaalasarjojen hierarkia on ehdoton. Hoitajat ovat useimmiten statisteja, he saavat tuoda välineitä, olla ehkä suhteissa lääkärin kanssa ja kuljettaa potilasta. Yhteistoimintaa eri ammattiryhmien kanssa ei juuri esitetä, ei ainakaan tasavertaisena ammattiyhteisönä. Sairaalassa silti usein juuri toimitaan tiiminä, jossa kaikilla on oma arvostettu tehtävänsä. Suomalainen sairaalasarja on tässä suhteen tasapuolisempi ja hoitajien työtä ja osaamista näytetään enemmän kuin amerikkalaisissa. Silti lääkärit näyttäytyvät hierarkkisina hahmoina, joiden hyviä ja huonoja puolia puidaan, mutta hierarkiaa kyseenalaisteta. Toki se liittyy lääkärin lakisääteiseen oikeuteen ja velvollisuuteen vastata diagnostiikasta, hoidosta ja hoitoprosessista.

 

Teho-osasto oli ensimmäinen sairaalasarja, johon tutustuin. Siinä oli aina kiire. Ammattilaiset säntäilivät nestepussien ja intubaatioputkien kanssa päättöminä joukkoina. Veri roiskui, mutta oksennus, lima tai virtsa ei koskaan. Opiskelin lääketiedettä ja opintoihin kuului palveluja päivystyksessä. Kokeneet lääkärit opettivat heti, että kun on kiire, niin toimitaan rauhallisesti, määrätietoisesti eikä juosta. Se kyllä vaikutti hirveän tehottomalta Tehohoidon ihanan tohtori Rossin kiivaaseen hengästymiseen, kun elvytimme jäntevän rauhallisesti insuliinishokkipotilasta lisähapella ja sokeritipalla. Heränneeltä potilaalta kyseltiin ihan hitaassa tahdissa vointia, shokkia edeltäneitä tapahtumia ja tuotiin voileipä. Päivystyksessä on kaoottista ja meteliä, kun siellä on ajoittain liikaa potilaita suhteessa tiloihin ja henkilöstöön. Silti hädän hetkellä toimitaan rauhallisesti ja päättäväisesti. Päivystyksen toimintaa ei kannata sairaalasarjan perusteella arvioida.

Rikossarjojen sankareiksi kelpaavat oikeuslääkärit. Pieni pisto iholla tai erikoinen painauma olkapäässä johdattaa oikeuslääkärin nopeasti murhaajan jäljille. Oma lukunsa on rikostutkijoista kertovat sarjat, joissa tehdään minuuteissa mielikuvituksellisia kemiallisia- ja biologisia kokeita, joiden perusteella sitten käydään oikeutta. Käytännössä oikeuslääketieteelliset tutkimukset ovat hitaita ja sisältävät aina epävarmuutta. Tosin täytyy kyllä sanoa, että valos ihmisen keuhkoputkistosta ja verenkierrosta on vaikuttava ja siitä pysyy näkemään,  miten puukko on vaurioittanut keuhkoa. Sen tekeminen kuitenkin varmasti harvinaista ja hidasta.

Maalaislääkärit ovat englantilaisen terveydenhuollon kivijalka. Televisiossa tyyppitapaus on kriisiin ajautunut uraohjus, joka palaa kotiseudulle perusterveydenhuollon lääkäriksi. Yleiset sairaudet ovat yleisiä ja kliinisiä haasteita vähän. Voidaan välillä hoitaa dramaattinen jalkaruusu tai keuhkoembolia, mutta muuten päivät täyttyvät infektioista ja venähdyksistä. Paikkakunnalla on yleensä vanha heila tai vastahakoinen opettaja, jonka kanssa voi pari ensimmäistä kautta kinata ja sitten avioitua. Ihmissuhteiden ympärille voi ripotella pieni kliinisiä pulmia. Työ näyttää tehottomalta, vaikkakin mukavalta. Tosin komiikan nimissä lääkärin on kerran kaudessa kaaduttava sianulosteeseen tai ajettava ojaan.

Englantilaisten maalaisääkärien työssä merkille pantavaa on vastaanoton lyhyys ja paperinen pikkuinen resepti. Kirjaamista ei harrasteta lainkaan. Sihteeri varaa sitten uuden ajan ja hänelle sopii tohtorin tiuskia koska vaan. Ennaltaehkäisyä, kouluterveydenhuolto tai hoito-ohjeita ei jaella. Vuorovaikutus on hyvin ohjaavaa: lääkäri puhuu ja potilas kuuntelee. Lääkäri voi jopa komentaa potilaan pois. Yhteiseen hoitosuunnitelmaan ei tarvitse tuhlata lääkärin aikaa. Se kuvaa varmasti todellisuutta, sillä Iso-Britanniassa lääkärikunta keskustelee juuri perusterveydenhuollon lääkärien tuottavuuden laskusta, sillä vastaanottoajat ovat pidentyneet keskimääräisestä kuudesta minuutista kahdeksaan minuuttiin. Suomessa tuollainen lääkärintyö oli mahdollista vielä 1990-luvun alkupuolella, mutta nykyisin kirjaamisen, sähköisen lääkemääräyksen ja neuvonnan merkitys aivan toinen (onneksi) ja vastaanottojen pituus on 20-30 minuuttia. Tätä todellisuutta kukaan tuskin haluaa uudelleen Suomeen.

Naureskelimme lapsen kanssa sairaalasarjojen valheelliselle maailmalle. Sama toistuu laki- ja poliisisarjoissa. Nykyisen Tositeeveen aikakaudella tuotetaan reaalisiin tilanteisiin perustuvia sarjoja. Niiden humoristisuus syntyy siitä, että niitä yritetään leikata dramaattiseen kaareen, kuten sairaalasarjat. Olemme oppineet näkemään terveydenhuollon tahtia ja logiikkaa näiden sarjojen kautta. Tosielämän on mukauduttava viihteenä siihen muottiin eikä noudatettava sen tylsää ja hidasta rytmiä. Terveydenhuollossa odotellaan, kuulostellaan ja seurataan. Sairauksien diagnosoinnilla on aina oma rytminsä eikä tunnissa saa useinkaan selville pitkäaikaisen sairauden syytä. Siitä ei synny viihdettä vaan terveyttä. Sarjat ehkä silti muokkaavat ajatuksiamme terveydenhuollosta. Ihan hyvä ajoittain muistaa, että todellisuutta ne eivät kuvaa. Rauhallinen ja perusteellinen päivystävä lääkäri on hyvä asia, terveyskeskuksen vastaanotolla kuuluu kysyä elintavoista ja antaa ohjausta eikä kokoushuoneessa muhinoida. Vaikka se jono seisoo. Sairaalasarjoja saa nauttia rajatta, soveltamista tosielämään suositellaan maltilla.

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