Etsi

Kristiina Patja

Ajattelen, siis olen

Kuukausi

kesäkuu 2017

Osaamisesta huolehtiminen on potilasturvallisuutta

Pöyhönen3.vasemmaltaSairauden hoidossa on riskinsä. Osa niistä tunnetaan hyvin, osaan voidaan varautua ja osaa tiedetään odottaa, mutta riski on pakko ottaa. Ihoon kajoamisessa on aina tulehdusriski. Lääkkeistä on hyvä muistaa, että jos sillä on tehoa, niin sillä on haittojakin – kaikki riippuu annoksesta. Kun sairaus on vakava, tiedetään, että joudutaan ottamaan riskejä haittojen ja hyötyjen välillä. Täysin haitattomaksi terveydenhuoltoa ei saa tai sitten joudumme jättämään vaikeita sairauksia hoitamatta. Se ole lääketieteen etiikan mukaista. Riskien kanssa lääkärit joutuvat työskentelemään ja sietämään niitä. Ammattitaitoa on olla ottamatta turhia riskejä, jättää siis tekemättä asioita. Se on joskus kaikkein vaikeinta sekä potilaalle, että lääkärille.

Potilasturvallisuus tarkoittaa sitä, että potilas saa tarvitsemansa ja oikean hoidon, josta aiheutuu hänelle mahdollisimman vähän haittaa. Hyvä hoito koostuu osaavan ammattilaisen ajantasaisesta tilannearviosta ja suunnitelmasta, jotka perustuvat keskusteluun potilaan kanssa, potilaan fyysiseen tutkimiseen ja tarvittaviin lisätutkimuksiin. Lääkärin ammattitaito on olennainen osa hyvää hoitoa. Jokainen potilas ansaitsee lääkärin, jonka tiedot ja taidot ovat ajantasaisia ja ammatillinen asenne kohdillaan.

Hoitovirheet ovat tavallisia ja arviolta kahdeksan prosenttia potilaista on altistunut haittatapahtumalle hoidon aikana sairaalahoidossa. Arviot hoitovirheisiin kuolleista liikkuvat 700 ja 1500 välillä. Suomessa ei seurata haittatapahtumia valtakunnallisesti ja arviot perustivat kansainvälisiin tutkimuksiin tai muiden maiden rekisteritietoihin. Potilashaitat syntyvät suurelta osin virheellisten toimintatapojen tai hyvien puutteen takia. Myös viestiketjun katkeaminen tai vuorovaikutuksen ongelmat johtavat potilashaittoihin. Asioita unohtuu kertoa, tarkistaa tai selvittää. Harvoin ne syntyvät suoraan yksilöiden osaamattomuutena, sillä suurin osa terveydenhuollon ammattilaisista kouluttautuu jatkuvasti, vaikka omalla ajalla jos työnantaja ei huolehdi velvoitteistaan.

Miten sitten pidämme yksittäiset ammattilaiset potilaille mahdollisimman turvallisina? Huolehtimalla siitä, että he noudattavat lain mukaista velvoitettaan ammatilliseen täydennyskoulutukseen ja työssä oppimiseen. Osaamiseen panostaminen on osa potilasturvallisuutta. Kun turvallisuus uhka havaitaan, siihen puututaan. Jos pulmat ovat hoitoprosesseissa ja siirtymissä, niin silloin panostetaan niiden kehittämiseen, kouluttamiseen eli ammattilaisten osaamisen lisäämiseen riskitilanteissa. Jos vuorovaikutus potilaan kanssa ontuu, panostetaan siihen. Kun yhteistyö ei toimi ja havaitaan ”läheltä piti” –tilanteita, niin silloin kehitetään yhteisiä toimintamalleja ja opetellaan olemaan ihmisiksi ristiriitatilanteissakin. Jos diagnostisia tutkimuksia käytetään hoitosuositusten vastaisesti, opetellaan talouden aakkosia, niin että saadaan resurssit riittämään. Monipuolinen uuden oppiminen on hyvä investointi, kansalaiselle.

