IMG_3711.jpgPuhelin on kätevä koje. Sen avulla voi olla yhteydessä matkojen päästä ystäviin, tuttaviin, työasioissa ja hoitaa monenlaisia asioita. Puhelin on terveydenhuollossa yksi tärkeitä työvälineitä. Joka päivä vastaamme kymmeniin puheluihin ja välitämme tietoa kahteen suuntaan: laboratoriovastauksia, hoitotietoja, oireita ja ongelmia kulkee hoitavan ja hoidettavan välillä. Tilanne on ammattilaiselle toistuva. Listalta noukitaan aina seuraava numero ja avataan uudet paperit. Ehkä joku tuo soittopyynnön lapulla ja puhelin kaivetaan muiden töiden väliin. Puhelin on muotoutunut arkiseksi osaksi terveydenhuoltopalveluita.

Ammattilaisen näkökulmasta tuo puhelu on osa arkista työn virtaa, jossa asiat, ihmiset ja pulmat kulkevat nauhana. Jokainen tapaaminen on merkittävä ja ammatillisesti kohdattava, osa haastavia ja toiset rutiinilla sujuvia. Kohtaaminen ei ammattilaiselle ole välttämättä yhtä ainutlaatuinen kuin se on potilaalle tai hänen omaiselleen. Ammattilainen on jo lukenut vastaukset, tekstit ja muodostanut itselleen kuvan tapahtumista, tulevasta tai mahdollisesta. Hän kulkee askeleen edellä. Toisaalta se merkittävä toiminta tapahtuu siellä potilaan päässä ja sinne se tieto pitää siirtyä, jotta se muuttuu toiminnaksi.

Havahduin tähän omaisena, joka kuuntelin lääkärikollegan puhetta vaikeasta tilanteesta, jossa ei ollut välttämättä hyviä tai selkeitä ratkaisuja. Puhe tulee selkeänä, yhtenäisenä ja rauhallisena kertomuksena. Ymmärsin sisällön varsin hyvin, ammattilaisena. Keskellä puhetta alan pudota, kun mieleen alkaa nousta omia kysymyksiä ja huolia. Lakkasin kuuntelemasta tarkkaavaisesti ja koetin keskeyttää kysyäkseni. Kuulin vähän ärtymystä lääkärin äänessä ja ymmärsin hyvin, että puhelut oli sijoitettu varmasti jonnekin vastaanottojen ja paperitöiden väliin. Kahvitauko oli ehkä kiireessä jäänyt pitämättä. Tunnen yhtä aikaa myötätuntoa ja ärtymystä. Nyt on kyse minun omaisestani ja meidän hädästämme, josta haluan saada tietoa.  En saa kysymystäni loppuun saakka vaan vastauksen toiseen asiaan, joka sekin merkittävä. Se vain menee minulta ohi. Tarkkaavaisuuteni ja kykyni hahmottaa asioita on sumentunut huolesta. Hämäännyin ja lääkäri toivotti hyvää päivän jatkoa. Minusta tuntuu, että puhelu oli liian lyhyt ja tarkistan sen keston. Kuusi minuuttia ja kolme sekuntia. Onhan se lyhyt aika puhua elämästä ja kuolemasta.

Terveys, sairaus ja kuolema ovat aina henkilökohtaisia ja ainutlaatuisia. Myönnän itsekin välillä turtuneeni työssä rutiiniin. Yksittäinen vastaus on tuntunut selkeältä ja nopeasti hoidettavalta asialta. Kysymykset ja toistaminen ovat tuntuneet tarpeettomilta, kun asia on aivan selvä. Siis minulle ammattilaisena. Puhelimessa on erityisen vaikeaa välittää turvallisuuden tunnetta, kun ei jakaa kannustavaa hymyä. Siksi on hyvä havainnoida omia tuntemuksiaan siellä toisessa päässä viestintäkanavaa. Jos oma odotus on pahin mahdollinen, ei hyväkään uutinen heti tunnu hyvältä. Huonoon uutiseen varustautuneena sitä haluaa kuulla sen kahteen kertaan, että tietää ymmärtäneensä edes jotain sinne päin. Kyseleminen ja varmistaminen kuuluvat asiaan.

Terveydenhuollossa on hämmästyttävän heikosti mietitty huoltajille ja omaisille viestimistä. Se tehdään summittaisesti, vasta kysyttäessä ja siihen ei varata erityistä aikaa tai merkitä sitä potilaan hoitoon tai hoitavan ammattilaisen ohjelmaan. Kuitenkin monen sairaan hoidon kannalta juuri omaisille tiedottaminen ja heidän kanssaan keskusteleminen voisi parantaa hoitoa, auttaa diagnostiikassa ja lisätä potilaan turvallisuuden tunnetta. Vastaamattomat kysymykset aiheuttavat huolta ja lisäävät varmasti käyntejä. Voihan jossain päin olla systemaattinen tapa olla yhteydessä tiettyjen potilasryhmien omaisiin potilaan luvalla automaattisesti. Ehkä jossain on omaisille varattu soittoaikoja kysymyksille tai huolille? Ehkä jossain päin toimii sairaala-Wilma, jossa voi huoltaja tai omainen olla yhteydessä sairaalaan verkossa.

Omaisten ja huoltajien epävarmuudesta ei puhuta lääkärikoulussa. Itse en muista harjoitelleeni sitä koskaan. Emme myöskään koskaan asettuneet aktiivisesti omaisen tai potilaan rooliin opinnoissamme.  Puhelimessa työskentelyyn emme saaneet mitään ohjausta, se vain hiipi salaa työhön. Kokemuksen myötä siihen kasvoi oma rutiini, ehkä juuri se vääränlainen. Toki iän myötä joudumme kaikki toiselle puolelle vastaanottopöytää potilaan, vanhemman tai omaisen rooliin. Silloin sitä herkistyy pohtimaan, miltä se tuntuu, näyttää tai vaikuttaa. Se on vaikuttanut omaan työhön ja lisännyt kunnioitusta omaisten huoleen. Oman kokemukseni mukaan aika saa erilaisen merkityksen. Se on paljon hitaampaa ja jähmeämpää. Sitä tarvitaan vähän enemmän. Yhteen minuuttiin mahtuu ammattilaisella kaksi asiaa, kun omaisena ehkä saa yhden asian puoleen väliin.

Meillä on yhä enemmän ikäihmisiä, joiden huolta kantavat puolisot ja omaiset yrittävät pitää huolta resepteistä, laboratoriotuloksista ja ajanvarauksista. Palvelujen koostaminen kaukana asuvalle omaiselle on välillä salapoliisityötä. Puhelin on se väline, jolla sitä tehdään. Kyseleminen, kertaaminen, huolipuhe ja varmistaminen ovat omaisen keinoja varmistaa puhelimessa, että he toimivat oikein. Onhan kyse heille tärkeistä ihmisistä. Silloin kuusi minuuttia ja kolme sekuntia ei aina riitä.