IMG_3722Suomi on ollut monen surun edessä. Nyt jälleen olemme käsittämättömän ja suuren surun keskellä. Kuoleman edessä me kaikki olemme voimattomia. Se on tuntematon ja pelottava. Kuoleman mahdollisuuden voi joskus hyväksyä vakavasti sairaan ihmisen hiipumisen päätepisteenä, mutta äkillinen sattumanvarainen tahallisesti aiheutettu kuolema tulee meille kaikille lähelle. Olemme kaikki osa yhteisöä, johon on nyt väkivalloin kajottu. Suremme kaikki.

Kuolema yllättää ja pakottaa meidät katsomaan omaa elämäämme hieman etäämpää. Meidän kaikkien elämästä löytyy asioita, joita olisimme voineet tehdä toisin. Voisimme käydä useammin läheisten luona, soittaa herkemmin tai auttaa muita enemmän. Kuitenkin niissä hetkissä, kun olemme päätöksiä tehneet, emme olisi ehkä silti toimineet toisin. Suru nostaa pintaan oman ja läheistemme elämämme haurauden, sattumanvaraisuuden ja pelon elämän päättymisestä. Yhteinen koettu suru on vahva tunne.

Suru on raskas tunne. Se ei ole miellyttävä seuralainen. Suru usein lamauttaa ajatukset ja vie toimintatarmon. Suru lepattaa mustana harsona havaintojen, ajatusten ja tekojen yllä. Surussa käännymme sisäänpäin, kun suremme menetettyä. Läheisen kuolemassa olemme menettäneet mahdollisuuden kohdata tärkeää ihmistä iäksi. Emme voi koskettaa tai keskustella tärkeän ihmisen kanssa. Sattumanvaraisessa väkivaltaisessa kuolemassa menetämme turvallisuuden tunteemme. Emme voi elää yhtä huolettomina kuin aiemmin. Surussa kohtaamme menetyksemme.

Viha on lähellä surua. Surussa me koemme välillä vihan tunteita, kun koemme elämän kohdelleen meitä epäoikeudenmukaisesti. Surulle ei nyt olisi tilaa. Me haluaisimme vielä pitää tärkeän ihmisen lähellämme. Suru on helppo muuttaa vihaksi, kun se antaa käyttövoimaa. Saamme vihasta toimintatarmoa. Vihan tunteessa asiat tuntuvat saavan oikeutuksen. Se syrjäyttää surun ja suuntaa toimintamme pois meistä itsestämme. Säästymme itseltämme, hetkeksi.

On hyvin ymmärrettävää, että suru voi kääntyä vihaksi. Vihan avulla voi tunteet kohdistaa ulkopuoliseen pois itsestään. Terveydenhuollossa kohtaa joskus vihaksi kanavoitunutta surua, kun läheisen poismenoa seuraa hoitohenkilöstöön kohdistuvaa vihaa. Se voi näkyä erilaisina valituksina ja kirjelmöintinä. Nyt meillä on juuri suuri riski kääntää yhteinen surumme vihaksi ulkopuolisiksi kokemiamme kohtaan. Jos suru kääntyy vihaksi, siitä seuraa lisää vihaa ja enemmän surua. Varsinkin jos se muuttuu vihamielisiksi sanoiksi ja teoiksi. Jos suun keskellä tuntuu vihaa tai kiukkua, niin perinteinen suomalainen mahdollisuus on aina hakata kuutio halkoja. Se on ihan kelpo tapa surra.

Suruviha ei ole meille hyväksi. Se voi estää meitä suremasta. Suru on elettävä, jotta voimme päästää irti menetyksen tunteesta. Menetämme väistämättä läheisiä tai kohtaamme yhteisön suurta surua. Pahimmillaan elämän aikana kohdattu suru voi jatkua läpi elämän.  Jotta sen kanssa voi elää, on päästävä sen kanssa sinuiksi. Suru on jakamista ja viha on eristämistä. Viha häikäisee surumme ja suru voi muuttua vihan käyttövoimaksi. Toivon, että voimme surra nyt yhdessä emmekä lisää kärsimystä luomalla surun varjolla vihaa. Se ei ole kunnioittavaa kuolleita kohtaan. Suremme ja muistamme heitä sydämissämme, yhdessä.

 

Patsas löytyy Visavuoren museosta.