 

Miten tähän päästään? Monissa maissa on pohdittu samaa eikä mitään yhtä helppoa ratkaisua ole olemassa. Olemme varmasti samaa mieltä, että kaikki potilaat ansaitsevat hyvän lääkärin ja hyvän hoidon. Sairaus, vaiva, haitta ja huoli ovat potilaan. Potilaskeskeinen ajattelu ja tavoitteiden asettaminen potilaan kautta tekevät monet riskit selkeiksi ymmärtää. Kun riskit ymmärtää, niiden ehkäisyyn on valmiimpi investoimaan. Läpinäkyvyys toiminnassa, myös haittojen raportoinnissa tai osaamiseen panostamisessa, koituu pitemmällä ajalla potilaan hyväksi. Vain mitattua ja seurattua voi arvioida, muutoin elämme luulon ja mielipiteen varassa. Terveydenhuollossa pitää voida arvioida suoriutumista ja sen perusteella panostaa osaamisen kehittämiseen. Kukaan ei koskaan ole valmis vaan aina riittää uutta opittavaa. Käyttäytymisen arviointi on hyvä asia, muttei ohjaa automaattisesti vaikuttavaan ja turvalliseen hoitoon.

Ammattilaisten osaamisessa on eroja ja se on hyvä asia. Emme kaipaa standardoituja robotteja vaan moninaisia osaajia erilaisiin terveyden ja sairauden tarpeisiin. Perusasioissa ei sen sijaan saisi yksilöiden välillä olla suuria laadullisia eroja. Hoitokertomuksessa pitää olla kuvattuna keskeiset asiat aina ymmärrettävästi eikä potilaalle saa jättää kertomatta hoidon riskeistä. Suomessa meillä ei ole sovittuja käytäntöjä terveydenhuollon ammattilaisten osaamisen seuraamiseen vaan luotamme ammattilaisten ja palveluntuottajien omaan toimintaan. Valvonta on jälkikäteisvalvontaa eli jotain on jo tapahtunut. Luottamus on kantanut pitkälle.

Terveydenhuollon myllerryksessä on edessä paljon siirtymiä: tietoja, ammattilaisia, osaamista, potilaita, laitteita ja rahaa siirtyy paikasta toiseen. Potilasturvallisuudessa siirtymät ovat aina vaaran paikka. Näin on järjestelmien siirtymissä, yhdistymisissä tai hajoamisissa eli tulevissa Sote-muutoksissa. Itseasiassa muutostilanteissa oppimisen tarve kasvaa. Toivottavasti hoidon laatumittareita mietittäessä muistetaan se, että terveydenhuollon koneet tai seinät eivät ketään yksin paranna. Myllerryksessä osaamiseen tulee panostaa eli käyttää rahaa, ammattilaisten ja kansalaisten.

Riskitilanteiden ehkäisyssä ammattilaisten toiminnan arviointi, nopea puutteiden korjaaminen ja osaamisen panostaminen ovat hyvä panostus. Osaamispääomaan kannattaa investoida ja investoinnin tuottavuutta pitää voida seurata. Mitattu potilasturvallisuuden kehittyminen sopii yhdeksi mittareista. Osaava ammattilainen on turvallinen ammattilainen.

Kuka saa tietomme käyttöön – Yritys hyvä kymmenen, valtio heikko nolla?

IMG_0367.JPGTerveytemme on meille kaikille ainutlaatuinen ja tärkeä. Sen ylläpitämiseksi annamme tietoja mielenliikkeistämme, elimistömme toiminnasta ja tuntemuksista, valinnoistamme ja teoistamme monelle eri toimijalle. Tietoa kertyy verenkuvastamme, luista ja ytimistä ja mittalaitteista. Osallistumme yhä enemmän itse tiedon tuottamiseen vastaamalla kyselyihin, käyttämällä sovelluksia eli Appseja, verkkopalveluita ja jakamalla sosiaalisessa mediassa tietoja itsestämme ja tekemisistämme. Puhelimme tietää missä kuljemme ja rannekellomme analysoi sykkeemme ja unenlaatumme. Puhumme ”mitatusta minästä” (quantified self), joka kerään tietoa elintoiminnoistani, tekemisistäni ja tunteistani ja jaan niitä ”tiedon lahjoittajana” (data donors) julkisesti tai yksityisesti. Olemme siirtymässä aikakauteen, jossa kaikesta jää tietoa sähköisesti. Tietokoneiden laskentakapasiteetti pystyy yhdistämään tiedot ja syntyy ns. Big Dataksi. Kansainvälistä säätelyä tiedon käyttämiseksi vasta pohditaan. Nykyiset tietosuojan ja kuluttajaoikeuksia lait ja asetukset eivät anna vielä ohjeita, miten meidän tietojamme käytetään.

