Laiskuus mainitaan yhdeksi perisynneistä. Se ei jakaudu tasaisesti kenenkään elämässä vaan aina on asioita, joiden suhteen on laiska ja toisia, joiden suhteen taas ei. Kohdatessamme toisiamme, pyrimme aina loistamaan omilla kiinnostuksen kohteillamme ja osoittaa työteliäisyyttä ja harrastuneisuutta sen asia kautta, josta pidämme. Me lukutoukat voimme kertoilla pitkiäkin kuvauksia romaanien juonenkäänteistä ja ajatuksista, joita tuhat sivuinen opus herätti. Musiikin rakastaja kuvaille konsertin herättämiä tunnelmia ja jousiston uljasta sointia. Rock-kukko valittelee huminaa korvissa, kun edellisen illan keikalla bassojen miksaus oli ollut liian tuhti. Suoratoistopalvelun elokuvatarjonnasta riittää median kuluttajilla juttua parinkin kahvikupin verran. Teemme mielellämme asioita, jotka ovat meille mieluisia ja nautittavia. Sitten niiden toisten kohdalla iskee laiskuus.
Liikunta on itselleni sellainen laiska kohta tavoissani. Tykkään päästä helpolla paikasta toiseen. Minusta autolla ajaminen on mukavaa, kun sade pyyhkiytyy automaattisesti edestäni tuulilasista ja ilmanvaihto viilentää helteellä. Junakin on mukava, bussi menettelee. Jos vapaa mieleni saisi valita, jäänkö lukemaan kirjaa ja kuuntelemaan musiikkia teekupposen kanssa kotiin, valitsisin sen todella helposti. Toki liikunkin mielelläni, mielikuvissa ja aivan kohta, ehkä huomenna.
Liikunta tuottaa kyllä nautintoa, mutta unohdan sen todella helposti. Saatan muistella vielä seuraavalla viikollakin hyvän romaanin henkilöitä, mutta illan vesijuoksusta saamani hyvä olo unohtuu aamuun mennessä. Vaikka liikun melko normaalin työssä käyvän tavoin, unohdan järjestää arkeen liikkumista ja liikuntaa helposti. Se ei ole listallani ykkösenä, kun arkeen avautuu hetki vapaata aikaa. Näin ruuhkavuosien keskellä sitä nimittäin on välillä aika vähän. En kuulu niihin ihmisiin, jotka uhmaavat sadetta ja pakkasta ja pyöräilevät töihin lapset kirkuen perävaunussa tai hyppäävät kaksi pysäkkiä aiemmin bussista kotimatkalla. En varmasti hyppää, olen maksanut koko matkasta kotipysäkille saakka. Silti liikunta on useimmiten minusta mukavaa, kunhan saan itseni vaan liikkeelle.
Tunnen siis heikkouteni ja olen ne peilin edessä todennut itselleni. Sitten voikin miettiä keinoja, miten saisi liikuttua enemmän. Olenkin saanut houkuteltua ystäviä erilaisiin liikunnallisiin yhteistoimiin. Naapurilla on koira, joka liikuttaa häntä ja välillä myös minua. Virkeän mustan koiran kanssa tulee käveltyä kunnon lenkki, jotta uroskoira saa sen rakkonsa tyhjäksi. Vesijuoksuun sovin etukäteen jo seuraavalle viikolla ystävän kanssa ajan. Kun samalla saa hyvän keskusteluhetken ja liikuntaa tulee helposti. Ystäväringissä paine lähteä liikkumaan ei ole liian suuri, joten en kuormita ketään kohtuuttomasti. Kuntosalikortti on kelpo taloudellinen piiska. Onhan se melko kallis ja siksi sen kuolettamiseen täytyy panostaa. Jos jumppaan tai salille ei saa väännettyä itseään joka viikko, tulee kertakäynnille liikaa hintaa. Sitoutuminen vuodeksi pahentaa tai siis parantaa tilannetta. Laskettelumatka pitää varata odottelemaan syksyllä, muuten sukset eivät pääse mäkeen lainkaan. Ulkoinen paine pakottaa liikkeelle, kun sen suunnittelee itselleen sopivaksi.
Tunnistamalla omat heikot kohtani, olen saanut liikuttua vuosia aika lähellä suosituksia. Liikkeelle lähteminen on se oma Akilleen kantapääni, sen jälkeen liikun kyllä tuntikausia nauttien joka hetkestä. Kiinnostavasti olen sosiaalistunut tähän suomalaisen keskiluokkaiseen eetokseen siitä, että kelpo kansalaisen tulee nauttia koko liikuntapiirakkansa joka viikko. Koen siis laiskuuden tunteita, kun hyppään auton rattiin tai istahdan kirjan ääreen. Laiskaksi en kuitenkaan enää suostu, koska sehän on vain sopimuskysymys. En ole luontaisesti epämukavuutta ja hikeä hakevaa tyyppiä. Olen syvästi kiitollinen ystävilleni, jotka ovat lähteneet ulkoiseksi motivaattorikseni. Se liikuttaa minua.
Kuvassa on Lääketieteen museon kuntopyörä 1900-luvun alusta
Viimeisimmät kommentit