2014-09-07 12.19.54Tietokoneet ja tietoverkot vapauttavat monenlaisen työn irti paikasta. Työtä voi tehdä kotona, kahvilassa, kirjastossa tai työpaikalla. Palveluammateissa tämä ei täysin tietenkään onnistu, vaikka sielläkin opastusta, ohjausta tai tiedottamista voi tehdä melkein mistä vaan jos tietosuoja ei vaarannu. Toisaalta palveluammateissa on harvoin henkilökohtaista työtilaa vaan työ tehdään potilashuoneissa, luokissa, kassoilla tai korjaamotilassa. Työhuoneen statusarvo on katoamassa, sillä kokouksia pidetään verkon kautta kameran välityksellä, kahvilassa tai sähköisenä tekstivirtana. Työtavat ovat muuttuneet, mutta työtilat muuttuvat hitaammin.

Olen seurannut työtilakipuilua useita vuosia, työtoverien, ystävien ja tuttavien. Koska itse en kiinny erityisesti työhuoneisiin, pöytiin tai kynäpurkkeihin, on kohtalaisen helppoa havainnoida muiden tuskaa. Sillä näyttää olevan saman tyyppinen polku. Aluksi työpaikalla halutaan tehostaa tyhjien työtilojen käyttöä. Ensimmäinen keino tuntuu olevan avokonttori. Ilmeisesti siinä esimiehistä tuntuu, että ollaan todella tekemässä radikaalia muutosta. Kun on aloittanut työuransa yhteishuoneessa kolmen muun tutkijan kanssa, niin olisiko kevyempi ja halvempi ratkaisu laittaa ihmisiä työskentelemään samaan huoneeseen? Onko se jotenkin oleellisen rauhallisempaa olla kahdeksan ihmisen kanssa korvakuulokkeet päässä seisomapöydän äärellä kuin kahdestaan yhdessä huoneessa.

Miksi sitten huoneiden jakaminen ei käy? Syy on etäkotoilu. Työhuoneita personoidaan oman näköisiksi ja sinne kasataan kansioita, kirjoja, mattoja, orkideoita, lemmikkejä ja valokuvia. Esimiehelle on todella vaikeaa saada työntekijää viemään kotiin rakkaita pokaaleja, lasten askarteluja, kukkivia kaktuksia ja teekannuja, koska silloin hän pelkää loukkaavansa työntekijää. Kertomalla, että persialainen matto toimistossa ei ole sopivaa tai lemmikkejä ei saa tuoda työpaikalle, esimies astuu yksityiselle alueelle. Onhan kyseessä työntekijän tavaroiden arvosteleminen: nämä eivät ole sopivia työpaikalle. Mikä siis ratkaisuksi? Avokonttori, johon ei saa tuoda mitään omia tavaroita ja työpistettä vaihdetaan joka päivä.

Avokonttori herättää niin paljon vastustusta, että sen rinnalle varataan sitten hiljaisia huoneita ja kokoustiloja runsain mitoin. Tilan säästö on aika olematon, jos jokaiselle on varattu hiljainen tila eli siis oma huone.  Mutta sehän ei ole pääasia. Sitten neukkareita ja hiljaisia tiloja aletaan varustaa. Yhteen tulee myyntitiimin vitsikäs juliste ja toiseen värikkäitä tyynyjä Tallinnan matkalta. Kun oveen ilmestyy lappu, että kyseinen hiljainen tila on varattu vain tietyn ryhmän käyttöön, on peli menetetty.

Miksi me etäkotoilemme? Koska me olemme ihmisiä ja suurelle osalle meistä on tärkeää saada se tila, jossa olemme näyttämään itseltämme. Silloin kun se on mahdollista. Jos emme voi muuta kuin tuoda vaatekaapin sisäoveen suosikkilaulajan kuvan, niin sen teemme. Näin itsekin tein koulussa, kun muu yksilöllisyys perustui lähinnä mauttomaan vaatetukseen. Elämä ei ole kaksinapaista vaan moniulotteista. Haluamme olla työpaikalla yksilöitä, haluamme tulla sellaisina huomattua.

Voisiko teknologia auttaa meitä? Voisimmeko personoida paremmin sähköisiä kohtaamisiamme, joita tulee aina vaan lisää. Miten saisimme saman etäkotoilu-tunnelman luotua digitaalisesti. Olisiko meillä omat avattaret leijumassa viestiemme vierellä tai kuvallinen viesti, äänimaisema tai video aktivoituu sähköpostiimme? Voisinko saada livekuvaa olohuoneeni kivasta kukkapöydästä? Täytyyhän meidän saada tilalle jotain, jos luovumme maljakoista, hierontatuoleista tai limsa-automaateista, on saatava jotain tilalle. Etäkotoilun tunnepuolesta on huolehtineet Facebook, Instagram ja Snapchat. Nyt tarvitaan kalustepuolen kovia innovaatioita etäkotoiluun ja reviirien merkkaamiseen. Se olisi ekologista, kun tilaa säästyy ja tavaroita ei tarvita yhtä paljon. Tässäkin on varustelun mahdollisuus ja statusta voi osoittaa varmasti kehittyneemmillä sähköisissä etäkotoilusovelluksilla.