Onko sinulle merkitystä, kenelle annat tietoja? Todennäköisesti on. Tiedon jakamisessa emme ole järin rationaalisia. Asiaa on vasta vähän, mutta tulokset ovat osin yllättäviä. Kiinnostavaa kyllä, suhtaudumme yrityksille antamaamme tietoon löyhemmin kuin viranomaisille annettuun tietoon. Jos terveyspalveluyritys lähettää sähköpostissa mainoksen, jossa on linkki verkkokyselyyn, osallistumisemme kynnys on matalampi kuin jos lähettäjä on julkinen toimija eli viranomainen. Viranomaiset keräävät tietoja useimmiten palveluihin, etuisuuksiin tai oikeutuksiin liittyen. Annamme tietoja jatkuvasti, kun täytämme veroilmoituksen, KELAn hakemuksen, kouluun ilmoittautumisen tai terveyspalvelujen tietosuojasuostumuksen. Puhelimeni sosiaalisen median sovellus, ranteessani kulkeva älykello ja tietokoneeni keräävät minusta myös tietoja. Tuotan niihin tietoa itsekin ja kerron miltä lenkki tuntui ja oliko lounaani hyvänmakuinen. Se tieto kulkee automaattisesti yritysten tietovarantoihin ilman, että minun tarvitsee tehdä mitään tai ajatella asiaa suuremmin. Olenhan rastittanut käyttöehdot ja hyväksynyt niiden päivitykset, jotta voin päivittää statukseni tai testata millainen kukka olisin profiilikuvani perusteella. Annan yksityisluonteisia tietoja hyvin eri tavoin erilaisiin tietopyyntöihin. Käytännössä kaikki tämä tieto on yhdistettävissä. Kuvasovelluksen runsaat lounaat paljastavat ruokailutapani ja GPS tietää miten vähän liikun todellisuudessa arjessani.

Miksi sitten suhtaudumme eri tavoin yrityksiin ja viranomaisiin? Viranomainen edustaa yhteiskuntaa ja kontrollia. Monet elämäämme rajaavat asiat syntyvät heidän toimistaan: liikennesäännöt, rakennussäännökset, opetussuunnitelmat ja lääkkeiden hintasääntely. Viranomaiselta edellytetään harkintaa, suunnitelmallisuutta ja erehtymättömyyttä. Viranomainen on kaukana ja virallinen.  Viranomainen on osa sitä julkista taloutta, joka rasittaa yhteiskuntaa. Yrityksiltä taas odotetaan uutta, jännittävää ja kokeilevaa toimintaa. Haluamme uusia tuotteita ja palveluita kokeiltavaksi. Yritykselle sallitaan erehtymisen kautta kehittyminen. Ne nähdään positiivisena taloudellisena yhteiskunnallisena voimavarana. Yritys voi antaa tuotteelle käyttöehdot ja rajata pois osan vastuistaan, viranomainen taas ei voi. Jos yrityksen toiminta johtaa katastrofiin, tulevat viranomaiset apuun.

Meiltä puuttuu yhteinen käsitys, yhteiskuntasopimus omien tietojemme yhdistämisen arvoista, tavoitteita ja periaatteista. Sen valmistelussa meidän kaikkien olisi jollain tavalla ymmärrettävä oma osuutemme tiedon tuottajina ja hyödyntäjinä. Yksityisyyden suojaamisesta tulee merkittävä tekijä tietomassojen yhdistämisessä ja suostumuksen merkitys korostuu. Huoleton klikkaus ruutuun ”hyväksyn käyttöehdot” vaatisi ehkä harkintaa. Jos kuitenkin esimerkiksi terveyspalvelut edellyttävät sovellusten käyttöä, olisi niitä voitava käyttää ns. yksityisesti tai ainakin tiedettävä, että tieto jatkaa elämäänsä tunnisteetta.

Digitalisaatio lisää terveemmän elämän mahdollisuuksia ja tulee tuottamaan hyviä ratkaisuja terveyspulmiin. Sitä ei pidä kahlita, mutta yhteisiä pelisääntöjä ja säätelyä tarvitaan hyötyjen saamiseksi. Kansalaisten tietoisuutta erilaisten tietojen käyttämisestä on lisättävä. Tietosuoja ei ole ainoa tulokulma vaan kansalaiset voivat olla aktiivisia tiedon käyttäjiä ja uusien tuotteiden, palvelujen tai tarpeiden luojia. Suhde viranomaistietoon olisi saatava myönteisemmäksi. Näitä tietoja on voitu käyttää jo nyt palvelujen kehittämiseen ja tutkimukseen ilman yksityisyyden vaarantumista. Ne ovat helpottaneet arkeamme monella tapaa. Menestystarinoita ovat sähköiset veroilmoitukset, kirjastojen verkkopalvelut ja sähköiset terveyspalvelut. Ne ovat ihan ehtaa viranomaistyötä. Kansallista lainsäädäntöä voidaan tehdä viranomaisia varten, mutta yritysten tietojen käyttö on maailmanlaajuista. Tietojen luovuttamisen ja kaupallisen hyödyntämisen säännöt vielä kehittymässä. Yksityisyyden suojaa voidaan parantaa monin tavoin jo nyt. Tietovarantojen kerääminen kolmannen toimijan haltuun ilman tunnisteita ja sen luovuttaminen sovituin säännöin ovat jo nyt tutkimuksessa arkipäivää. Malleja löytyy.

Suomessa vakuutusyhtiöt, vähittäiskaupat ja pankit siirtyvät terveyspalvelujen tuottajiksi. Kysymys tietojen yhdistämisen periaatteista on ajankohtainen. Yrityksellä on käytössään tietoja ruokakoristani, pankkitilistäni ja vakuutuksistani, joten miten voin olla varma, ettei niitä yhdistetä ja käytetä ilman lupaani? Viranomainen voi tietyin ehdoin sen tehdä erityistapauksissa ja siitä on jäätävä sähköinen jälki. Ainakin terveyspalveluissa sama koskee yrityksiä ilman muuta ja ne noudattavat niitä samalla tavalla kuin julkiset toimijat. Houkutus voi olla suuri. Kuluttajakansalaisten erottelu erilaisiin ryhmiin on markkinoinnille tärkeää. Kustannusten hillinnässä voisin olla kiva tietää, mitä potilaan ostoskoriin livahtaa. Toisaalta tämä tieto olisi minulle hyödyksi. Jos voin sen avulla tehdä omat valintani näkyviksi ja ehkä muuttaa niitä myönteisempään suuntaan, tieto toimisi minun hyväkseni. Asia on siis mutkikas ja vaatii yhteistä pohdintaa kansalaisten, viranomaisten ja yritysten kesken.

Digitaalinen läpinäkyvyys voisi olla yksi mahdollisuus. Viro on toteuttanut julkisissa palveluissa digitaalisen jäljen, jolla kansalainen voi nähdä kuka hänen tietoaan on käsitellyt. Se on hyvä alku. Omasta tietomassastamme meidän olisi hyvä saada tietä, mihin sitä on jaettu, onko se ollut tunnisteetonta ja onko sitä käytetty kaupallisiin tarkoituksiin. Jos tieto on bittinä, niin sen matkaa kyllä voi seurata. Samalla se tekisi meille itsellemme näkyväksi, miten verkotumme digitaalisesti yhteiskuntaan ja toisiimme. Uhkakuvien hälventämisessä läpinäkyvyys luo luottamusta. Läpinäkyvää voidaan valvoa ja seurata. Viranomaisten on oltava aloitteellisia ja eturintamassa. Näin voidaan parantaa kansalaisten luottamusta myös heihin toimijoina. Yritys ei ole aina hyvä kymmenen eikä valtio heikko nolla. Kumpaakin tarvitaan, mielellään samoin pelisäännöin terveystietojen tuottamisessa, hyödyntämisessä ja kuluttamisessa.

Ajatuksia artikkelista:  Who Owns the Data? Open Data for Healthcare. Kostkova P, Brewer H, de Lusignan S, Fottrell E, Goldacre B, Hart G, Koczan P, Knight P, Marsolier C, McKendry RA, Ross E, Sasse A, Sullivan R, Chaytor S, Stevenson O, Velho R, Tooke J. Front Public Health. 2016 Feb 17;4:7.

Tästä artikkeliin

 

Arvoisa Sosiaali- ja terveydenhuollon muutoksesta päättävä,

IMG_3866Terveydenhuolto on kansalaisia ja potilaita varten. Otan nyt silti esiin omat toiveeni. Olette päättämässä työni sisällöistä, työpaikasta ja palkkaukseni perusteista. Ne ovat isoja asioita ja niitä rakenteellisia asioita, joita en jaksaisi miettiä. Minä teen työtä ja hoidan kansalaisten sairauksia ja oireita, kuuntelen pelkoja ja suruja sekä toimitan monenlaisia asioita hoitokokouksissa, puhelimessa ja verkossa. Minun toiveeni tulevaisuudesta eivät olet visionäärisiä eivätkä strategisia vaan ihan arkisia. Esitänkin nyt toiveeni siitä, että saisin työni tehtyä paremmin tulevaisuudessa. Se missä, miten ja kenen kanssa, ei ole minulle niin tärkeä kuin se, että saan tehdä sitä ammattitaitoni puitteissa niin, että se auttaa potilailtani, lisää hyvinvointia ja työtä tehdään osaavassa porukassa.

Työ muuttunut kiireiseksi, kun meitä on työmäärän nähden liian vähän. Se ei aina johdu siitä, että potilaita olisi enemmän vaan heidän pulmansa ovat mutkistuneet. Tänne perustason vastaanotolle on valunut potilasryhmiä tasaiseen tahtiin erikoissairaanhoidosta, jossa heitä aiemmin hoiti sairauteen erityisesti vihkiytyneet ammattilaiset. Nyt otamme heidät sinne vaihtelevan potilasjoukon jatkoksi. Heidän sairautensa edellyttäisi usein enemmän perehtymistä ja pidemmän ajan vastaanotolla ekuin kaksikymmentä minuuttia. Tiedän, että sanotte, että organisoikaa työnne paremmin. Voi se olla yksi ratkaisu, mutta sitten on siirrettävä jonnekin ne viisitoista puhelinaikaa ja 55 uusittavaa reseptiä sille päivälle enkä ehdi iltapäivän neuvolaan ajoissa. Sitä jotakuta, jolle töitä voi siirtää ei vaan ole olemassa. Silloin tingimme ajasta. Toivon siis, että saisin mahdollisuuden hallita työmääräni ja tarjota niille potilaille, jotka hyötyvät ajasta kanssani enemmän aikaa. Ymmärrän, että se tarkoittaa vähemmän aikaa niiden kanssa, jotka eivät itseasiassa tarvitse minua oireidensa tai sairauden hoidossa. Toivon rohkeutta teille rajaamiseen, koska rahaa on edelleen rajallisesti.

 

Toivon, että saisitte minulle toimivat sähköiset työvälineet. Käytän tuntitolkulla viikossa aikaa odottamiseen, jotta voisin hoitaa potilasta. Odottelen, että saan tietokantoja auki, klikkailen vääriin paikkoihin epäloogisten ohjelmien sisällä, reseptikeskuksen yhteys pätkii ja aloitan alusta melkein valmiin reseptin. Yritän etsiä potilaalle oikeaa jatkohoitopaikkaa sähköisestä konsultaatiovalikosta tai lähetteessä, koska väärään paikkaan mennyt lähete voi palautua ja potilaan asia ei etene. Sairaalan organisaatiouudistus on muuttanut kaikkien klinikoiden nimet enkä ole ehtinyt oppia vielä uusia vatsa-selkä-kylkikeskuksia. Klikkailen sähköisen asioinnin potilassuostumuksia, ja sähköisen asioinnin postilaatikon toimivuus takkuilee. En voi oikein olla aivan varma siitä onko viesti mennyt perille ja tapahtuuko asialle mitään. Käytän aikaani soitellen potilaiden lähetteiden perään ja toisaalta kyselen konsultaatioiden koukeroista, kun en saa toimintaohjetta vaan pelkkää pohdintaa. Toivon, että saatte minulle kunnolliset työvälineet, jotta aikani tulisi käytetyksi potilaiden parhaaksi. Toivoisin, että potilaani saisivat sen tiedon, jota he tarvitsevat ja se olisi myös minun tiedossani. Voitte kysyä minulta ja potilailtani, mitä me tarvitsemme.

 

Hoidan potilaita, joilla on paljon sairauksia ja vaikeuksia hoitaa arjen asioita. Lähettäessäni heitä muiden ammattilaisten konsultaatioihin, en voi olla varma, pääsevätkö he näihin palveluihin, enkä saa tietoa mitä heille suunnitellaan. Kuitenkin tämä potilas käy usein luonani kaikissa vaiheissa ja kyselee minulta, mitähän hänelle tapahtuu tai mitä toimenpiteessä tehtiin tai mitä seuraamuksia asioilla on. En osaa aina vastata, kun hoitoa ei ole liimattu yhtenäiseksi kokonaisuudeksi potilaalle. Hän ei saa ajantasaista tietoa siitä mitä suunnitellaan, mitä toimia on sovittu tai mikä se tuleva tilanne voisi olla. Toimin usein tiedonhankkijana erikoissairaanhoitoon, sosiaalitoimeen tai työvoimatoimeen. Ajokorttien, sosiaalietuisuuksien, vammaispalvelujen tai apuvälineiden oikeuksien selvittämisessä koen olevani välillä salapoliisi. Käytän tähän joka viikko aikaa ja välillä turhaudun. Mutta koska tämä potilasryhmä juuri tarvitsee ammattilaisen tukea ja hoitoa, jaksan selvitellä asioita sitkeästi. Toivon, että järjestätte hoidon yhtenäisesti kokonaisuutena  20-30 % aikuisikäisistä kansalaisista, joilla on vaikeuksia arjenhallinnassa siten, että heille syntyy ymmärrys omasta hoidosta ja samalla minä pysyn siinä mukana. Se lisää potilaan hyvää hoitoa, turvallisuuden tunnetta karsii turhia toimenpiteitä ja tutkimuksia ja tekee työstäni sujuvampaa. Kerrotte, että muutoksen jälkeen ihmisiä ei pompotella palveluissa. Toivotaan, että se koskee myös ammattilaisia.

Perustasolla teemme työtä yhdessä eri ammattilaisten kanssa. Käytänkin paljon aikaa toisten etsiskelyyn, sillä kaikkia meitä on nuukasti. Oma työni hidastuu päivittäin, kun toimenpiteiden välineitä ei ehditä täydentää tai avustavaa henkilöä ei riitä. Tässä taas tarjotaan sitä työn suunnittelua ja hyvää johtamista. Se ei yksin nyt auta.  Terveydenhuollon pulma on, että potilaiden määrä vaihtelee päivän, viikon ja kuukauden mukaan. Osaamme varautua siihen aika hyvin, mutta silti ruuhkahuippuja ja jonoja syntyy. Koska julkisessa terveydenhuollossa toimitaan virkapohjavankilassa, emme voi palkata joustavasti ammattilaisia tekemään työtä ruuhkahuippuihin, vaikka tiedämme, että ne ovat tulossa. Kokeneena ammattilaisena kestän jo sen potilaiden kiukun ja ärtymyksen, kun jonottaminen sairaana ei ole herkkua, mutta nuorempia se tuntuu kiusaavan enemmän. Toivon siis, että tulevaisuudessa saisin tehdä työtäni myös ruuhkahuippuina laadukkaasti. Toivon, että saamme palkata lisää väkeä, jos meillä on siihen varaa. Ja tietäkää, ettemme tarjoa mercedestä päivystyksessä vaan teemme sen toyotan verran asioita, kyllä me olemme ammattilaisia.

Vielä minulla on yksi toive. Haluan oppia uutta ja kehittyä työurani loppuun saakka. Olen sitoutunut hoitamaan potilaitani mahdollisimman hyvin uusimman tiedon ja tutkimuksen perusteella. Työpaikallani on sisäinen paine tehdä mahdollisimman paljon potilastyötä, koska jokainen poissaoloni siirtyy työtaakaksi muille. Kouluttautumiseen meillä ei ole juuri työpaikan rahaa, mutta käytän siihen omaa rahaani. Joskus otan lomaa kouluttautuakseni. En halua työni jonoutuvan, joten pyrin olemaan poissa järkevästi. Tingin omasta täydennyskoulutuksestani ja se on minulle vaikeaa. Haluaisin oppia uutta ja päivittää tietojani, koska siten voin tarjota potilailleni hyvää ja ajantasaista hoitoa. Haluan myös saada tietoa, miten muualla ratkaistaan käytännön pulmia, jotta voin ottaa omaan työyhteisööni uusia työtapoja. Minulla on pieniä lapsia, joten juuri nyt en voi joustaa vapaa-ajastani kovin paljoa. Toivon, että te uudistuksessa varaatte minulle mahdollisuuden pitää pääomani kunnossa. Se on terveydenhuollon tärkein pääoma, ammattilaisen osaaminen. Siihen tarvitaan aikaa eli rahaa, pelisäännöt ja systeemi. Toivon, että tulevaisuudessa voin hoitaa potilaita mahdollisimman uudistuvin tiedoin ja taidoin. Tietäkää, että me terveydenhuollossa olemme innokkaita oppimaan ja kehittämään. Toivon siis, että varmistatte muutoksessa minulle mahdollisuuden oppia ja kehittyä.

Arvoisa päättäjä, suureellisten sanojen takana on käytännöllisiä asioita. En osaa neuvoa teitä siinä, millaisilla lakiteksteillä saatte nämä toiveeni toteutumaan. Näitä nyt kuitenkin toivon teiltä tuloksena siitä, että puurratte kaavioiden, perusoikeuksien ja maakuntien hallinnon kanssa. Lupaan tehdä parhaani. Kiitos.

Kirjoituksen inspiroi Lääkärityönohjaajien kokous, jossa keskusteltiin SOTEn ja digitalisaation vaikutuksista hoitosuhteeseen sekä sen näkymisenä ammatti-identiteetissä. 

Irti kalusteista – etäkotoilusta luopumisen tuskaa

2014-09-07 12.19.54Tietokoneet ja tietoverkot vapauttavat monenlaisen työn irti paikasta. Työtä voi tehdä kotona, kahvilassa, kirjastossa tai työpaikalla. Palveluammateissa tämä ei täysin tietenkään onnistu, vaikka sielläkin opastusta, ohjausta tai tiedottamista voi tehdä melkein mistä vaan jos tietosuoja ei vaarannu. Toisaalta palveluammateissa on harvoin henkilökohtaista työtilaa vaan työ tehdään potilashuoneissa, luokissa, kassoilla tai korjaamotilassa. Työhuoneen statusarvo on katoamassa, sillä kokouksia pidetään verkon kautta kameran välityksellä, kahvilassa tai sähköisenä tekstivirtana. Työtavat ovat muuttuneet, mutta työtilat muuttuvat hitaammin.

Olen seurannut työtilakipuilua useita vuosia, työtoverien, ystävien ja tuttavien. Koska itse en kiinny erityisesti työhuoneisiin, pöytiin tai kynäpurkkeihin, on kohtalaisen helppoa havainnoida muiden tuskaa. Sillä näyttää olevan saman tyyppinen polku. Aluksi työpaikalla halutaan tehostaa tyhjien työtilojen käyttöä. Ensimmäinen keino tuntuu olevan avokonttori. Ilmeisesti siinä esimiehistä tuntuu, että ollaan todella tekemässä radikaalia muutosta. Kun on aloittanut työuransa yhteishuoneessa kolmen muun tutkijan kanssa, niin olisiko kevyempi ja halvempi ratkaisu laittaa ihmisiä työskentelemään samaan huoneeseen? Onko se jotenkin oleellisen rauhallisempaa olla kahdeksan ihmisen kanssa korvakuulokkeet päässä seisomapöydän äärellä kuin kahdestaan yhdessä huoneessa.

Miksi sitten huoneiden jakaminen ei käy? Syy on etäkotoilu. Työhuoneita personoidaan oman näköisiksi ja sinne kasataan kansioita, kirjoja, mattoja, orkideoita, lemmikkejä ja valokuvia. Esimiehelle on todella vaikeaa saada työntekijää viemään kotiin rakkaita pokaaleja, lasten askarteluja, kukkivia kaktuksia ja teekannuja, koska silloin hän pelkää loukkaavansa työntekijää. Kertomalla, että persialainen matto toimistossa ei ole sopivaa tai lemmikkejä ei saa tuoda työpaikalle, esimies astuu yksityiselle alueelle. Onhan kyseessä työntekijän tavaroiden arvosteleminen: nämä eivät ole sopivia työpaikalle. Mikä siis ratkaisuksi? Avokonttori, johon ei saa tuoda mitään omia tavaroita ja työpistettä vaihdetaan joka päivä.

Avokonttori herättää niin paljon vastustusta, että sen rinnalle varataan sitten hiljaisia huoneita ja kokoustiloja runsain mitoin. Tilan säästö on aika olematon, jos jokaiselle on varattu hiljainen tila eli siis oma huone.  Mutta sehän ei ole pääasia. Sitten neukkareita ja hiljaisia tiloja aletaan varustaa. Yhteen tulee myyntitiimin vitsikäs juliste ja toiseen värikkäitä tyynyjä Tallinnan matkalta. Kun oveen ilmestyy lappu, että kyseinen hiljainen tila on varattu vain tietyn ryhmän käyttöön, on peli menetetty.

Miksi me etäkotoilemme? Koska me olemme ihmisiä ja suurelle osalle meistä on tärkeää saada se tila, jossa olemme näyttämään itseltämme. Silloin kun se on mahdollista. Jos emme voi muuta kuin tuoda vaatekaapin sisäoveen suosikkilaulajan kuvan, niin sen teemme. Näin itsekin tein koulussa, kun muu yksilöllisyys perustui lähinnä mauttomaan vaatetukseen. Elämä ei ole kaksinapaista vaan moniulotteista. Haluamme olla työpaikalla yksilöitä, haluamme tulla sellaisina huomattua.

Voisiko teknologia auttaa meitä? Voisimmeko personoida paremmin sähköisiä kohtaamisiamme, joita tulee aina vaan lisää. Miten saisimme saman etäkotoilu-tunnelman luotua digitaalisesti. Olisiko meillä omat avattaret leijumassa viestiemme vierellä tai kuvallinen viesti, äänimaisema tai video aktivoituu sähköpostiimme? Voisinko saada livekuvaa olohuoneeni kivasta kukkapöydästä? Täytyyhän meidän saada tilalle jotain, jos luovumme maljakoista, hierontatuoleista tai limsa-automaateista, on saatava jotain tilalle. Etäkotoilun tunnepuolesta on huolehtineet Facebook, Instagram ja Snapchat. Nyt tarvitaan kalustepuolen kovia innovaatioita etäkotoiluun ja reviirien merkkaamiseen. Se olisi ekologista, kun tilaa säästyy ja tavaroita ei tarvita yhtä paljon. Tässäkin on varustelun mahdollisuus ja statusta voi osoittaa varmasti kehittyneemmillä sähköisissä etäkotoilusovelluksilla.

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